En jaksa enää masentunutta miestäni! Milloin on lupa luovuttaa, kun mikään ei riitä?

Miehellä diagnoosina keskivaikea masennus ja lääkitys on... Meillä on 2 pientä lasta ja asioiden PITÄISI olla hyvin, vaan kun ei ole enää.

-Mies ei puhu mitään, möllöttää vain tv:n ääressä, kysyttäessä vastaa yhdellä lyhyellä sanalla hiljaa mumisten.
-Ei naura, ei hymyile.
-Ei lähde enää kotoaan muualle kuin töihin, ei käy MISSÄÄN.
-Ei huolehdi lapsille ruokaa (minä hoidan aina).
-Ei tee enää juurikaan kotitöitä.
-9kk olen pyytänyt häntä laittamaan lampun meidän makuuhuoneeseen, että siellä joskus näkisi jotain, mutta ei! Ei ole saanut aikaiseksi...
-Ei kiinnostu MISTÄÄN, mikään ei huvita.

Ajattelen eroa joka ikinen päivä ja haluaisin miehen jonka kanssa voi puhua asioista, keskustella. Miehen joka osaisi hymyillä ja nauraa. Sellaisen jonka kanssa voisi tehdä asioita. Mun on niin paha olla tässä suhteessa... Milloin on lupa luovuttaa? Sitäkin olen miettinyt, että jos eroaisimme, mieheni sukeltaisi syvemmälle masennukseen. Mä en jaksa elää näin!

 

Mutta mieti sitäkin, että sinä voit siinä samalla myös sairastua, masentua. : /
Vaikea tilanne
Käykö miehesi missään terapiassa / puhumassa jollekin ammatti-ihmiselle?

 

Mä katselin masentunutta miestä 4 vuotta. Asiat eivät alkaneet paranemaan, ja päätin, että mun on ainakin aika jatkaa elämää eteenpäin. Vaikka miehen elämä olikin jämähtänyt paikalleen, niin mun elämän ei tarvinut. Mies upposi eron jälkeen syvemmälle masennukseen, mutta luotin siihen, että hänellä on nyt muita läheisiä, jotka pitävät hänestä huolta.

 

Masentuneestakin miehestä saa erota. Sairauskaan ei velvoita pysymään toisen rinnalla maailman tappiin asti, olemaan onneton, ja kenties itsekin siinä sivussa masentumaan.

Hienoahan se olisi, jos voisitte jatkaa yhdessä elämää eteenpäin, kohti valoisaa tulevaisuutta. Mutta jos se ei mieheltä onnistu, niin ei sinun ole pakko vajota hänen mukanaan, vaan sulla ja lapsillanne on oikeus parempaan elämään.

Jos sinä et jaksa enää, niin kuka huolehtii lapsistanne, kun miehestä ei siihen ole? Mieti sitä, ja pidä ennen kaikkea huolta itsestäsi ja lapsistasi, ei niinkään miehestä.

 

Itse yrittäisin varmaan hankkia jotain konkreettisempaa apua miehelle.
Isäni on kärsinyt toistuvista masennusjaksoista jo todella pitkään. Ja tuntuu että julkisen puolen "hoito" on vaan sitä että käydään harvoin mielenterveystoimistossa pyörähtämässä ja sieltä käsketään vaan syödä lääkkeitä, jotka turruttaa viimeisetkin tunteiden rippeet. :/

 

Mä katselin masentunutta miestä 4 vuotta. Asiat eivät alkaneet paranemaan, ja päätin, että mun on ainakin aika jatkaa elämää eteenpäin. Vaikka miehen elämä olikin jämähtänyt paikalleen, niin mun elämän ei tarvinut. Mies upposi eron jälkeen syvemmälle masennukseen, mutta luotin siihen, että hänellä on nyt muita läheisiä, jotka pitävät hänestä huolta.

Pidän kynsin hampain omasta jaksamisestani kiinni. En jää kotiin märehtimään vaan keksin lasten kanssa aina kaikkea tekemistä.

Tätä on kestänyt reilun puolisen vuotta... Sen tiedän että miehellä ei ole ketään, jonka avulla selviäisi mahdollisesta erosta. Vaikeeta...

 

Meillä minä olen se masentunut. Olen kotiäitinä tällä hetkellä. Saan hoidettua lapsen, mutta se vie niin paljon voimia tällä hetkellä, että esimerkiksi kotitöihin tarttuminen on todella vaikeaa. Kotoa lähteminen on vaikeaa kun saan joskus paniikkikohtauksia. Mulla ei ole vielä lääkitystä, saan sen onneksi viikon sisällä, ehkä siitä on jotain apua. Mies onneksi ainakin toistaiseksi jaksaa ja ymmärtää, tukee ja koittaa auttaa. Musta tuntuu pahalta etten jaksa enempää tai kun mies joutuu näkemään, miten paha mun on olla.

Mies auttaa esimerkiksi niin, että saattaa aloittaa jonkin homman ja mä jatkan. Keräilee esimerkiksi leluja lattialta ja nostaa imurin esille, niin mun on helpompi jatkaa siitä siivoamista. Kun saan hommat alkuun ja jotain tehtyä niin että työn jälki näkyy, siitä saattaa tulla parempi mieli ja aloitan itse jotain muuta. Illalla siivotaan joskus yhdessä, molemmat valitsee sellaisen alueen jota tykkää siivota tai sitten toinen vaikka täyttää tiskikonetta ja toinen puhdistaa keittiön tasoja. Aamut ovat mulle vaikeimpia, illalla on parempi olla ja olen energisempi kun on taas selvitty yhdestä päivästä, yleensä teenkin enemmän juttuja illalla. Jos mies huomaa, että olen aamulla tosi ahdistunut, hän usein koittaa tehdä nousemista mulle vähän helpommaksi. Tuo kahvia sänkyyn, availee verhot ja ikkunat, laittaa musiikkia soimaan ennen kuin menee töihin.

Oletteko jutelleet paljon miehen kanssa masennuksesta? Jos mies voisi ehdottaa (tai sinä voisit ehdottaa hänelle), miten voisit konkreettisesti auttaa häntä tarttumaan esimerkiksi niihin kotitöihin? Ei varmaankaan ole mukavaa "tuuppia" aikuista ihmistä eteenpäin, mutta voisi helpottaa sekä sinua jos pienellä jutulla saisit mieheen vähän eloa ja miehenkin mieliala voisi kohentua kun saisi aluksi edes jotain pientä aikaan sen ainaisen tv:n tuijottamisen sijaan.

Voisitteko käydä vaikka perheneuvolassa juttelemassa yhdessä? Toisaalta sinulle voisi tehdä ihan hyvää käydä siellä yksinkin purkamassa ajatuksia. Käykö mies terapiassa? Onko lääkitystä tarkistettu, onko lääkityksestä ollut mitään apua? Jos ei, voisi ehkä kokeilla jotakin muuta.

Masentuneestakin saa erota, jos itse ei jaksa.

 

Itsellä vakava masennus, ja ymmärrän miestäsi täysin. Kukaan, joka sitä ei ole kokenut, ei pysty käsittämään sitä olotilaa.
Ei siinä tilassa naurata - jaksa huolehtia mistään - apaattisuus kuuluu tilaan - itseinho ja itsetuhoajatukset.

Kaikkein pahinta on se, että joku hoputtaa, eikä anna tilaa parantumiselle. Se on totta että se vaatii toiselta, ja onneksi itselläni ei ole puolisoa, sillä en jaksaisi enää ajatella hänen tunteitaan, kun omassa selviytymisessä on ihan tarpeeksi

 

Jätä Se SIKA

 

Itse yrittäisin varmaan hankkia jotain konkreettisempaa apua miehelle.
Isäni on kärsinyt toistuvista masennusjaksoista jo todella pitkään. Ja tuntuu että julkisen puolen "hoito" on vaan sitä että käydään harvoin mielenterveystoimistossa pyörähtämässä ja sieltä käsketään vaan syödä lääkkeitä, jotka turruttaa viimeisetkin tunteiden rippeet. :/

Kun masennus menee niin pahaan jamaan, ei siitä selviä ilman lääkehoitoa, mutta mukana täytyy olla myös terapiaa, ja lääkärillä lääkeseurannat

 

Jätä Se SIKA

Miksi sairas ihminen on mielestäsi sika?

 

[QUOTE="harmaa";25381036]Miehellä diagnoosina keskivaikea masennus ja lääkitys on...

-Mies ei puhu mitään, möllöttää vain tv:n ääressä, kysyttäessä vastaa yhdellä lyhyellä sanalla hiljaa mumisten.
-Ei naura, ei hymyile.
-Ei lähde enää kotoaan muualle kuin töihin, ei käy MISSÄÄN.
-Ei huolehdi lapsille ruokaa (minä hoidan aina).
-Ei tee enää juurikaan kotitöitä.
-9kk olen pyytänyt häntä laittamaan lampun meidän makuuhuoneeseen, että siellä joskus näkisi jotain, mutta ei! Ei ole saanut aikaiseksi...
-Ei kiinnostu MISTÄÄN, mikään ei huvita.

Mä en jaksa elää näin![/QUOTE]

Jätä se.
Masennus on senlaatuinen sairaus, että siitä on tosi vaikea parantua eli mies ei luultavasti tule tuosta muuttumaan.
Minä en katselisi tuota hetkeäkään - jos on niin syvällä itsessään, ettei pysty toista enää huomioimaan, ei sitä tarvitse katsella. Jos kyseessä ei olisi sairaus, nuo merkit olisi selkeät siitä, ettei vaan kiinnosta enää.
Jos ei 9 kk saa lamppua kattoon, siis yhtä asiaa, yhtä PIENTÄ asiaa, niin saa olla ihan yksinään masentunut siellä pimeessä makkarissa vaikka lopun elämää.

Tunnen muutamia masennusdiagnoosin saaneita ja joskus, kun jotain jaksavat tehdä, se on jotain omaa kivaa, harrastus tms. vaikkei sitäkään tietysti pitkään. MIKÄÄN oikea, aikuisen velvollisuus ei kiinnosta yhtään - kotityöt vaikka.

Varmasti lasten kanssa todella stressaavaa, että mihinkään et voi luottaa - kuin olisi se kolmas lapsi hoidettava.

Kaikilla meillä on vaikeaa, elämä kaatuu päälle, on pyykkiä, ruokaa, laskuja, lainoja, lapsia, töitä, kuolemaa, syntymää, sairauksia, velvollisuuksia, vastuuta... ja sitten ehkä joskus pieni ripaus jotain omaa kivaa, suklaalevy, kirja, seksiä miehen kanssa.

Olen joskus tosi kateellinen masentuneille, minäkin haluaisin vain kaikesta tuosta välittämättä jäädä nukkumaan paiton alle ja maata apaattisena, kun ei huvita. En vaan pysty.

 

[

Tunnen muutamia masennusdiagnoosin saaneita ja joskus, kun jotain jaksavat tehdä, se on jotain omaa kivaa, harrastus tms. vaikkei sitäkään tietysti pitkään. MIKÄÄN oikea, aikuisen velvollisuus ei kiinnosta yhtään - kotityöt vaikka.


Tää on niin täät, kun ei teidetä asiasta mitään! Tiedätkös että masentuneelle annetaan lääkärissä yleinen neuvo, että tehdä ainoastaan sitä, mitä jaksaa ja huvittaa. Mikään oikea velvollisuus ei kiinnosta, koska sitä ei yksinkertaisesti jaksa/pysty tekemään. Ei mitään velvollisuuksia. Ja jos joutuu taistelemaan oman pääkopan kanssa siitä, että jaksaa pysyä hengissä, on kotityöt pientä sen rinnalla

 

Tiedätkös että masentuneelle annetaan lääkärissä yleinen neuvo, että tehdä ainoastaan sitä, mitä jaksaa ja huvittaa. Mikään oikea velvollisuus ei kiinnosta, koska sitä ei yksinkertaisesti jaksa/pysty tekemään. Ei mitään velvollisuuksia. Ja jos joutuu taistelemaan oman pääkopan kanssa siitä, että jaksaa pysyä hengissä, on kotityöt pientä sen rinnalla

Mä tiedän ja ymmärrän tuon.

Mutta ymmärrän erittäin hyvin myös sen, ettei masentuneen puoliso jaksa kantaa koko vastuuta kodista, lapsista ja elämästä yksin.

Sitä en ymmärrä, että joidenkin mielestä masentuneesta puolisosta ei saisi ottaa eroa. Masentuneen läheisenä eläminen on taatusti rankkaa, eikä ketään auta se että puolisokin väsyy ja masentuu. Joten jos muu ei auta, niin ajoissa pois, sanon minä.

 

Tää on niin täät, kun ei teidetä asiasta mitään! Tiedätkös että masentuneelle annetaan lääkärissä yleinen neuvo, että tehdä ainoastaan sitä, mitä jaksaa ja huvittaa. Mikään oikea velvollisuus ei kiinnosta, koska sitä ei yksinkertaisesti jaksa/pysty tekemään. Ei mitään velvollisuuksia. Ja jos joutuu taistelemaan oman pääkopan kanssa siitä, että jaksaa pysyä hengissä, on kotityöt pientä sen rinnalla

Tiedän tosiaan, että annetaan.
Miten lääkärit ovat ajatelleet sen terveen puolison elämisen ja jaksamisen?

Minusta ei kuitenkaan olisi aikuisen ihmisen kotiorjaksi, joka hoitaisi tuplaten kotöitä siksi, että toinen saisi maata sängyssä ja tehdä välillä jotain mukavaa.

Jos mieheni masentuisi, ei hän enää olisi sama ihminen, johon rakastuin ja näin ollen en näkisi syytä ollakaan hänen kanssaan.
Voisin vuoden, pari katsella kyllä silkasta rakkaudesta tai sitten suhde jatkuisi niin, että asutaan erillään - minä kotona, mies vaikka sitten laitoksessa, jos ei pysty itsestään huolehtimaan.

 

J


Olen joskus tosi kateellinen masentuneille, minäkin haluaisin vain kaikesta tuosta välittämättä jäädä nukkumaan paiton alle ja maata apaattisena, kun ei huvita. En vaan pysty.

Sydämestäni toivon ettet koskaan tätä kateutesi kohdetta tapaa. Kun ei se ole vaan sitä, että makoilenpa pari päivää kun ei oikein huvita.

Vaan saattaa käydä niin että sieltä peiton alta ei enää jaksakaan nousta, ja koko elämä valahtaa raiteiltaan kun ei pysty pienintäkään asiaa hoitamaan.

Tosin kuulostat sellaiselta ihmiseltä jonka mielestä masentuneen pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja olla normaali.

Silti en toivo että siperia opettaisi, ei tätä voi kenellekään toivoa.

 

Mä tiedän ja ymmärrän tuon.

Mutta ymmärrän erittäin hyvin myös sen, ettei masentuneen puoliso jaksa kantaa koko vastuuta kodista, lapsista ja elämästä yksin.

Sitä en ymmärrä, että joidenkin mielestä masentuneesta puolisosta ei saisi ottaa eroa. Masentuneen läheisenä eläminen on taatusti rankkaa, eikä ketään auta se että puolisokin väsyy ja masentuu. Joten jos muu ei auta, niin ajoissa pois, sanon minä.

No tottakai, ja siksi sanoinkin tossa aikasemmin että onneksi itselläni ei ole puolisoa, koska tätä ei jaksaisi varmasti kukaan, ja toisaalta mä en jaksaisi ketään, koska masentunut ihminen haluaa myös eristäytyä muista. Mutta turha odottaa masentuneelta mitään, mihin hän ei yksinkertaisesti pysty. Ja ei kannata elää siinä harhaluulossa, että hän tekee sen laiskuuttaan.

Masentunut ahdistuu vaan enemmän paineista, ja syyllisyydestä. Tila pahenee, ja saattaa jopa johtaa itsemurhaan. Mutta kannattaa erota oikeasti, jos ei pysty näkemään toisen tilaa, eikä jaksa siinä olla

 

Olen joskus tosi kateellinen masentuneille, minäkin haluaisin vain kaikesta tuosta välittämättä jäädä nukkumaan paiton alle ja maata apaattisena, kun ei huvita. En vaan pysty.

Valitettavasti masentunut ei välttämättä jaksa edes tehdä niitä "kivoja" juttuja. Tai jos jaksaa, ei ne tunnu kivoilta. Mikään ei tunnu miltään, ihan sama vaikka saisi lottovoiton, ei se muuttaisi mitään. En usko, että haluaisit oikeasti elää sellaista elämää.

Mä teen kotitöitä koska on pakko, lapselle on pakko saada puhdas koti ja vaatteet. Välillä pakotan itseni tekemään jotain josta joskus olen nauttinut. Ostanut uusia askartelutarvikkeita, ennen oli vaikea odottaa että pääsee kotiin käyttämään niitä, nyt kaivan ne esiin, tuijotan niitä pöydällä ja mietin, mihin ihmeeseen mä näitä kuvittelin tarvitsevani. Tuijotan aikani seinää, sitä olisi paljon mukavampi tuijottaa kun ei tarvitsisi ajatella, että edessä on turhanpäiväistä tilpehööriä joka pitäisi jaksaa viedä takaisin kaappiin.

Mä en toivo masennusta kellekään, en edes niille ihmisille jotka ovat olleet mulle pahoja.

Ja kuten Anatolia sanoi, masentunutta puolisoa ei tarvitse jaksaa. Voi olla ihan hyväkin lähteä ennen kuin elämä tulee itsellekin liian raskaaksi.

 

Tiedän tosiaan, että annetaan.
Miten lääkärit ovat ajatelleet sen terveen puolison elämisen ja jaksamisen?

Minusta ei kuitenkaan olisi aikuisen ihmisen kotiorjaksi, joka hoitaisi tuplaten kotöitä siksi, että toinen saisi maata sängyssä ja tehdä välillä jotain mukavaa.

Jos mieheni masentuisi, ei hän enää olisi sama ihminen, johon rakastuin ja näin ollen en näkisi syytä ollakaan hänen kanssaan.
Voisin vuoden, pari katsella kyllä silkasta rakkaudesta tai sitten suhde jatkuisi niin, että asutaan erillään - minä kotona, mies vaikka sitten laitoksessa, jos ei pysty itsestään huolehtimaan.

Sinä teet terveenä puolisona omat ratkaisusi. Heidän tehtävänä on taata että potilas paranee, ja yleensä se masennus voi kestää kauan. Sitä kauemmin se kestää, mitä vähemmän masentunut saa oikeasti levätä, ja huolehtia itsestään. Lupasitko rakastaa miestäsi niin hyvinä-kun pahoinakin päivinä, vai ainoastaan sillon kun hän on terve?

 

Kerta kaikkiaan kamalia vastauksia. ensinnäkin myötä ja vastoinkäymisissä. toinen on nyt tosi heikoilla--älä lyö lyötyä vaan tue ja näytä että rakastat. anna toiselle aikaa nousta sieltä suosta- ja nousee hän ja on taas sama vanha hyvä, rakas puoliso, joku päivä. Jos jätät miehesi ja hän paraneekin vaikka vuoden kuluttua, törmäät jäneen jossain ja muistat kuinka ihana hän olikaan kun masennusta ei ole päällä ja vanhat muistot tulvahtaa mieleesi ja ikävä tulee---mitä luulet ottaako miehesi enää sinua takaisin sen paskamaisen tempun takia. jätit hänet juuri silloin kun hän sinua eniten tarvitsee!!!

 

Kerta kaikkiaan kamalia vastauksia. ensinnäkin myötä ja vastoinkäymisissä. toinen on nyt tosi heikoilla--älä lyö lyötyä vaan tue ja näytä että rakastat. anna toiselle aikaa nousta sieltä suosta- ja nousee hän ja on taas sama vanha hyvä, rakas puoliso, joku päivä. Jos jätät miehesi ja hän paraneekin vaikka vuoden kuluttua, törmäät jäneen jossain ja muistat kuinka ihana hän olikaan kun masennusta ei ole päällä ja vanhat muistot tulvahtaa mieleesi ja ikävä tulee---mitä luulet ottaako miehesi enää sinua takaisin sen paskamaisen tempun takia. jätit hänet juuri silloin kun hän sinua eniten tarvitsee!!!

Nää vastaukset kertoo vaan siitä että ihmiset ei tiedä mistä puhuvat. Samanlaisia ajatuksia oli mullakin, kunnes itse sairastuin vakavaan masennukseen, joka vei toimintakykyni täysin. Ajatukset vääristyivät, ja lääkemäärä on "hirveä", mutta ilman sitä olo pahenee heti. Pitkä sairasloma on edessä, ja uusiutumisriski on suuri

 

Aapee, ei tietenkään tarvi jaksaa yli oman jaksamisen. Olisiko teidän mahdollista saada jotain kotiapua tai vastaavaa, tai onko omaa tukiverkkoa joka sinuakin kannattelisi.

Mieti miten toimisit tilanteessa, jossa miehesi joutuisi vaikka kolariin ja toipuminen kestäisi pitkään, eihän hän silloinkaan pystyisi lapsista tai kodista huolehtimaan. Helpottaisiko mieltäsi ajatella masennusta samantyyppisenä vammautumisena?

Varmasti tuntuu kauhealta huolehtia kaikesta yksin, kun toinen vain on siinä, passiivisena. Itse masennusta sairastaneena haluaisin vain kertoa, että kysymys ei ole laiskuudesta vaan siitä, ettei vain pysty mitään tekemään. Itse en huonoimpina aikoina pysty todellakaan tekemään edes mitään mukavaa.

Toivon sinulle jaksamista, ja toivon että saat apua ja tukea.

 

Mä suostuisin jatkamaan yhteistä taivalta masentuneen puolison kanssa vain muutamalla ehdolla. Ensinnäkin puoliso hakeutuu lääkäriin ja hankkii itselleen lääkityksen sekä suostuu menemään terapeutin pakeille. Toisekseen puoliso osallistuu edes jossain määrin perheen elämään ja auttamaan kotitöissä, edes hiukan. Eli että vaikka väkisin raahautuu kerran viikossa ruokaostoksille tai vie lapset puistoon, edes kerran viikossa laittaa tiskikoneen päälle ja huolehtii omat vaatteensa pyykkiin, edes jotain. Jos nämä eivät onnistuisi, puoliso saisi jäädä rypemään itsesäälissään ja minä jatkaisin lasten kanssa elämää toisaalla.

 

[QUOTE="vieras";25381593]
Mä teen kotitöitä koska on pakko, lapselle on pakko saada puhdas koti ja vaatteet. Välillä pakotan itseni tekemään jotain josta joskus olen nauttinut.
[/QUOTE]

Eli masentuneenakin PYSTYY toimimaan?
Luulisi, että toiminta ja sen antamat onnistumisen kokemukset olisi sitä parasta lääkettä - JES jaksoin laittaa pyykit koneeseen ja vielä narulle. Siitä sitten syntyisi positiivinen kierre.
Jos ei pyykit kiinnosta, niin lohduksi vaan, ei ne kiinnostaa yhtään ketään. Ne vaan PITÄÄ jaksaa hoitaa.

Mutta ei. Joo, myönnän, masennusta on todella vaikea näin ulkopuolisen näkökulmasta ymmärtää tai edes pitää todellisena.

 

[QUOTE="vieras";25381657]Mä suostuisin jatkamaan yhteistä taivalta masentuneen puolison kanssa vain muutamalla ehdolla. Ensinnäkin puoliso hakeutuu lääkäriin ja hankkii itselleen lääkityksen sekä suostuu menemään terapeutin pakeille. Toisekseen puoliso osallistuu edes jossain määrin perheen elämään ja auttamaan kotitöissä, edes hiukan. Eli että vaikka väkisin raahautuu kerran viikossa ruokaostoksille tai vie lapset puistoon, edes kerran viikossa laittaa tiskikoneen päälle ja huolehtii omat vaatteensa pyykkiin, edes jotain. Jos nämä eivät onnistuisi, puoliso saisi jäädä rypemään itsesäälissään ja minä jatkaisin lasten kanssa elämää toisaalla.[/QUOTE]

Miksi pidät masentunutta itsesäälissä rypevänä? Surullista huomata että monikaan ei oikeasti tiedä mistä on kyse