Huono äiti?

["Äiti minäkin"]

Kiitos todella apua antavista vastauksistanne. Täytyykin kirjoittaa tosiaan ylös asiat mitä haluan saada sanotuksi sosiaaliviranomaiselle ja sinne lääkäriinkin.

Huomenna soitan. Helpottaa jo valmiiksi.. Paitsi, että mitä jos minua ei oteta vakavasti. Jos siellä ei minua ymmärretäkkään vaan sanotaan vaan, että kotiapulainen voi tulla auttelemaan.. Sellaista kun en kertakaikkiaan tarvitse.. Tai jos siellä suututaan, että kuka oikeen luulen olevan i kun muiden pitää minun lapseni huoltaa..

No tuskinpa. Ainakin yritän hakea apua. Tiedän sitten tehneeni kaikkeni..

 

[Madicken04]

hei! Minulla on 6v autistinen down-poika ja 5v autisti-tyttö jolla todennäköinen lievä kehitysvamma (kävi juuri tutkimuksissa mutta vaikka tulokset näyttivät noin eivät vielä halunneet antaa diagnoosia) sekä "tavallinen" 1v tyttö. Mies löytyy mutta tällä kokoonpanolla arjessa on kuitenkin hommia sen verran että ensi syksynä kun tuo kakkonen menee eskariin aletaan varmaan hakea noille molemmille isommille jotain viikonloppuhoitopaikkaa kerran kuussa. Lasten ongelmat huomioiden joku laitos on varmasti parempi paikka kuin tukiperhe.

Oikeasti, ymmärrän väsymystäsi ja sitä tunnetta että haluaa vaan olla yksin. Toisaalta, voi hyvin olla että kun saisit lapselle sen hoitopaikan viikoksi niin parin päivän päästä et muuta haluakaan kuin saada hänet takaisin. Loppupelissä viikonloppukin on pitkä aika.

Mutta vertaistukea suosittelen, vaikka tuntuisikin ettei jakssaisi. Netissä siinä on se hyvä puoli ettei tarvi raahautua mihinkään vaan voi ottaa tuota sopivina annoksina juuri silloin kun itse haluaaja kaipaa. Jos olet fb:ssa, suosittelisin liittymään leijonaemot-ryhmään. Siellä ei ole kyse pelkästään tuosta henkisestä vertaistuesta, vaan sieltä saa apua ja tukea käytännönasioihin kokeneemmilta. Eli juuri siihen mihin tahoihin kannattaa ottaa yhteyttä, tietoa mitä mahdollisuuksia sinulla on saada apua ja miten sitä kannattaa hakea. Että se apu olisi lopulta juuri sitä mitä itse kaipaat, ei sitä kunnan tarjoamaa perhetyöntekijää pariksi tunniksi viikossa.

Voimia toivotan kovasti! :hug:

 

["hmm"]

[QUOTE="Äiti minäkin";25342576]Kiitos todella apua antavista vastauksistanne. Täytyykin kirjoittaa tosiaan ylös asiat mitä haluan saada sanotuksi sosiaaliviranomaiselle ja sinne lääkäriinkin.

Huomenna soitan. Helpottaa jo valmiiksi.. Paitsi, että mitä jos minua ei oteta vakavasti. Jos siellä ei minua ymmärretäkkään vaan sanotaan vaan, että kotiapulainen voi tulla auttelemaan.. Sellaista kun en kertakaikkiaan tarvitse.. Tai jos siellä suututaan, että kuka oikeen luulen olevan i kun muiden pitää minun lapseni huoltaa..

No tuskinpa. Ainakin yritän hakea apua. Tiedän sitten tehneeni kaikkeni..[/QUOTE]

Kyllä ne ottavat tosissaan ja jos tarjoavat ensihätään kotiapua, ota sekin. Pääset samalla sinne asiakkaaksi ja voit sille avustajalle kertoilla tilanteestasi, hän voi sitten puhua puolestasi.

 

[Madicken04]

Me ei asutaan Ruotsissa enkä siis tiedä minkälaista tukitoimea teillä on tarjolla kehitysvammaisten lasten vanhemmille. Meillä lapset ovat täällä kuuluneet paikallisen habiliteringcenterin ja autismcenterin piiriin ja molemmilla noilla on ollut tarjolla paitsi kuntoutusta lapsille, myös vertaistukiryhmiä ja koulutustapahtumia vanhemmille sekä kuraattori- ja psykologipalveluita joista saa sitä omaa keskusteluapua sekä tukea erilaisten tukihakemustten yms täyttöön.

Silloin kun kakkonen sai aikanaan autismidiagnoosin ja elämässä tapahtui useita muita ikäviä asioita samoihin aikoihin, kävin muutaman kerran juttelemassa tuolla psykologin kanssa. Oli ihan kiva saada välillä purkaa ihan rauhassa kaikkia omia tunteitaan ja loppupelissä sai samalla vinkkejä siihen miten pystyisi arkea helpottamaan. Positiivista tuossa oli se että tuo psykologi oli kokoajan työskennellyt autististen lasten perheiden parissa, eli hänellä oli ymmärrystä lapsen vammaa kohtaan ja kokemusta siitä mitä tämä perheelle tarkoittaa. Ei siis tarvinut niin paljoa käyttää omaa energiaansa tuollaisten asioiden selvittämiseen vaan sai keskittyä niihin omiin tunteisiin ja ahdistuksenaiheisiin.

 

["Äiti minäkin"]

Mutta kun otan yhteyttää sossuun, niin joudunko sitten joka viikko ravaamaan esim. neuvolassa tarkkailussa tms? Varmaan jonkunlaiseen tarkkailuun joudun kun itse myönnän, että haluan lapsen hetkeksi pois luotani?

Näkyykö se sitten joka paikassa, esim. lääkäreissä että ollaan "avohuollossa" ?

 

[Madicken04]

[QUOTE="Äiti minäkin";25342885]Mutta kun otan yhteyttää sossuun, niin joudunko sitten joka viikko ravaamaan esim. neuvolassa tarkkailussa tms? Varmaan jonkunlaiseen tarkkailuun joudun kun itse myönnän, että haluan lapsen hetkeksi pois luotani?

Näkyykö se sitten joka paikassa, esim. lääkäreissä että ollaan "avohuollossa" ?[/QUOTE]

Sen takia suosittelisinkin tuota vertaistukea. En tosissaan tiedä suomen systeemeistä, mutta täällä nuo tukitoimet vammaisten lasten perheille ei mene minkään sossun kautta vaan jonkinlaisen vammaispalvelulain. Eli ei tarvi olla lastensuojelun asiakas eikä millään lailla sossun kirjoilla vaikka perheelle tarjottaisiinkin erilaisia tukipalveluita.

Leijonaemoista saisit varmaan nopeasti tietoa siitä mihin kannnattaa ottaa yhteyttä. Ja silloin varmaan palveluita osattaisiin tarjota paremmin sinun tarpeisiisi suhteuttaen kuin mitä tavallinen sossu pystyy.

 

["Äiti minäkin"]

En nyt haluaisi olla kiittämätön, mutta..

Kun ihminen on aivan piipussa ja niin loppu, että hyvä kun oikeasti on voimia ottaa yhteen oljenkorteen yhteyttä, niin voimat eivät riitä enää muuhun. Takoitan, että jos työn ja tuskan takaa saan kuin saankin soitettua sosiaaliviranomaiselle, saan vielä ajan ja kerron kaiken minkä osaan tilanteestamme - ja saisin vaan jonkun ihmisen siivoamaan meillä pari tuntia.. Niin ei siinä ole enää voimaa taistella ja alkaa kotiapulaiselle selittelemään, että anteeks vaan mutta ei paljo auta..

Ja jos nyt otan yhteyttä sossuun ja minulle sopivampaa apua eivät tarjoa, niin onko enää mahdollista mennä taaksepäin? Eli sanoa, että ei sittenkään kiitos, apunne ei ollutkaan sellaista kun olisiin tarvinnut.

On vaikea selittää tätä väsymystä. Ei siivoaminen tai pyykkääminen väsytä. Ajatus siitä, etten tule saamaan koskaan minkäänlaista säännöllistä "lomaa" lapsesta, se väsyttää.

 

["Elli"]

Mä haluaisin vielä lisätä tähän sen, että koska sä mietit näitä asioita, niin se on hyvän äidin merkki. Että haluaa sitä hyvää ja parasta omalle lapselleen ja omalle jaksamiselleen. Voimat on vain välillä niin lopussa. Ne viranomaiset on juuri tällaista varten olemassa. Ota sitä yhteyttä.

 

[Eedla]

Kehitysvammaiselle lapsellehan on mahdollista saada intervallihoitoa eli että hän olis esim kerran kuukaudessa viikon verran jossain hoitokodissa tms. Oletko kysyny sellaista mahdollisuutta?

 

["äiti minäkin"]

Sen takia suosittelisinkin tuota vertaistukea. En tosissaan tiedä suomen systeemeistä, mutta täällä nuo tukitoimet vammaisten lasten perheille ei mene minkään sossun kautta vaan jonkinlaisen vammaispalvelulain. Eli ei tarvi olla lastensuojelun asiakas eikä millään lailla sossun kirjoilla vaikka perheelle tarjottaisiinkin erilaisia tukipalveluita.

Leijonaemoista saisit varmaan nopeasti tietoa siitä mihin kannnattaa ottaa yhteyttä. Ja silloin varmaan palveluita osattaisiin tarjota paremmin sinun tarpeisiisi suhteuttaen kuin mitä tavallinen sossu pystyy.

Vertaistuki on varmasti myöhemmin todella hyvä idea. Mutta uskoisin, etten ihan vaan vertaistuen voimilla pitkälle pötki. Akuutimpi ja konkreettisempi apu lapsen hoidossa on nyt hakusessa, mietin vaan mitä kautta sitä parhaiten kannattaisi lähteä hakemaan.

Mutta siis aivan varmasti myöhemmässä vaiheessa vertaistuki on varma valinta.

 

["nyyti"]

mä olen cp-vammaisen tyttäreni omaishoitaja ja mulla on oikeus vapaapäiviin 2vrk/kk,voin myös jemmata niitä ja pitää sitten vaikka viikon putkeen.Suosittelen hakemaan omaishoidon tukea,sulla on oikeus siihen.

 

[Madicken04]

[QUOTE="Äiti minäkin";25342949]En nyt haluaisi olla kiittämätön, mutta..

Kun ihminen on aivan piipussa ja niin loppu, että hyvä kun oikeasti on voimia ottaa yhteen oljenkorteen yhteyttä, niin voimat eivät riitä enää muuhun. Takoitan, että jos työn ja tuskan takaa saan kuin saankin soitettua sosiaaliviranomaiselle, saan vielä ajan ja kerron kaiken minkä osaan tilanteestamme - ja saisin vaan jonkun ihmisen siivoamaan meillä pari tuntia.. Niin ei siinä ole enää voimaa taistella ja alkaa kotiapulaiselle selittelemään, että anteeks vaan mutta ei paljo auta..

Ja jos nyt otan yhteyttä sossuun ja minulle sopivampaa apua eivät tarjoa, niin onko enää mahdollista mennä taaksepäin? Eli sanoa, että ei sittenkään kiitos, apunne ei ollutkaan sellaista kun olisiin tarvinnut.

On vaikea selittää tätä väsymystä. Ei siivoaminen tai pyykkääminen väsytä. Ajatus siitä, etten tule saamaan koskaan minkäänlaista säännöllistä "lomaa" lapsesta, se väsyttää.[/QUOTE]

Ensinnäkin, koska olet noin poikki niin tarvisit ehdottomasti keskusteluapua. Onko lapsesi jonkun kehitysvammapalvelun tms asiakas? Siis sellaisen minkä kautta hänelle tarjotaan kuntoutusta.

Luulisin että yksikertaisinta olisi kysyä sieltä. Siis ihan sitä keskusteluapua psykologin/kuraattorin kanssa ja samalla tietoa niistä tukipalveluista ja apua niiden hakemiseen.

Tietty voi ollaa yhteyttäs inne sossuunkin, mutta voi olla että siellä tilannettasi ei ymmärretä yhtä hyvin eikä sillä ole samanlaista tietämystä vammaisille lapsille ja heidän perheilleen osoitetuista palveluista.

Sori, menee jankuttamiseksi...

 

[Madicken04]

[QUOTE="äiti minäkin";25342983]Vertaistuki on varmasti myöhemmin todella hyvä idea. Mutta uskoisin, etten ihan vaan vertaistuen voimilla pitkälle pötki. Akuutimpi ja konkreettisempi apu lapsen hoidossa on nyt hakusessa, mietin vaan mitä kautta sitä parhaiten kannattaisi lähteä hakemaan.

Mutta siis aivan varmasti myöhemmässä vaiheessa vertaistuki on varma valinta.[/QUOTE]

Sitä juuri yritin sanoa, että tuo vertaistuki on loistava avain siihen käytännön apuun. Siis yhteisössä missä kaikilla on erityislapsia on valtava määrä sitä käytännöntietoa siitä mitä apua sinulle olisi tarjolla ja mitä kautta sitä saisi jne. Siis sieltä sinua osattaisiin varmasti neuvoa paljon paremmin kuin täältä tai neuvolasta tai sossustakaan. Parhaimmillaan voi löytää läheltä perheen joka voi myös ottaa lastasi hoitoon jne.

 

["carelia"]

Soita ensin omaan neuvolaasi ja jos sieltä ei välitöntä apua tarjota, niin soita teekoolle ja sossuun. Ja ei haittaa yhtään jos itket, ei se niille ihmisille ole uutta vaikka sinulle onkin. Sanot, ettet jaksa yksin tällä hetkellä, että tarvitset apua itsellesi (mainitse masennus mahdollisuus) ja lepoa ja sinulla ei ole tukiverkkoa. Kerro että tarvitsen apua henkiseen jaksamiseen. Liioittele vaikka vähäsen. Ensikoti saattaisi olla hyvä ratkaisu ensi hätään, et olisi aivan yksin.

 

[Oikea osoite on]

lastensuojelu. Soitat itse päivystävälle lastensuojelu-tädille/sedälle, vaikka heti. Sanot ettet jaksa. AUTTAKAA. Ei ne heti lasta viikoksi hae, mutta ainakin saat ajan mahdollisimman pian. Ja sitten ruvetaan puuhaamaan apua, tukiperhettä tms.

Näin toimin itse, olin 8v erityislapsen yh ja sitten loppui voimat. Oltiin jonossa tukiperhettä saamaan, mutta kuukahdin ennen sitä. Soitin itse lastensuojeluilmoituksen- että nyt ois hyvä suojella tätä mun lasta, kun kohta ollaan muuten molemmat laitoksessa.

Sossut tuli käymään, koti oli kaaoksessa ja minä itkeä tihrustin keittiön pöydän ääressä. Siitä se pyörä pyörähti, muutaman viikon päästä lapsi oli viikon perhekodissa ja minä huilasin. Muistan kun ajoin sieltä pois, itkin koko matkan ja mietin etten ikinä halua hakea lasta pois, sen on siellä parempi olla. Sitten joka kuukausi lapsi oli perhekodissa yhden viikonlopun, parin kuukauden päästä toisen viikon. Kuukausittaisia viikonloppuja jatkettiin n. vuoden verran ja sitten me jo oltiinkin niin reipastuttu että pärjättiin taas kahdestaan ilman tukia.

Ja mitä väliä sillä on, jos neuvola tai lääkäri tietää? Ne on TUKItoimia, ei mitään "huonon äidin" apuja. Ei yksin tarvi eikä voikaan jaksaa.

 

[äiti kuitenkin]

lastensuojelu. Soitat itse päivystävälle lastensuojelu-tädille/sedälle, vaikka heti. Sanot ettet jaksa. AUTTAKAA. Ei ne heti lasta viikoksi hae, mutta ainakin saat ajan mahdollisimman pian. Ja sitten ruvetaan puuhaamaan apua, tukiperhettä tms.

Näin toimin itse, olin 8v erityislapsen yh ja sitten loppui voimat. Oltiin jonossa tukiperhettä saamaan, mutta kuukahdin ennen sitä. Soitin itse lastensuojeluilmoituksen- että nyt ois hyvä suojella tätä mun lasta, kun kohta ollaan muuten molemmat laitoksessa.

Sossut tuli käymään, koti oli kaaoksessa ja minä itkeä tihrustin keittiön pöydän ääressä. Siitä se pyörä pyörähti, muutaman viikon päästä lapsi oli viikon perhekodissa ja minä huilasin. Muistan kun ajoin sieltä pois, itkin koko matkan ja mietin etten ikinä halua hakea lasta pois, sen on siellä parempi olla. Sitten joka kuukausi lapsi oli perhekodissa yhden viikonlopun, parin kuukauden päästä toisen viikon. Kuukausittaisia viikonloppuja jatkettiin n. vuoden verran ja sitten me jo oltiinkin niin reipastuttu että pärjättiin taas kahdestaan ilman tukia.

Ja mitä väliä sillä on, jos neuvola tai lääkäri tietää? Ne on TUKItoimia, ei mitään "huonon äidin" apuja. Ei yksin tarvi eikä voikaan jaksaa.

Tuo viestisi kyllä rohkaisi mieltäni. Oma äitini vaan on jotenkin iskostanut päähäni, että ei voi sossuun ottaa yhteyttä kun eivät sitten koskaan tule jättämään rauhaan.. Eli sitä pelkään, etteivät sitten annakkaan enää olla ilman "tukia" vaikka jo pärjättäisi.

Ja joudunko sitten johonkin neuvolan tarkkailuun? Joudunko joka viikko siellä ravata näyttämässä, että tyttö on kunnossa.. Aika alentavaa.. Tämmöistä olen kuullut.

Miten tässä uskaltaa hakea apua? Niin paljon kauhutarinoita. Tämä asia on kuitenkin aivan mielettömän iso asia, että ei voi hätiköityjä päätöksiä tehdä.. Siksi tässä jossittelen.

 

[oikea osoite on]

Meillä ainakin sossu ja kouluterkka ja perhekoti tekivät yhteistyötä. Mun luvalla tietenkin. Et joudu erityistarkkailuun, mutta toki he seuraavat sitten, että jaksatte. Mitä se haittaa, jos neuvolakäyntejä tiivistetään, jotta voitte olla varmoja, että tukea on saatavilla? Ei se ole sitä varten, että he voi kirjata ja kytätä, onko kriteerit täytetty, vaan että sulla on mahdollisuus ja aika sanoa, jos ette jaksa.

Me pysyttiin lastensuojelun asiakkaina vielä vuosi sen jälkeen, kun tuen tarvetta ei enää ollut edes, lähinnä mun omasta pyynnöstä, kun en ollut varma, mennäänkö uudestaan metsään. Olisimme sitten päässeet helpommin tuen piiriin ilman jonotuksia. Nyt ensi viikolla tulee sossu käymään viimeisen kerran, kun sovittiin että tulevat vielä (puoli vuotta sitten kävin viimeksi kertomassa kuulumiset, mutta pojan koulu vaihtui tässä välissä, niin ajateltiin että on hyvä varmistaa että kaikki on ok).

Pääset milloin tahansa pois asiakkuudesta, olettaen että kaikki on teillä hyvin. Ja jos ei ole, niin silloinhan ei edes tarvitse olla pois "erityistarkkailusta". Kirjoituksistasi huomaa, ettet ole mikään huonoäiti, vaan lapsestasi välittävä aikuinen, joka ottaa vastuun itsestään ja lapsestaan. Ei sellaisia jäädä vahtimaan ja oteta lapsia pois, vaan tuetaan sen verran, että pärjäävät taas omilla resursseilla. Joita sulla ilmiselvästi on. Sitten kun saatte ensiavun, niin jaksat selkeämmin miettiä, mitä apua tarvitset jatkossa, ja miltä taholta. Kun sitä apua tässä maassa ON SAATAVILLA, ja monessa eri muodossa, se pitää vaan löytää.

Tuhansia lämpimiä ajatuksia sinulle ja lapsellesi <3

 

["hmmm"]

Tuo viestisi kyllä rohkaisi mieltäni. Oma äitini vaan on jotenkin iskostanut päähäni, että ei voi sossuun ottaa yhteyttä kun eivät sitten koskaan tule jättämään rauhaan.. Eli sitä pelkään, etteivät sitten annakkaan enää olla ilman "tukia" vaikka jo pärjättäisi.

Ja joudunko sitten johonkin neuvolan tarkkailuun? Joudunko joka viikko siellä ravata näyttämässä, että tyttö on kunnossa.. Aika alentavaa.. Tämmöistä olen kuullut.

Miten tässä uskaltaa hakea apua? Niin paljon kauhutarinoita. Tämä asia on kuitenkin aivan mielettömän iso asia, että ei voi hätiköityjä päätöksiä tehdä.. Siksi tässä jossittelen.

Toivottavasti nyt laitoin oikean nimimerkin. Minä siis olin sen vajaan viikon ensikodissa eron jälkeen ( en heti vaan myöhemmin) kun väsyin ja pelkäsin, etten jaksa lasten hätään ja kysymyksiin vastata. En siis pelännyt että teen heille mitään fyysisesti vaan koska olivat epävarmoja muutenkin niin koin, että jos huudan ja hermostun, eivät uskalla minuunkaan luottaa. Meitä ei ole sen kummemmin vainonneet. pari kuukautta kävi kotiapu 1x viikossa ja sitten ollaan pärjätty omillamme jo pitkästi toistakymmentä vuotta. Älä turhaan pelkää pyytää apua.