Pakko oli vielä herätä vastaamaan!
Itse pitäisin kyllä jonkinlaisena ongelmana sitä, että saadakseen naisen kiinnostumaan olisi _aina_ tehtävä jotain mitä ei itse koe omakseen. Eikö se ole tosi teennäistä jos rauhallinen kaveri esimerkiksi loikkaa pöydälle tanssimaan ensitapaamisessa? Se voi olla jännittävää ja poikkeavaa, muttei kovin turvallista, kohteliasta tai "fiksua". En pysty sellaiseen tai sellainen edellyttää ensin vähintään että luotan toiseen ihmiseen ja tiedän mistä hän pitää, etten tunkeudu hänen alueelleen tai loukkaa häntä, ja tietenkin ettei hän lähde tämän temppuni takia kauas minusta. Tämä koko diskurssi on minulle eräänlainen keinotekoinen rituaali alkujaan USA:n populaarikulttuurista, josta puuttuu rehellisyys ja vilpittömyys, eräänlainen läsnäolo. Olen pettynyt, jos naiset todella ovat niin samanlaisia, että he kaikki vaativat tällaista. Kun ei minun nähdäkseni suomalainen mies läheskään aina vain toimi näin.
Elän sitä hetkeä kokonaisvaltaisesti. Tapaamishetki ei ole kasa vitsejä tai performansseja vaan fokus on toisessa ihmisessä ja pyrin ihan oikeasti antamaan hyvän kuvan itsestäni ja samalla käyttäytymään hyvin toista kohtaan. Muu ympäristö saa olla mitä tahansa. En osaa asennoitua toiseen muuten kuin joko uppoutumalla häneen tai sitten epäkiinnostuksella, jos haeskelen kumppania. Jos toinen on jotain aivan muuta kuin ajattelen, siinä on melkoinen sopeutuminen. Ikinä ei voi natsata juuri täysin tietenkään, mutta olen kyllä sitä mieltä, että aiemmat kokemukset ja mieltymykset painavat. Kuka tahansa ei voi olla kenen tahansa kanssa. Maailma ei ala koko ajan täysin alusta, koska silloinhan ei tietäisi mitä haluaa ja mistä pitää ja kaikesta pitäminen on sama kuin ei pidä mistään.
Minusta on henk. koht. kummallista, jos tällaista käytöstä ei enää kukaan arvosta. Vaikutelmani ja kokemukseni on että ulkomailla arvostetaan enemmän miestä, joka ei vain heitä huulta tai hauskuta.
Tarkoitan huumorin huonona puolena esimerkiksi pettämisen kulttuuria eli jos toiseen ja koko juttuun suhtautuu liian kevyesti on myös pettäminen ja jättäminen helpompaa. Huumori liittyy siis myös tunnetason laskelmointiin ja itsen suojaamiseen. Ainakin minun on vaikea luottaa ihmiseen, jolle minä olen jotain johon suhtautua kevyesti ja eräänlaisena taustamölinänä, joka ei päästä minua pelleilynsä taakse. Totta kai naurua ja huumoria silti tarvitaan, mutta sen pitää olla "turvallisten" rajojen sisällä. Sen ei saa olla pois toisen tärkeydestä tai kunnioituksesta, sen ei saa uhata ajatusta pysyvyydestä.
Ja vielä tuosta kaveruudesta... Ajattelen optimistisesti että jokaiselle on joku, tai useitakin, joka tuntuu heti sopivalta, koska kaikki muu on aina teennäisempää, käytännön tilanteesta nousevaa, proosallisempaa. Mutta viime vuosina olen alkanut ajatella että kun tietty raja ylittyy niin kannattaa nähdä uusiksi. Mutta toisessa sekä ulkonäkö että luonne ovat tärkeitä. Jos näen kadulla ihmisen, josta en viehäty kumppanina, en voi pakottaa itseäni viehättymään hänestä vaan sen pitää tulla aidosti. Sama pätee tietenkin itseeni. Samaan aikaan ei voi listata mitään tällaista ja sen tiedän, ehkä minun pitää haarukoida vähemmän ja säästellä itseäni enemmän.
Mutta hyviä näkökulmia
Ja keskustelu jatkukoon.