Kavereiden valitsemisesta...

  • Viestiketjun aloittaja kolpakko
  • Ensimmäinen viesti
kolpakko
Täällä oli joskus muutama kuukausi takaperin keskustelu, missä joku harmitteli yksinäisyyttään. Siinä tuli puhetta siitä, että miten jotkut valitsee kaverinsa joka oli keskustelun aloittajan mielestä väärin ja kertoi ilkeästä ihmisestä. Tää keskustelu jäi voimakkaana mieleeni, en vaan muista yhtään sen nimeä joten en osaa sitä tähän hätään etsiäkään.

Mitä mieltä te olette, pitääkö kaikkien kanssa olla ystävä vai saako ystävät valita, jos siihen annetaan mahdollisuus?
 
Kyllä mä valitsen ystäväni ja sen, kenen kanssa haluan aikaani viettää. Jos ei ole mitään yhteistä, mistä sitten puhuu, kun lapsiasiat yms. yleiset on käsitelty? En myöskään halua ystäväkseni ihmistä, joka vaan ottaa eli vie mun energiat, mutta en saa mitään takaisin. Jos tää tekee musta ilkeän niin sitten tekee.
 
Samoilla linjoilla edellisen kanssa. Enää en jaksa viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka vaan imee musta kaiken eikä anna mitään. Ennen en ollut ihan näin kranttu, mutta ehkä ikä on tehnyt tietyllä tavalla nirsoksi ja haluan olla vain niiden oikeasti läheisten kanssa. On tullut myös opittua se, että kaikkien kanssa ei kemiat käy yksiin, vaikka kuinka yrittäisi. :)
 
kolpakko
Juu tässä keskustelussa siis mainitsin, että en halua itselleni ystäviä ketkä on mielestäni tylsiä. Että haluan viettää aikaa vaan sellaisten kanssa, kenen kanssa viihdyn ja tunnen oloni mukavaksi. Aloittaja (ja muutama muukin) loukkaantui tästä, ja otti sen johtopäätöksen että syrjin ihmisiä ja tylsillekin pitää antaa mahdollisuus. En siis missään vaiheessa haukkunut omasta mielestäni tylsiä ihmisiä, mutta itse en ainakaan jaksa vääntää tikusta asiaa ihmisen kanssa kenen kanssa mitään puhuttavaa ei ole.

En edes tiedä miksi keskustelu jäi niin kovasti mieleeni, ehkä yllätyin niin kovasti aloittajan reaktiosta asiaan.
 
kolpakko
Ja jos muistan oikein, niin keskustelun lomassa tuli puhetta myös ystävyyssuhteiden päättämisestä jolloin jotkut olivat sitä mieltä, että "kyllä minulle ne sinut jämäkaverit vaan kelpaisi, kamalaa toimintaa tuollainen toivottavasti sinutkin hylätään :(".'

Miettiikö jotkut ihmiset ihan oikeasti niin, että ystäviään ei saa valita? Olen ollut onnekas siinä mielessä, että minulla on aina ollut ystäviä ja olen saanut ne valita itselleni. Onko todellinen yksinäisyys sitä, että kaveriksi "kelpaa" ihan kuka vaan?
 
Mä voisin vielä jatkaa sen verran, että toki mielelläni tutustun uusiin ihmisiin, mutta joidenkin kanssa ei koskaan pääse sellaiselle syvemmän ystävyyden tasolle. Ja olen huomannut, että olen aika paljon kehittynyt ihmistuntijana ja pystyn aika nopeasti näkemään meneekö kemiat yksiin vai ei.

Mua ei niinkään haittaa "tylsät" ihmiset, vaan enemmänkin itsekkäät ja omahyväiset oman napansa tuijottajat. Eli joskus olen kyllästynyt siihen, että olen saanut toimia toiselle vaan sylkykuppina tai draamojen selvittäjänä tai selän takana paskan jauhamisen kuuntelijana (väistämättä tulee mieleen, että kuinkahan paljon minua haukutaan silloin kun en ole paikalla) ilman, että se koskaan toimii toiseenkin suuntaan, niin tällaisessa tilanteessa olen antanut ystävyyden hiipua.
 
Viimeksi muokattu:
kolpakko
Mua ei niinkään haittaa "tylsät" ihmiset, vaan enemminkin itsekkäät ja omahyväiset oman napansa tuijottajat.
Eikö oikeesti? En siis tarkoita tylsällä sellaista, joka mielestäni bailaa liian vähän tai ei juoruile tarpeeksi, vaan ihmistä kenen juttuja en koe mielenkiintoisiksi tai hauskoiksi. Miten sellaisen ystävä voi oikeasti olla, kun silloinhan ollaan selvästi eri aaltopituuksilla?
 
Keittiönoita
Minusta on aika erikoinen ajatus, että ystäviään ei saisi valita. Jos kaikkien tapaamiensa ihmisten kanssa pitäisi alkaa ystäväksi, pitäisi samantien lopettaa työssäkäynti, jotta ehtisi ylläpitää ystävyyssuhteita niiden satojen ihmisten kanssa. Eikä taitaisi riittää aika sittenkään.
 
kolppako
Myöskään "tyttöjen iltoihin" kutsuttavia ei saanut valikoida, vaan oli julmaa olla kutsumatta joku tuttu tyttö. Onkohan mua vaan vienyt 10-0 joku provo... Mut se oli ainakin uskottava sellainen.
 
Oon varmaan aika tyly ihminen, mutta en ala kenellekään kaveriksi säälistä. Jos kemiat ei kohtaa ja toisen jutut kolahda, en jaksa alkaa velvollisuudesta pitämään yhteyttä keneenkään. Tai jos toinen on niin hiljainen, että mun pitää kiskoa juttua väkisin irti, niin nou tänks. Tutustun mielellään uusiin ihmisiin ja muuton takia olen joutunut etsimään uusia kavereita, mutta eipä munkaan kaveriksi tartte alkaa, jos ei tunnu siltä. Olen myös aina ollut onnekas, eli mulla on ollut hyviä ystäviä ympärillä, mutta ite olen kyllä valinnut seurani.
 
Keittiönoita
Myöskään "tyttöjen iltoihin" kutsuttavia ei saanut valikoida, vaan oli julmaa olla kutsumatta joku tuttu tyttö. Onkohan mua vaan vienyt 10-0 joku provo... Mut se oli ainakin uskottava sellainen.
Mä olen onneksi välttynyt noilta ongelmilta, sillä ystäväpiirini koostuu hyvin erilaisista ihmisistä ja suurin osa ystävistäni ei tunne toisiaan. Varsinaisia "tyttöjen iltoja" on siis ollut erittän harvoin ja silloinkin olen valinnut kutsuttaviksi ne, joilla arvelen olevan eniten yhteistä keskusteltavaa.
 
"vieras"
Yritan olla ystavallinen, tai edes neutraali kaikille, ellei minua kohdella toisin, mutta vain harvoja kutsun kotiini tai vierailen heidan kodissaan. Olen melko nirso ystavien suhteen ja harvoin tapaan ihmisia joihin voisin ystavystya syvallisemmin, mutta ne jotkut harvat yleensa tunnistan jo ensitapaamisella ja kemiat kohtaa, toki joihinkin ystavystya ajan kanssa mutta siita ei yleensa tule yhta syvallista. Jos kodissani paasee tiskaamaan ruuan jalkeen lukeutuu tosi ystaviin :D Enka ole ystaviani koskaan valinnut varsinaisesti, olemme vain kohdanneet oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
 
Eikö oikeesti? En siis tarkoita tylsällä sellaista, joka mielestäni bailaa liian vähän tai ei juoruile tarpeeksi, vaan ihmistä kenen juttuja en koe mielenkiintoisiksi tai hauskoiksi. Miten sellaisen ystävä voi oikeasti olla, kun silloinhan ollaan selvästi eri aaltopituuksilla?
Tää on vähän kakspiippuinen juttu, kun mä tarkotin tolla tylsällä lähinnä sellaista hiljaista ja hitaasti puhuvaa ja kaiken tarkkaan pohdiskelevaa, jollaiset ärsyttää mua ehkä silloin kun pitäisi toimia ripeästi, mutta joiden kanssa saattaa saada hirveen hyviä keskusteluja aikaan. Baareissa käyminen ei oo mullekaan mikään tylsän synonyymi, koska en jaksa niissä käydä enää itsekään. :)

Jos miettii syvemmällä tasolla niin mun mielestä kaikkein raskainta on olla sellasten ihmisten kanssa joilla on aivan mustavalkoinen ajatusmaailma, joiden mielipide on se ainoa oikea ja joiden on välttämättä saatava viimeinen sana.
 
"vieras"
Ei kai sellaisen ihmisen kanssa voi olla ystävä, jonka kanssa ei kertakaikkiaan ole mitään "yhteistä"- kaikkien kanssa ei vain ole samalla aaltopituudella. Tai sitten ymmärrrän ystävyyden jotenkin eri tavalla. Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutta osa on "tuttavia" joko työn, harrastuksen, lasten tms. kautta. Ystävät ovat sitten niitä joiden kanssa puidaan asioita, kerrotaan henk.kohtaisia asioita jne.
 
Keittiönoita
Eikö oikeesti? En siis tarkoita tylsällä sellaista, joka mielestäni bailaa liian vähän tai ei juoruile tarpeeksi, vaan ihmistä kenen juttuja en koe mielenkiintoisiksi tai hauskoiksi. Miten sellaisen ystävä voi oikeasti olla, kun silloinhan ollaan selvästi eri aaltopituuksilla?
Mun etuni ystävystymisessä taitaa olla se, että olen kiinnostunut ihmisistä. Ystäväni ei siis tarvitse olla samalla aaltopituudella kanssani tai "samanhenkinen" vaan ystävystyn helposti myös täysin erilaisten ihmisten kanssa kuin mitä itse olen. Mulla on ystäviä, jotka ovat omien lasteni ikäisiä ja mulla on ystäviä, jotka voisivat olla ikänsä puolesta mun vanhempiani. Ystävinäni on niin pienten lasten vanhempia kuin isovanhempiakin. Erilaisessa elämäntilanteessa olevia, erilaisen uskonnon omaavia, eri kansallisuuksiin kuuluvia jne. On arkoja ja on rempseitä. Laidasta laitaan. Mutta mä olen kiinnostunut heistä heidän itsensä vuoksi enkä siitä, ollaanko samalla aaltopituudella vai ei.
 
Viimeksi muokannut ylläpidon jäsen:
kolpakko
Jos miettii syvemmällä tasolla niin mun mielestä kaikkein raskainta on olla sellasten ihmisten kanssa joilla on aivan mustavalkoinen ajatusmaailma, joiden mielipide on se ainoa oikea ja joiden on välttämättä saatava viimeinen sana.
Mun mielestä tuosta vielä raskaampaa, on olla ihmisten kanssa jolla ei ole mitään omaa ajatuksia. Mihinkään ei mielipidettä ja ikinä ei pysty keskustelemaan/väittelemään _mistään_. Enkä väittelyllä tarkoita riitelyä, vaan jotain ihan normaalia erimielisyyksistä puhumista, niiden perustelua ja tästä syntyvää väittelyä. Okei, ei siitäkään mitään tule jos ajattelee liian mustavalkoisesti :D Mutta ihmiset, kenen kanssa en pysty vaihtamaan oikeita ajatuksia on itselleni raskaita. Pitää pystyä puhumaan jostain muustakin kuin säästä tai tv-ohjelmista. Minä ainakin juttelen paljon ystävieni kanssa ihan meistä itsestämme ihmisinä, virheistämme, ajatuksistamme ja siitä miten voisi kehittyä eteenpäinkin.
 
kolpakko
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;25137358:
Eikö oikeesti? En siis tarkoita tylsällä sellaista, joka mielestäni bailaa liian vähän tai ei juoruile tarpeeksi, vaan ihmistä kenen juttuja en koe mielenkiintoisiksi tai hauskoiksi. Miten sellaisen ystävä voi oikeasti olla, kun silloinhan ollaan selvästi eri aaltopituuksilla?[/QUOTE]
Mun etuni ystävystymisessä taitaa olla se, että olen kiinnostunut ihmisistä. Ystäväni ei siis tarvitse olla samalla aaltopituudella kanssani tai "samanhenkinen" vaan ystävystyn helposti myös täysin erilaisten ihmisten kanssa kuin mitä itse olen. Mulla on ystäviä, jotka ovat omien lasteni ikäisiä ja mulla on ystäviä, jotka voisivat olla ikänsä puolesta mun vanhempiani. Ystävinäni on niin pienten lasten vanhempia kuin isovanhempiakin. Erilaisessa elämäntilanteessa olevia, erilaisen uskonnon omaavia, eri kansallisuuksiin kuuluvia jne. On arkoja ja on rempseitä. Laidasta laitaan. Mutta mä olen kiinnostunut heistä heidän itsensä vuoksi enkä siitä, ollaanko samalla aaltopituudella vai ei.
Mä näen tuon aaltopituuden vähän eri tavalla kuin sinä, en mieti että se tarkoittaisi samanlaista sisustusmakua tai ajattelutapoja, tai ylipäänsä samanlaisuutta. Se on sellaista... että ylipäänsä ymmärtää mistä toinen puhuu ja miksi? Vaikea selittää, ymmärsitkö?
 
Keittiönoita
Mä näen tuon aaltopituuden vähän eri tavalla kuin sinä, en mieti että se tarkoittaisi samanlaista sisustusmakua tai ajattelutapoja, tai ylipäänsä samanlaisuutta. Se on sellaista... että ylipäänsä ymmärtää mistä toinen puhuu ja miksi? Vaikea selittää, ymmärsitkö?
Juu, ymmärsin ;) Mun kiinnostukseni ihmisistä mahdollisesti perustuu viehtymykseeni psykologiasta, uskonnoista ja kulttuureista. Ja siihen, että haluan oppia ymmärtämään, mistä toinen puhuu ja miksi. Uusi tuttavuus on mulle kuin tyhjä kirja ja ystävyyden syventyessä siihen kirjaan syntyy tarina.. juuri sen ihmisen tarina.
 
diipadiup
mä tuun toimeen kaikkien kanssa, mutta se on sitten eri asia kenen kanssa haluan sen aikani viettää.. en mä todellakaan kaikkien tuttujeni kans lähtisi kahville, tai kertoilis omista henkilökohtaisista asioista.. no mulla nyt ei oo kyllä ystäviä oikeastaan yhtään, ja oon kyllä todella yksinäinen, mut ei mua silti kiinnosta alkaa kaveeraamaan ihmisten kanssa, joita en koe "miellyttäviksi" tai joiden seurassa minulla ei ole mukava olla.. oon mieluummin yksinäinen, kun pakotan itseni kaveeraamaan sellaisen ihmisen kanssa :) ystävyys/kaveruus tarttee mulle vähän samantapaisen kipinän, kun miehen kanssa :) ei sitä kemiaa jokaisen kanssa ole..
 
"jep"
Ihanko oikeasti aikuiset ihmiset vielä aktiivisesti "valitsevat" ystäviään tai "hylkäävät" heitä, kuten ala-asteella? Minulla ainakin tuo valikoituminen on tapahtunut luonnostaan, joidenkin kanssa tulee pidettyä yhteyttä, toiset vanhat ystävät ovat puolin ja toisin jääneet. Jonkun ihmisen kanssa taas tulee pidettyä enemmän yhteyttä, ja eri ihmisten kanssa jaettua eri asioita.

Tosin minulla ei ole lapsuuden jälkeen ollutkaan sellaisia ihkubestiksiä, joiden kanssa puhutaan kaikesta, enkä kyllä haluaisikaan. Kokisin sellaisen ystävyyden ahdistavana, koska olen ihminen, joka haluaa ensin pureskella asioita hetken itse ja sitten vasta jakaa ne ystävien kanssa, jos tarvetta on.
 
Totta hitossa valitsen ystäväni. Joidenkin seura on ahdistavaa, käyttävät ystäviään likasankoina, ja sellaisten kanssa en halua olla tekemisissä. Jotkut taas on sellaisia, etten halua heihin edes tutustua.

Pidätän myös oikeuden päättää, kenen kanssa alan tiiviimmin olemaan tekemisissä. Se, että olemme samassa työpaikassa tai samassa opiskelupaikassa, ja joskus ko. asian tiimoilta käymme ulkona syömässä tms, ei tarkoita sitä että haluaisin alkaa bestikseksi ja viettämään paljon aikaa yhdessä, soittelemaan päivittäin tms - ei, vaikka jonkun toisen työ- tai opiskelukaverin kanssa näin olisikin.
 
"ystävä"
Itse en ole tietoisesti valinnut ystäviäni, se on varmaankin ollut aikanaan sellaista molemminpuolista nuuhkimista, kemioiden kohtaamista, et se ystävyys on alkanut elämään.

Niin ja mikä sitten vielä pitää yhdessä vielä vuosikymmenienkin päästä? En tiedä, kai molemminpuolinen yhteydenpito, jokin asia josta molemmat on kiinnostuneita tai sitten se voi olla vain toisen mahtava persoona, en tiedä.. Itse olen valoisa, ystävällinen, outo pikkupiru ja aina on ystäviä ollut, pitkiä suhteita ja joskus matkassa on ollut pätkäsuhteita. Kaikkia ystävyyssuhteita ei ole tarkoitettukaan kestämään läpi elämän, sen tiedän, mutta osa ystävistä on kulkenut mukana vuosikkaasta saakka eli lähes 39 vuotta. Ystävyydessä voi olla hiljaisia aikoja, mutta siitä tunnistan ystävän, et aina voi palata suhteeseen niin kuin vasta eilen olisi juteltu, välimatkat ei siihen vaikuta, ei myöskään oma elämäntilanne. Ystävä on olemassa.
 
Tuttavia ei valikoi.
Tuttavista todella harva muodostuu ystäviksi - eikä se ole mikään tietoinen valinta vaan omalaatuinen persoonakemiajuttu.

Esim. minun paras ystäväni asuu kaukana, elää ihan erilaista elämää kuin minä, on sosioekonomiselta asemaltaan, koulutuspohjaltaan ja historialtaan aivan toisenlainen kuin minä... eikä meitä päällisin puolin yhdistä oikein mitään.

Silti koen, että hän tuntee minut paremmin kuin kukaan muu maailmassa, rakastaa minua täydestä sydämestään (ja minä häntä - silloinkin kun oikeastaan mieluiten kuristaisin hänet) ja minä luotan häneen aivan toisella lailla kuin keneenkään muuhun tässä maailmassa.

Vaimollaan (joka on omasta mielestään myös minun vaimoni) on oma teoriansa meidän ystävyydestämme:
"Joskus kauan sitten, monta elämää aiemmin s&m olivat yksi ihminen ja sitten jossain jälleensyntymässä heidän sydämensä ja sielunsa menivät vahingossa kahtia ja jakautuivat kahteen eri ihmiseen. Vasta toisensa löydettyään heistä tuli kokonaiset."

:)
 
"vieras"
Tuttavia ei valikoi.
Tuttavista todella harva muodostuu ystäviksi - eikä se ole mikään tietoinen valinta vaan omalaatuinen persoonakemiajuttu.

Esim. minun paras ystäväni asuu kaukana, elää ihan erilaista elämää kuin minä, on sosioekonomiselta asemaltaan, koulutuspohjaltaan ja historialtaan aivan toisenlainen kuin minä... eikä meitä päällisin puolin yhdistä oikein mitään.

Silti koen, että hän tuntee minut paremmin kuin kukaan muu maailmassa, rakastaa minua täydestä sydämestään (ja minä häntä - silloinkin kun oikeastaan mieluiten kuristaisin hänet) ja minä luotan häneen aivan toisella lailla kuin keneenkään muuhun tässä maailmassa.

Vaimollaan (joka on omasta mielestään myös minun vaimoni) on oma teoriansa meidän ystävyydestämme:
"Joskus kauan sitten, monta elämää aiemmin s&m olivat yksi ihminen ja sitten jossain jälleensyntymässä heidän sydämensä ja sielunsa menivät vahingossa kahtia ja jakautuivat kahteen eri ihmiseen. Vasta toisensa löydettyään heistä tuli kokonaiset."

:)
Mä en vois elää niin että kokisin mieheni sydämen,sielun ja rakkauden kuuluvan jollekin toiselle :D Ymmärsin mitä tarkoitat ja että onhan olemassa monta erilaista tapaa rakastaa,mutta mulle oma mies on se paras ja läheisin ystävä minäkin olen hänelle. En osaisi kuvitella että joku toinen mies olisi mun "sielunpuolikkaani" ja kuitenkin olisin naimisissa jonkun toisen kanssa. Mutta sä ootkin outo :D Hyvällä tavalla.
 

Yhteistyössä