Lapsiperheet on kaikkein onnettomampia

Katsoin eilen jonkun ohjelman onnellisuudesta, onnettomimpia ihmisiä on kuulemma lapsiperheet. Juuri siinä vaiheessa kun lapset on pieniä.

Tää palsta on täynnä onnettomia ihmisiä, siis.

 

Sit siinä pohdittiin, miksi ihmiset haluaa lapsia, vaikka se johtaa onnettomuuteen.

 

Katsoko kukaan muu sitä ohjelmaa? Tanskassa asu muistaakseni onnellimmat ihmiset.

 

Mä en kyllä ihmettele tuota yhtään. Tuo nyt on sitä aikaa, kun itselle ja parisuhteelle on aikaa nolla, joku joka huutaa ja rääkyy on kiinni sinussa koko ajan, olet väsynyt, nälkäinen ja v...uuntunut. On synnytyksen jälkeistä masennusta ja muuta.

Tietystikään tätä ei periaatteessa saisi myöntää, mutta ainakaan mulle vauva-aika ja taaperoaika ei ole mitään herkkua...

 

Enkä mäkään tiedä, miksi siltä niitä lapsia haluan.

 

mä oon kyllä ollut onnellisimmillani nyt kun on perhe ja lapset, eihän aina tietenkään helppoa ole, mutta asennekysymyshän tämäkin on..

 

Joo mä katoin. Ja asiaahan se mies puhui, ymmärrän täysin.
Sanoi siis, että lapsiperheiden arki on usein hektistä aikaa, josta johtuu tää onnellisuudentunteen lasku.
Sanoi muistaakseni myös, että onnellisin ikäluokka on 70-80 vuotiaat

 

Se näkyy kyllä selvästi, että tää palsta on täynnä onnettomia ihmisiä

Mutta onhan se kai moneen kertaan tutkittu, että lapsettomat parit on kaikista tyytyväisimpiä.

 

Mä kyselen aina mummoilta, että mikä on ollu elämän paras ajanjakso. Kaikki vastaa järestään kyynel silmäkulmassa, että se aika, kun lapset synty ja oli pieniä <3

Lisääntyminen on sisäänrakennettu sanoinkuvaamattoman tärkeä "tarve"

 

En katsonut ohjelmaa, enkä siis osaa ottaa ainakaan sen kannalta väitteeseen kantaa. Koska en tiedä, millaisia kriteerein siinä on tarkasteltu onnellisuutta.

Kuitenkin sitten, kun taas monilta jo elämänsä ehtoopuolella olevilta kysytään
, mikä on ollut heidän elämänsä onnelisinta aikaa- on vastaus usein- silloin kun lapset olivat pieniä.

 

Vapaaehtoisesti lapsettomat ovat eri asia, kuin tahattomasti lapsettomat!

 

Kyllä, olen samaa mieltä. Meillä on kaksi pientä lasta. Univelkaa liikaa ja liian vähää omaa rauhaa. Kyllä tässä onnettomaksi välillä itsensä tuntee, kun ikinä ei saa nukkua tarpeeksi ja kohta vuoteen en ole saanut olla miehen kanssa kahdestaan rauhassa edes tuntia tai kahta. Onneksi tämä on ohimenevä tilanne.

 

Minä muuten luulen, että aika kultaa muistot tämänkin suhteen. Siksi ne vanhukset varmaan tippa linssissä muistelee...

 

En katsonut ohjelmaa, enkä siis osaa ottaa ainakaan sen kannalta väitteeseen kantaa. Koska en tiedä, millaisia kriteerein siinä on tarkasteltu onnellisuutta.

Kuitenkin sitten, kun taas monilta jo elämänsä ehtoopuolella olevilta kysytään
, mikä on ollut heidän elämänsä onnelisinta aikaa- on vastaus usein- silloin kun lapset olivat pieniä.

Koska aika kuulemma kultaa muistot, ja sitä lapsiperheen onnetonta aikaa ei muista enää.. muistaa vaan hyvät hetket.

 

[QUOTE="viera";25071674]Minä muuten luulen, että aika kultaa muistot tämänkin suhteen. Siksi ne vanhukset varmaan tippa linssissä muistelee...[/QUOTE]

Just olin tätä laittamassa.
Itse en ole tykännyt vauva-ajasta, mut nyt jälkeenpäin ajateltuna "ei se niin kamalaa ollutkaaan" :saint: No, en tietenkään väitä, että näin olis kaikilla

 

Katsoin ohjelman ja minusta se oli ihan asiaa. Mä olen 50 v, lapseni ovat aikuisia. En mä lasten ollessa pieniä ollut onneton, mutta kyllähän silloin oli paljon vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä kuin nyt. Tarkoitan siis sitä, että lasten ollessa pieniä oli pakko ottaa lapset huomioon ja - aika useinkin - siirtää omat mielihalut syrjään. Ei voinut nukkua silloin, kun halusi, vaan piti nukkua silloin, kun pystyi. Ei voinut töistä suoraan lähteä jouluostoksille vaan lapsi piti hakea päiväkodista ensin. Ihan sellaisia arjen pieniä asioita, joita ei voinutkaan tehdä omien halujensa mukaan hetken mielijohteesta.

 

[QUOTE="viera";25071674]Minä muuten luulen, että aika kultaa muistot tämänkin suhteen. Siksi ne vanhukset varmaan tippa linssissä muistelee...[/QUOTE]

niin varmaan tekeekin, minä en muistele ihan vielä ainoastaan ajan kultaamina, mutta kyllä minulle lasten pikkulapsiaika oli osin elämän onnelisinta aikaa.
Ei ehkä elämän kaikilla osa-alueilla, mutta sellaista vankkaa vanhemuuden aikaa- väsyttävää, väliin v.tuttavaakin, mutta valtavan antoisaa.

 

Mä en usko pätkääkään, että 70 - 80-vuotiaat olisivat onnellisimmillaan. Ensinnäkin ne "onnellisimmat" tapaukset kärsivät yleensä dementiasta. Joo, onhan se kivaa olla autuaan tietämätön maailman todellisesta menosta.

Ja toisekseen tuon ikäiset menettävät puolisonsa, ystäviänsä, lapsiaan. Tai vaihtoehtoisesti ovat aivan yksinäisiä. Sekö on onnen mittari?

En niele ihan tosissaan tuollaisia "faktoja"

 

No ei tää aika lapsen syntymän jälkeen ole todellakaan ollut sieltä helpoimmasta päästä. Miehen alkoholiongelmasta kärsimistä, synnytyksen jälkeistä masennusta, ei omaa aikaa, ero, kolmenkympinkriisi, urakriisi jne. Mut tällä hetkellä olen nyt onnellisempi pojan kanssa, kun yli viisi vuotta sitten sinkkuna ja yksinäni, joten summa summarum, kyllä kannatti.

 

Minun elämäni onnettomimmat vaiheet, eivät ole kyllä olleet pikkulapsivaiheessa.
Raskaitahan omalla laillaan pikkulapsivaiheet olivat ja ne muuttivat monta asiaa niin minussa kuin parisuhteessammekin- mutta kyllä minun onnettomimmat aikani ovat olleet ennen lasten syntymää. ( ainakin tähän astisessa elämässäni)

 

Mä en usko pätkääkään, että 70 - 80-vuotiaat olisivat onnellisimmillaan. Ensinnäkin ne "onnellisimmat" tapaukset kärsivät yleensä dementiasta. Joo, onhan se kivaa olla autuaan tietämätön maailman todellisesta menosta.

Ja toisekseen tuon ikäiset menettävät puolisonsa, ystäviänsä, lapsiaan. Tai vaihtoehtoisesti ovat aivan yksinäisiä. Sekö on onnen mittari?

En niele ihan tosissaan tuollaisia "faktoja"

Tää meni jotenkin niin, että koska onnelliset ihmiset elävät onnettomia pidempään, on tossa ikäluokassa siis jäljellä ne "onnellisimmat" ihmiset

 

Ja no, vaikka elämä on raskasta ja välillä suoraan sanottuna aika kamalaakin - tai oli silloin, kun esikoinen oli vauva - niin en silti pidä itseäni onnettomana. Mä olen ihan tyytyväinen, koska tiedän, että tää on vaihe joka menee ohi.

Kyllä munkin elämäni onnettomimmat ajat on jo kaukana takanapäin, eikä ne liity lapsiin mitenkään...

Mutta silti, se pikkulapsivaihe on kyllä elämän raskainta aikaa. Ainakin mulle. Ja surullista on sanoa, että niitä hyviä muistoja liittyy siihen aikaan aika vähän. En tiedä, onko tääkin sitten asennekysymys... varmaankin.

 

Minun elämäni onnettomimmat vaiheet, eivät ole kyllä olleet pikkulapsivaiheessa.
Raskaitahan omalla laillaan pikkulapsivaiheet olivat ja ne muuttivat monta asiaa niin minussa kuin parisuhteessammekin- mutta kyllä minun onnettomimmat aikani ovat olleet ennen lasten syntymää. ( ainakin tähän astisessa elämässäni)

Mulla on, mutta niillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että mulla oli pieniä lapsia. Suurimmat suruni ovat osuneet juuri niihin ajankohtiin, kun mulla on ollut vauva...molempien lasteni kohdalla. Menetykset olisivat voineet osua johonkin muuhunkin ajankohtaan ja aiheuttaneet surua silloin.

Mä en osaa ajatella asiaa onnellinen-onneton näkökulmasta vaan lähinnä siitä, kuinka tyytyväinen on kulloinkin omaan elämäänsä ja ennenkaikkea kuinka hyvät mahdollisuudet on muuttaa elämässään niitä asioita, jotka aiheuttavat tyytymättömyyttä. Pitkään jatkunut unen puute on asia, joka ainakin mulle aiheuttaa mielentilan, jossa en koe asioiden menevän haluamallani tavalla. Enkä myöskään kokenut, että olisin pystynyt tekemään asialle mitään. Lasten ollessa pieniä en voinut ottaa elämässäni sellaisia riskejä kuin mitä lasten kasvettua pystyin ottamaan. Mä esim olin vuosia työpaikassa, jossa oli pieni palkka eikä työkään erityisen hohdokasta. Vakituinen työ ja kerran kuussa tilille napsahtava palkka olivat kuitenkin siinä vaiheessa - lasten vuoksi - parempi vaihtoehto kuin irtisanoutua ja kokeilla jotain muuta. Varsinkin, kun elettiin 90-lukua eikä uuden työpaikan saannista olisi ollut mitään takeita.

Kun katson tätä neljännesvuosisataa taaksepäin, niin mitä isommiksi lapseni ovat tulleet, sitä enemmän mulle on tullut mahdollisuuksia tehdä valintoja. Sitä enemmän mulle on tullut mahdollisuus tehdä asioita ilman, että joka käänteessä pitää ottaa lapset huomioon.

 

mä oon kyllä ollut onnellisimmillani nyt kun on perhe ja lapset, eihän aina tietenkään helppoa ole, mutta asennekysymyshän tämäkin on..

Samaa mieltä! Aika paljon monessa muussakin asiassa oma asenne vaikuttaa todella paljon.
Meillä on kärsitty univelasta monen muunkin tarpeeseen, 4,5 vuotta.... Kaksospojat, mies reissuhommissa, aika kiinni olen ollut noissa pojissa, väsyneenä, mutta silti onnellisena. Noh, eihän mikään tutkimus poista sitä, että ollaan yksilöitä, ja eikä kai tässäkään väitetä, että kaikki lapsiperheet kuuluisivat tuohon onettomimpien joukkoon!

 

Mä veikkaan että onnelllisimmat ihmiset on yksin eläviä naisia.

Ja veikkaan myös että onnettomimmat yksin eläviä miehiä -siis heti onnettomien lapsiperheiden jälkeen.