Minulla on nelivuotias poika (täyttää tammikuussa viisi.)
Hän käy kahdesti viikossa kielikerhossa, kerran muskarissa sekä säännöllisesti ratsastamassa ja uimassa. Lisäksi kuljetaan satutunneilla, perhekerhossa, metsäretkillä, keilaamassa, taidemuseoissa yms. Arkipäivisin kanssaan on jomman kumman avnhemman tai jonkun vanhemman sisaruksen tai sisarusken puolison ohella monta nuorempaa lasta.
Eli lapsi kotihoidossakin ollessaan pääsee kyllä moniin paikkoihin.
Silti lapsi on "katkera" kun reilua vuotta vanhempi isosisko ja veljenpoika "pääsevät" päivittäin eskariin ja hän joutuu jäämään kotiin nuorempien sisarustenlasten kanssa.
Ei tarvita suurtakaan huomiokykyä tajutakseen, että lapsi voi selvästi huonommin, on leottomampi ja onnettomampi, silloin kun ulkoista stimulanssia on liian vähän hänen tarpeisiinsa nähden.
Tietenkin voisi sanoa, että hänelle on "terveellistä" voida huonosti ja oppia ettei kannata olla se persoona, joka on tai että kun nyt äidillä vain on tämmöinen periaate, niin sen mukaan mennään riippumatta siitä onko se lapselle hyväksi vai pahaksi. (Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, niin sellaisiakin "periaatteen vanhempia" on.)
Itse en kuitenkaan näe moisessa mitään pointtia vaan näen pikemminkin että vanhempana minun tehtäväni on kannustaa lasta nimenomaan hyödyntämään omia vahvuuksiaan eikä suinkaan pyrkiä latistamaan lapsen sosiaalisuutta ja intoa oppia vain jonkinlaisen ultimatuumin tasapäisyysihanteen vuoksi.
Niinpä mietimme osapäiväistä "virikehoitoa" ensi syksystä alkaen ja näillä näkymin siihen lähdemmekin.