Miksi huono/hyvä aina kasautuu toisille, miksi sitä ei voi olla kaikilla tasaisesti?

["mmM"]

Juuri tältä minusta tuntuu.
Mies konkurssissa firman kanssa, velkaa enemmän kuin voi maksaa.
Luottotiedot hänellä mennyt, asuntommem menossa myyntiin.
Äitini velkaantui 2v sitten niin pahoin, että olen 2v kantanut hänelle ruokaa, osatnut tarvikkeita kotiin, maksanut pientä lomaa jne. Hän on ollut yli vuoden masentunut, jonka johdosta kuljetan pitkin sairaaloita ja lääkäreitä.

Miksi minun tulee kantaa tätä paskaa niskassa?
Koska on minun vuoro nauttia elämästä?

Viime aikoina olen löytänyt itsestäni uuden piirteen; kateuden.
Kadehdin ystävää joka voi ostaa ok-talon, vaihtaa auton tai käydä ulkomailla.
Kadehdin, uin itsesäälissä ja vihaan kaikkea elämässä.

Miksi minun lähiympäristössä on henkilöitä, joita minun tulee auttaa ja jaksaa auttaa?Miksi minun tulee menettää yöunet toisten ongelmien takia? Miksi minun tulee antaa tuloistani läheisille, jotta he selviävät elämästä?

Elämäni on aika surkeea.

Koska joudun toisten taakkaa kantamaan, en voi tarjota lapsille mitään ylimääräistä, ei lomia , ei lahjoja jne. Ja nuoret lapseni ovat vihaisia , eivätkä ymmärrä, koska enhän voi heille kertoa todellista syytä tähän kaikkeen. Enkä voi oikeastaan muillekkaan, koska äitini on kieltänyt kertomasta...

 

[suhteellisuus]

Mieletäsi elämäsi on pilalla kun perheelläsi on taloudellisia ongelmia?

Näin oman lapsensa kuoleman läpi käyneenä en voi muuta sanoa kuin että olet helvetin onnekas ihminen.

 

[valitettavasti]

Jokainen on oman onnensa seppä, sitä saa mitä tilaa..

 

[sh]

Mieletäsi elämäsi on pilalla kun perheelläsi on taloudellisia ongelmia?

Näin oman lapsensa kuoleman läpi käyneenä en voi muuta sanoa kuin että olet helvetin onnekas ihminen.

Kyllä taloudellinen taakka ja huoli läheisten ja omasta jaksamisesta voi olla elämässä hirmuinen taakka. Se voi viedä yöunet, elämän haluan ja lähes sammuttaa elämän.

Ei se mene niin, että kuolema on aina pahin ja kaikki muu "helppoa".

Itse olen haudannut lekemiaan sairastuneen lapseni 3v sitten ja voin sanoa että sairaus hoitoineen oli raska, yhtälailla kuin kuolema. Mutten koskaan ajattelisi että vain kuoleman kokenut tietää mitä raskas elämä on.
Elämässä on niin monenlaisia sävyjä.
ja sairaan lapsen kuolema antaa myötätuntoa tutuilta ja tuntemattomilta, saa empatiaa ja tukea. talousongelmaiset ja masentuneet yleensä jätetään yksin, koska usein ajatellaan että itse ovat ongelmansa aiheuttaneet.

En voisi kuvitella eläväni loppuelämääni niin, että menisin aina lapseni kuoleman "taakse", ihan kuin olisin kokenut jotain sellaista jota kukaan muu ei olisi.

 

[fallen]

mulla omasta mielestä on kumpaakin..käynyt läpi itsetuhoisuuden kierteen,syömishäiriön,masennuksen ja paniikkihäiriön..sukulaisia tuntuu kuolevan joka vuosi.
Mutta on myös terve poika ja vauva tulossa..lääkityksellä saatu mieliala "normaaliksi"
Eli mun mielestä kaikille on hyvää ja pahaa mutta joskus voi tuntua siltä ettei ole kuin jompaa kumpaa.

 

[Nelli kannolla kelli=)]

Jokainen on oman onnensa seppä, sitä saa mitä tilaa..

Muista tuo , kun kohtaat jotain ikävää=(

 

["hoitaja"]

mulla omasta mielestä on kumpaakin..käynyt läpi itsetuhoisuuden kierteen,syömishäiriön,masennuksen ja paniikkihäiriön..sukulaisia tuntuu kuolevan joka vuosi.
Mutta on myös terve poika ja vauva tulossa..lääkityksellä saatu mieliala "normaaliksi"
Eli mun mielestä kaikille on hyvää ja pahaa mutta joskus voi tuntua siltä ettei ole kuin jompaa kumpaa.

Niin eli mieli saattaa sairastue eri elämän vaiheissa ja siihen voi hakea apua mm. lääkkeillä.

 

[Tota noin...]

Kyllä taloudellinen taakka ja huoli läheisten ja omasta jaksamisesta voi olla elämässä hirmuinen taakka. Se voi viedä yöunet, elämän haluan ja lähes sammuttaa elämän.

Ei se mene niin, että kuolema on aina pahin ja kaikki muu "helppoa".

Itse olen haudannut lekemiaan sairastuneen lapseni 3v sitten ja voin sanoa että sairaus hoitoineen oli raska, yhtälailla kuin kuolema. Mutten koskaan ajattelisi että vain kuoleman kokenut tietää mitä raskas elämä on.
Elämässä on niin monenlaisia sävyjä.
ja sairaan lapsen kuolema antaa myötätuntoa tutuilta ja tuntemattomilta, saa empatiaa ja tukea. talousongelmaiset ja masentuneet yleensä jätetään yksin, koska usein ajatellaan että itse ovat ongelmansa aiheuttaneet.

En voisi kuvitella eläväni loppuelämääni niin, että menisin aina lapseni kuoleman "taakse", ihan kuin olisin kokenut jotain sellaista jota kukaan muu ei olisi.

Jos porukassa on joku, joka on menettänyt lapsensa, niin muut eivät saisi koskaan valittaa mitään, koska eivät ole kokeneet yhtä kauheaa tilannetta.

Perheettömänä olen itkenyt monet itkut. Mutta siitähän ei saa puhua miten paljon se koskee, kun ei ole sitä parisuhdetta ja lapsia.

On monenlaista surua, ei yksi suru ole ylitse muiden.

 

[luottotiedoton]

Paska jakautuu tasaisesti kaikille, mutta erimuodoissa. Toisilla se ei näy ulkopuolisille ja toisilla näkyy. Toisille tulee kertarysäyksellä nuorena tai vanhana ja toisille tippuu pitkin elämää pikkuruikkuina.

Miksi avustat äitiäsi sosiaalitoimisto on sitä varten. Eiköhän lapset kuitenkin mene äidin edelle.
Mikäs siinä asunnon myynissä on hankalaa, jos sä et sitä pysty lunastaa itselles niin tottakai se myydään. Osta halvempi tai menkää vuokralle. Voitte jatkaa normaali elämää, kun pidät luottotietos ja lopetat rahan jakamisen sinne tänne. Jäähän miehellesi kuitenkin suojaosuus.

 

[Keittiönoita]

Tukeminen ja rinnalla kulkeminen ovat eri asioita kuin toisen taakan kantaminen. Vaikkakin näiden välinen ero on joskus kuin veteen piirretty viiva. Ei ole kenenkään etu, että se tukena oleva musertuu taakkaa kantaessaan. Kun itseä alkaa tilanne ahdistamaan, voi olla jo aika varma siitä, että nyt pitäisi katsoa läheisen ongelmaa toisesta suunnasta kuin olla vain kantamassa taakkaa.

Tietysti läheisistään on huolissaan ja heitä haluaa auttaa, mutta se on tehtävä omien voimavarojen mukaan. On hyväksyttävä se, että ei voi toisen elämää elää eikä heiltä ottaa murheita pois. Sen oppii viimeistään silloin, kun omat lapset aikuistuvat ja tekevät omat virheensä ja kokevat omat surunsa. Niin mielellään kuin ottaisikin ne surut pois, kääntäisi kelloa ja tekisi lapsensa puolesta asiat toisin. Niin vaan ei voi tehdä.

Mä kärsin aikoinaan nk kiltin tytön syndroomasta. Olin se, joka lohdutti muita sellaisestakin tragediasta, jossa muiden olisi oikeastaan kuulunut lohduttaa mua. Minä autoin, hoidin, otin vastuun jne. Kunnes mun oli pakko opetella sanomaan "EI" ja ehtiä elämään myös omaa elämääni. Helppoa se ei ollut, mutta onnistui kuitenkin ajan myötä. Läheiseni ja ystäväni tietävät, että multa voi edelleenkin pyytää apua. Mutta mä autan omien resurssieni mukaisesti. En enää "uhraa" itseäni ja omaa elämääni muille. Mulla on oikeus nauraa, iloita ja nauttia elämästäni silloinkin, kun jollain läheiselläni on vaikeaa. En enää anna vetää itseäni muiden murheiden suohon. Autan kyllä, siitä ei ole kyse. Kyse on siitä, miten mä oman pääni sisällä asiaan suhtaudun.

 

["hmm"]

Mä olen niitä joille kasautuu hyvää. Mutta uskon että tämä on enemmänkin asenteesta kiinni kuin siitä mitä oikeasti tapahtuu. On mullekin sattunut todella rankkoja juttuja, mä en vaan jää vertaamaan muihin joilla menee paremmin vaan keskityn niihin pelkkiin hyviin asioihin, oli ne sityten kuinka isoja tai pieniä tahansa. Ja uskon myös vakaasti siihen, että jos uskon että mulle tapahtuu hyviä asioita, niin niin myös tapahtuu. Se on ihan itsestä kiinni.