Mulla on salaisuus :(

:hug:
Kovasti voimia sinulle ja läheisillesi. En osaa sanoin kuvailla sitä, kuinka pahoillani olen puolestasi.
Niin kuin moni on sanonut, niin keskustele ensin ammattilaisten kanssa tilanteesta ja siitä, mikä olisi lapsille paras tapa kertoa. Kirje jokaiselle lapselle kuulostaa hyvältä, saavat sitten lukea ne kun sen aika on.

Jos keksit jotain, miten voisin sinua auttaa, niin teen sen. Ota vaan reilusti yhteyttä, jos hiukkaakaan tuntuu siltä.

Olen niin pahoillani :hug: :'(

 

Onko se sun rakas ystäväsi sellainen, joka voisi ottaa aikanaan vastuulleen myös lastesi surutyön läpikäymisen? Mun siskoni mies kuoli heidän poikansa ollessa 6 v ja tilanne oli silloin erilainen juuri lapsen iän vuoksi. Isommilla lapsillla on enemmän kysymyksiä. Kysymyksiä, johon jonkun pitäisi yrittää vastata. Mä tuin tuolloin siskoni perhettä paljon ja mä olin se, joka pienelle pojalle kertoi, että isä on nyt kuollut. Siskollani ei olisi ollut voimia siihen, hän oli täysin musertunut ja hyvä kun selvisi edes jotenkin järjissään niistä kuukausista. Mun elämässäni on ollut paljon vaikeita asioita, mutta ehdottomasti vaikein oli juuri se kesäinen ilta, kun jouduin elämäniloiselle pikkuvesselille kertomaan, että isä ei tule koskaan enää kotiin. Sinä iltana tajusin, että sairaanhoitajan koulutukseni antaa mulle kyllä valmiudet kohdata tuntemattomia heidän vaikeuksissa, mutta kun se kohde on rakas läheinen, koulutuksesta ei ole mitään hyötyä. Ei niin mitään. Silloin mennään vain sydämellä ja kirjaviisauden voi unohtaa.

Lapsesi ovat sen ikäisiä, että olisi hyvä, jos heillä olisi joku aikuinen, kenen kanssa - vuosiakin lähtösi jälkeen - voivat puhua sinusta. Muistella menneitä. Muistella iloisia asioita, jotka ovat ehkä olleet elämässäsi jo ennen lastesi syntymää. Siskoni poika on jo 25 v, mutta hänestä on edelleen mukava kuulla juttuja isästään...juttuja, jotka tapahtuivat kauan ennen hänen syntymäänsä. Katsoa vanhoja valokuvia. Kuulla mun suustani isänsä kauan sitten kertomia vitsejä. Mä olen siskon pojalle jonkinlainen luottohenkilö ja mä úskon, että myös sun lapsillasi olisi hyvä olla joku luottohenkilö. Joku, joka ei poistu heidän elämästään ihan vaan siksi, että on olevinaan niin kiire.

 

Kovasti voimia!

Itse menetin isäni ollessani 10-vuotias. Kyseessä ei ollut onnettomuus eli mahdollisuus jonkinlaiseen valmisteluun olisi ollut. Omasta kokemuksestani kannatan kyllä lapsille kertomista. Jos itse olisin saanut valmistautua menetykseen, olisin ihan eri lailla yrittänyt painaa mieleen viimeisiä hetkiä. Minulla ei sitä mahdollisuutta ollut, ja niinpä muistan teininä monta kertaa miettineeni, rakastiko isäni varmasti minua (johtunee muistojen puutteesta).

Toki tilanne voi olla erilainen, mikäli lapsella on mielenterveysongelmia. Mutta mielestäni lapsi ansaitsee silti mahdollisuuden käsitellä asiaa sen kaikkein läheisimmän ihmisen kanssa.

 

Olen kauhean pahoillani, en tiedä mitä sanoa. Olen vähän samoilla linjoilla Keittiönoidan kanssa, en ehkä kertoisi lapsille ainakaan puolta vuotta aikaisemmin. Toisaalta 2 kk on aika lyhyt aika (aikuisen näkökulmasta, toki lapsille se voi olla "pitempi" aika). Jotain niiden väliltä ehkä, 3-4 kk? Murrosikäisten lasten kanssa tulee varmasti paljon turhaakin kärhämää; kertomalla lapsille voitte tosiaan viettää viimeiset ajat mahdollisimman mukavasti yhdessä.

Hienoa että aiot keskustella eri tahojen kanssa lasten tilanteesta. Muistathan hakea keskusteluapua myös itsellesi!

En voi kuvitella tuskasi määrää. Elämä on epäreilua.

 

No mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Puoli vuotta on vaan arvio.

 

pahinta lapsille on tajuta se, että olet salaillut asiaa. kerro heti, tottakai se satuttaa, mutta satuttaa se myöhemminkin.
lapset käsittelee asioita erilailla, olisi hyvä jos lapset saisivat jo nyt keskustelu tms apua. lapset myös kestää yllättävän paljon ja selviää traumaattisista asioista jopa helpommin kun aikuinen.

 

Olen pahoillani.

Jos koitan jotenkin järkevästi ajatella asiaa, niin kertoisin tosiaan nyt ensiksi kaikille läheisille aikuisille ja ammattilaisille.
Ja sitten kertoisin lapsille mahdollisimman pian, on tulossa syys- ja joululomat eli kouluvuotta ei ole lapsille paljoa jäljellä sillä poissaolojahan siitä tulee kun yrittävät käsitellä asiaa.
En usko salailun olevan koskaan hyväksi. Lapsesi varmasti aistisivat sinusta että jotain on pielessä ja se voisi varjostaa yhteistä loppuaikaanne.

Vaikeaksi vetää, elämä ei ole kovinkaan oikeudenmukaista.

 

anteeksi tyhmä kysymys... ei kai se johda siihen välttämättä? Lopputulokseen siis.
Mikä perussairaus?

 

pahinta lapsille on tajuta se, että olet salaillut asiaa. kerro heti, tottakai se satuttaa, mutta satuttaa se myöhemminkin.
lapset käsittelee asioita erilailla, olisi hyvä jos lapset saisivat jo nyt keskustelu tms apua. lapset myös kestää yllättävän paljon ja selviää traumaattisista asioista jopa helpommin kun aikuinen.

Mä en uskaltaisi laskea lasten selviytymistä äitinsä kuolemasta viranomaisten haltuun. Viranomaiset tekevät työtään ja he tekevät työtään rahasta. He voivat tuntea välittävänsä lapsesta ihan aidosti, mutta jos palkanmaksu lakkaa, lapset saa mennä pesuveden mukana. Minusta vanhempansa menettävä lapsi tarvitsee rinnalleen aikuisen, joka oikeasti välittää. Aikuisen, joka välittää sydämellään eikä työnsä puolesta. Aikuisen, joka pysyy lapsen elämässä elämänsä loppuun asti eikä "hylkää" lasta äitiysloman, työpaikan vaihdoksen tai maastamuuton takia.

 

Voimia sinulle. oma tätini, jonka kanssa olin läheisempi kuin oman äitini, sairasti syöpää neljä vuotta. lopulta sydän petti. Saimme vasta kuoleman jälkeen tietää että oli sairastanut syöpää monta vuotta, koskaan ei meille kertonut. En ikinä tule ymmärtämään tätini päätöstä että ei meille kertonut. Jollain tavalla olen tädilleni vihainen, vaikka häntä paljon kaipaankin. Mutta koko elämäni tulen miettimään MIKSI, miksi hän valitsi näin! Ikinä en tule ymmärtämään hänen päätöstä, olisin halunnut jättää hyvästit ja kertoa kuinka paljon häntä rakastan.

Joten kaikkein paras ratkaisu on kertoa läheisillesi. Jos jätät kertomatta, jätät jälkeesi ison kasan kysymyksiä, paljon vihaa ja katkeruutta. Se on paljon kovempi paikka tajuta, että oma läheinen rakas ihminen on valehdellut niin törkeällä tavalla. Eikä ole jättänyt mahdollisuutta hyvästeihin, eikä ole vastaamassa kysymyksin, mitä mieleen on tullut.

 

Onko se sun rakas ystäväsi sellainen, joka voisi ottaa aikanaan vastuulleen myös lastesi surutyön läpikäymisen? Mun siskoni mies kuoli heidän poikansa ollessa 6 v ja tilanne oli silloin erilainen juuri lapsen iän vuoksi. Isommilla lapsillla on enemmän kysymyksiä. Kysymyksiä, johon jonkun pitäisi yrittää vastata. Mä tuin tuolloin siskoni perhettä paljon ja mä olin se, joka pienelle pojalle kertoi, että isä on nyt kuollut. Siskollani ei olisi ollut voimia siihen, hän oli täysin musertunut ja hyvä kun selvisi edes jotenkin järjissään niistä kuukausista. Mun elämässäni on ollut paljon vaikeita asioita, mutta ehdottomasti vaikein oli juuri se kesäinen ilta, kun jouduin elämäniloiselle pikkuvesselille kertomaan, että isä ei tule koskaan enää kotiin. Sinä iltana tajusin, että sairaanhoitajan koulutukseni antaa mulle kyllä valmiudet kohdata tuntemattomia heidän vaikeuksissa, mutta kun se kohde on rakas läheinen, koulutuksesta ei ole mitään hyötyä. Ei niin mitään. Silloin mennään vain sydämellä ja kirjaviisauden voi unohtaa.

Lapsesi ovat sen ikäisiä, että olisi hyvä, jos heillä olisi joku aikuinen, kenen kanssa - vuosiakin lähtösi jälkeen - voivat puhua sinusta. Muistella menneitä. Muistella iloisia asioita, jotka ovat ehkä olleet elämässäsi jo ennen lastesi syntymää. Siskoni poika on jo 25 v, mutta hänestä on edelleen mukava kuulla juttuja isästään...juttuja, jotka tapahtuivat kauan ennen hänen syntymäänsä. Katsoa vanhoja valokuvia. Kuulla mun suustani isänsä kauan sitten kertomia vitsejä. Mä olen siskon pojalle jonkinlainen luottohenkilö ja mä úskon, että myös sun lapsillasi olisi hyvä olla joku luottohenkilö. Joku, joka ei poistu heidän elämästään ihan vaan siksi, että on olevinaan niin kiire.

Veljeni poika, jota täällä Jääkäriksi kutsun, asuu meillä. Hän on nyt 20v ja armeijassa. Hän on lapsilleni ollut todella tärkeä ihminen viimeisen vuoden, sillä muutti meille auttamaan minua kun viimeeksi vointini huononi. Hän voisi olla tuollainen luottohenkilö. Rakas ystäväni on myös lapsilleni tärkeä, mutta häneno saltaan ei takeita ole, sillä hänellä itsellään on "tikittävä aikapommi" päässä. Mutta hän on luvannut olla omaan loppuunsa asti lapsilleni aina lähellä. Ja tuo lupaus merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu. Pikkuveljeni on lapsilleni todella tärkeä ja hän varmasti pysyy lasten lähellä myöhemmin. Musta vaan tuntuu että hän ottaa asian vähintään yhtä raskaasti kuin lapseni, sen verran läheisiä olemme. Ja mun pitäis hänellekin pystyä kertomaan

 

[QUOTE="lakana";24817847]Voimia sinulle. oma tätini, jonka kanssa olin läheisempi kuin oman äitini, sairasti syöpää neljä vuotta. lopulta sydän petti. Saimme vasta kuoleman jälkeen tietää että oli sairastanut syöpää monta vuotta, koskaan ei meille kertonut. En ikinä tule ymmärtämään tätini päätöstä että ei meille kertonut. Jollain tavalla olen tädilleni vihainen, vaikka häntä paljon kaipaankin. Mutta koko elämäni tulen miettimään MIKSI, miksi hän valitsi näin! Ikinä en tule ymmärtämään hänen päätöstä, olisin halunnut jättää hyvästit ja kertoa kuinka paljon häntä rakastan.

Joten kaikkein paras ratkaisu on kertoa läheisillesi. Jos jätät kertomatta, jätät jälkeesi ison kasan kysymyksiä, paljon vihaa ja katkeruutta. Se on paljon kovempi paikka tajuta, että oma läheinen rakas ihminen on valehdellut niin törkeällä tavalla. Eikä ole jättänyt mahdollisuutta hyvästeihin, eikä ole vastaamassa kysymyksin, mitä mieleen on tullut.[/QUOTE]

Minun isä salasi parin vuoden ajan sairastavansa syöpää, mutta ymmärrän että teki sen suojellakseen meitä. Tätisi ajatteli varmaan samoin. Toisaalta se oli minunkin hyväksi (sain keskittyä esikoisen syntymään ja vauva-aikaan autuaan tietämättömänä siitä mitä isälle oli tapahtunut). Mutta toisaalta harmittaa se kun ei tiedetty, olisi voinut enemmän viettää aikaa isän kanssa. Minun mielestä ap:n kannattaisi kertoa perheelleen melkolailla heti. Kun se mitä lääkäri sanoi eliniästäkin on vain ennuste, se voi heittää suuntaan tai toiseen. Isälle lääkäri lupaili elinaikaa 3 kuukautta, nukkui pois siitä 2 viikon päästä.. Valtavan paljon voimia sinulle Seanna, nämä vetää hiljaiseksi ja kyllä tuntuu taas omat ongelmat pieniltä..

 

Paljon voimia sulle ja perheellesi vaikeaan tilanteeseen :hug: Ei löydy sanoja lohduttamiseen

Itse menetin isäni yllättäen ollessani 13-vuotias ja edelleenkin olen sitä mieltä, että olisi ollut helpompi hyväksyä asia jos siihen ois voinu edes jotenkin valmistautua. Isä oli perusterve ja yhtäkkiä hän olikin pois. Kukaan ei sitä osannut odottaa. Jos olis tienny, että sydämessä kytee aikapommi niin jollain tavalla ois ehkä voinu mielessän jo kuvitella sitä aikaa kun isää ei ole. Mielestäni lapsillasi on oikeus tietää, että sinun sairaus on edennyt siihen pisteeseen, että apua ei ole enää saatavissa. Ei kai siinä tarvi sen kummemmin välttämättä puhua siitä montako kuukautta mahdollisesti on jäljellä, koska sitä ei kukaan ihminen voi tietää. Tärkeintä mielestäni on kuitenkin se, että lapsesti tietävät, että olet vakavasti sairas ja että sairautta ei voi enää hidastaa/parantaa. Mä henkilökohtaisesti en varmaan kertois ennusteista mitään, kunhan varmistaisin että jokainen ymmärtää, että sairaus on edennyt hyvin pitkälle.

 

Anteeksi, en pysty sanomaan tuohon mitään. Kaikki pahoittelut kuulostaa naurettavilta.

Kun kuvittelen itseni moiseen tilanteeseen, niin tunnen kiukkua. Miksi pitää lähteä ja jättää rakkaat kesken kaiken.
Itse hakisin lohtua kristinuskosta, se on auttanut ennenkin vaikessa paikoissa. Jumala ja taivas jne.

 

Veljeni poika, jota täällä Jääkäriksi kutsun, asuu meillä. Hän on nyt 20v ja armeijassa. Hän on lapsilleni ollut todella tärkeä ihminen viimeisen vuoden, sillä muutti meille auttamaan minua kun viimeeksi vointini huononi. Hän voisi olla tuollainen luottohenkilö. Rakas ystäväni on myös lapsilleni tärkeä, mutta häneno saltaan ei takeita ole, sillä hänellä itsellään on "tikittävä aikapommi" päässä. Mutta hän on luvannut olla omaan loppuunsa asti lapsilleni aina lähellä. Ja tuo lupaus merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu. Pikkuveljeni on lapsilleni todella tärkeä ja hän varmasti pysyy lasten lähellä myöhemmin. Musta vaan tuntuu että hän ottaa asian vähintään yhtä raskaasti kuin lapseni, sen verran läheisiä olemme. Ja mun pitäis hänellekin pystyä kertomaan

Uskoisin jollain tasolla ymmärtäväni, miltä susta tuntuu :hug: Kun aikoinaan synnytin monivammaisen lapsen, minä olin se, joka lohdutti muita. Vaikka muiden kaiketi olisi pitänyt lohduttaa minua. Oman surun lisäksi piti siis ottaa kantaakseen myös muiden suru ja se oli ihan helevetin raskasta. En voinut muiden läsnäollessa edes itkeä, koska jos olisin itkenyt, muilla olisi ollut tuplaten lisää surua, joka mun piti heiltä lieventää. On väärin, että sen, jota suurin kriisi kohtaa, pitää työntää omat tunteensa syrjään ja alkaa lohduttaa muita.

Mä ymmärrän erittäin hyvin sen, että et ole kovin halukas kertomaan asiasta läheisillesi. Luultavasti pelkäät sitä, että saat kantaaksesi vieläkin suuremman taakan kuin sairautesi ja liian aikaisen kuolemasi. Mun mielestä kannattaa kertoa vain niille, joilla on tarpeeksi leveät hartiat asian kantamiseen. Sulla tulee olemaan ihan tarpeeksi vaikeaa muutenkin, turha lisätä omaa taakkaa läheisten taakalla.

Puhu sen veljesi pojan kanssa. Jossain sopivassa tilanteessa. Kerro hänelle, että luotat häneen ja toivot, että niin pitkään kuin hän vaan elämässään voi, hän olisi se luottohenkilö lapsillesi. Kukaan meistä ei tiedä, mitä huomenna tapahtuu, joten mitään ikuisuusvannomisia ei tarvita.

 

Anteeksi, en pysty sanomaan tuohon mitään. Kaikki pahoittelut kuulostaa naurettavilta.

Kun kuvittelen itseni moiseen tilanteeseen, niin tunnen kiukkua. Miksi pitää lähteä ja jättää rakkaat kesken kaiken.
Itse hakisin lohtua kristinuskosta, se on auttanut ennenkin vaikessa paikoissa. Jumala ja taivas jne.

Ja siis voisi auttaa lapsiakin. Se, että tavataan tuonpuoleisessa vielä uudelleen on iso lohtu jos siihen uskoo.

 

[QUOTE="hömppö";24817945]Mielestäni lapsillasi on oikeus tietää, että sinun sairaus on edennyt siihen pisteeseen, että apua ei ole enää saatavissa. Ei kai siinä tarvi sen kummemmin välttämättä puhua siitä montako kuukautta mahdollisesti on jäljellä, koska sitä ei kukaan ihminen voi tietää. Tärkeintä mielestäni on kuitenkin se, että lapsesti tietävät, että olet vakavasti sairas ja että sairautta ei voi enää hidastaa/parantaa. Mä henkilökohtaisesti en varmaan kertois ennusteista mitään, kunhan varmistaisin että jokainen ymmärtää, että sairaus on edennyt hyvin pitkälle.[/QUOTE]

Aika näin mäkin ajattelen. Kerro vanhemmillesi ja veljellesi ja sen jälkeen lapsillesi. se on rankkaa, mutta rankkaa heillä tulee joka tapauksessa olemaan. Keittiönoidalla oli hyviä ajatuksia, juuri nuo luottoaikuiset ovat lapsillesi elintärkeitä. Kirjoitathan myös kirjeet lapsillesi tmv, sillä jokin konkreettinen muistutus, että äiti todella rakasti ja hyväksyi minut sellaisena kuin olen on aivan taatusti tärkeää varsinkin kasvaville, itsenäistyville lapsille/teineille. Ja varsinkin pienelle tyttärellesi.
Anteeksi että kysyn, mutta onko lasten isä enää mukana heidän elämässään (en ainakaan nähnyt mainintaa)?

En voi muuta kuin toivoa sinulle voimia sydämeni pohjasta ja lähettää positiivista ja parantavaa energiaa suuntaasi. Ei voi sanoa mitään lohduttavaa tai mitään, mikä muuttaisi tulevaa. Elämäsi jatkuu lapsissasi. He varmasti haluavat sen mahdollisuuden, että saavat sanoa sinulle kaiken haluamansa, vaikka se tuntuisikin liian karulta. Anna heille kaikille kahdenkeskistäkin aikaa. :hug:

 

Tänne asiaa ei olis kannattanut kertoa. Ihmiset täällä ovat vaan suunnattoman uteliaita tietämään yksityiskohtia toisen tilanteesta. Empatiaa eivät tunne edes sanana.

Toivon, että aikasi kuluksi vaan satuilet, joka vaikuttaisi todennäköisemmältä.

 

Soitin veljelleni kun rohkaistuin kommenteista. Otti asian aika hyvin ja lupasi tulla käymään mahdollisimman pian.

Kyl puhelun jälkeen pääs itku kun toinen esittää rohkeaa ja vahvaa ja silti äänestä kuulee et järkyttyi

 

Toivotan sinulle ja perheellesi voimia sydämeni pohjasta. Muuta en osaa sanoa. :hug:

 

[QUOTE="vieras";24818219]Tänne asiaa ei olis kannattanut kertoa. Ihmiset täällä ovat vaan suunnattoman uteliaita tietämään yksityiskohtia toisen tilanteesta. Empatiaa eivät tunne edes sanana.

Toivon, että aikasi kuluksi vaan satuilet, joka vaikuttaisi todennäköisemmältä.[/QUOTE]

Kyllä täällä on empaattisiakin ihmisiä.

 

En pysty edes kuvittelemaan minkälainen tilanne on.

Seurustelen henkilön kanssa jolla on elinikäinen sairaus joka altistaa kehon kaikelle muulle, mukaanlukien hermostosairauksille.

Elämässä tärkeimmät asiat itselleni on se että olen hyvä ja rakastan läheisiä. Veikkaan että jos kerrot asiasta lähimmille sellaisessa tilanteessa missä kaikilla on muuten hyvä olla niin kriisi ei ole niin paha eikä pitkä. Vaikea tietty arvioida tilanne.

Itse toivon että kun rakkaani aika tulee lähte niin tietäisin asiasta ajoissa, auttais valmistautumisessa paljon, ei toista tarvitse kuitenkaan säälillä pilata.

Rakkaus on avain kaikkeen.

Jaksamista sinne, toivottavasti asiat selviää

 

[QUOTE="vieras";24818219]Tänne asiaa ei olis kannattanut kertoa. Ihmiset täällä ovat vaan suunnattoman uteliaita tietämään yksityiskohtia toisen tilanteesta. Empatiaa eivät tunne edes sanana.

Toivon, että aikasi kuluksi vaan satuilet, joka vaikuttaisi todennäköisemmältä.[/QUOTE]

Osaatkohan kyynisyydeltäsi kuvitella, että minä (itsekin osin kyynisenä ja skeptisenä ihmisenä) uskoin ap:n tarinan ja itkin ketjua lukiessani, aidosti ajattelin, että voisinpa jotenkin konkreettisesti auttaa tai ainakin sanoillani minimaalisesti helpottaa ap:n oloa. Kun ei sitä oikein voi muuta tehdä täällä. Ja jos tuntisit minut, tietäisit, että empaattisempaa ihmistä saa hakea. Vaikka joku täällä satuilee ja toinen latelee kylmiä ja viiltäviä kommentteja, on meitä ihan oikeasti välittäviä ja empaattisiakin ihmisiä täällä.

 

Iso :hug: siulle..ei tässä osaa oikeen muuta sanoa. Hiljaseksi vetää tämmöiset, ei sitä osaa ees kuvitella millainen tilanne tuo on. Tuntuu omat ongelmat äkkiä todella turhilta ja pieniltä.

 

Voimia sinulle ja perheellesi.

Miten sä oot itse suhtautunut asiaan kun sait tietää ettei sulla ole aikaa välttämättä paljon? Ootko jo aikasemmin käsitellyt asiaa, vai miten tuosta voi selvitä kun ei tiedä minä yönä aika loppuu tässä elämässä..??

Toivottavasti löydät tavan kertoa asiasta jos siihen päädyt, itse ainakin halusin tietää jos jollakin läheiselläni ei olisi paljon elämää jäljellä. Todella vaikea tilanne, itkettää.