(Liikuntarajoitteinen) 15v on niin passattu pystyyn, ettei *osaa* tehdä mitään itse. Neuvoja?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "niina"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
N

"niina"

Vieras
Teini-ikäisellä pojallani on ollut syntymästä asti liikuntarajoite, joka vaikeuttaa hänen liikkumistaan. Hän käyttää liikkumisessaan apuna suurimmaksi osaksi rollaattoria ainakin kotona, mutta koska häpeää sitä, käyttää julkisilla paikoilla mieluiten kyynärsauvoja vaikka hänen onkin vaikeampi liikkua niiden kanssa kuin rollaattorilla. Älyltään poika on silti normaali, käy ihan normaalia koulua, jossa saa hyviä arvosanoja.

Olen aina ollut hyvin huolehtivainen häntä kohtaan.En ole antanut useinkaan lupaa tehdä ja mennä samalla tavoin kuin hänen ikäisensä normaalisti menevät. Olen myös passannut häntä, eli tehnyt hänelle kotona ruokaa ja välipalaa, siivonnut aina kaiken, tuonut hänelle tavaroita huoneesta toiseen. Mielestäni asia on aivan eri hänen kuin terveen lapsen tai nuoren suhteen, sillä pojalleni noiden kyseisten asioiden tekeminen on oikeasti vaikeahkoa ja hidasta. Ei kumminkaan mahdotonta.

Nyt pojan ollessa reilu 15-vuotias minua harmittaa, ettei hän *osaa* tehdä oikein mitään itse. Lähes kaiken teen minä. Kehottaessani häntä tekemään pyytämänsä asian itse, hän suutahtaa kovasti. Poika kiivahtaa silloin siitä miten passaan miesystäväänikin. Totta, hän käy töissä ja minä en. Minusta se on aika normaalia. Mies osaa tehdä ruokaa, siivota ynnä muuta itsekkin, poikani sen sijaan ei itse tee koskaan mitään. Minun vikanihan se on. En vain tiedä voiko enää mitään tehdä. Olen neuvoton.

Onko täällä liikuntarajoitteisten lasten vanhempia? Tahtoisin kuulla onko teillä siivoiltu, haettu tavarat ja tehty välipalaa ihan normaalisti kuin muidenkin lasten kanssa vai onko vamma vaikuttanut asiaan kuten meillä?
 
Mä aloittaisin keskustelulla pojan kanssa, että miksi hänen olisi opittava tekemään asioita itse. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin muutto omaan asuntoon, ja silloin on hyvä olla osaamista monessa asiassa. Toimintakyvyn säilyminen ja parantaminenkin ovat hyviä perusteita uuden opettelulle. Puolesta tekeminen on nyt tehnyt hänelle vähän hallaa, ja tietysti hän käyttää sua nyt hyväkseen, kun hän on siihen oppinut. Opituista asioista voi myös oppia pois, mutta kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä se vaatii, kun tekeminen on hänellä hitaampaa ja kömpelömpää. Ilman omaa motivaatiota kuntoutuminen on erittäin hankalaa.
Aloittaisin sitten ihan yksi asia kerrallaan. Esim. alkuun niin, että hän tekisi välipalansa itse. Kun se onnistuu, niin sitten seuraava toiminto harjoiteltavaksi. Hänen olisi ymmärrettävä, että hän harjoittelee näitä taitoja omaa elämäänsä varten. Voisin myös ehkä kysäistä terveyskeskuksesta onnistuuko heidän kauttaan saada toimintaterapeuttia avuksi.
 
Tästä on itseasiassa reilu vuosi aikaa, kun erään leirin kautta ammattilaiset totesivat, ettei hän tarvitse toimintaterapeuttia. Henkilökohtaiseen avustajaan poika on oikeutettu sitten muuttaessaan pois kotoa. Tähän mennessä minä olen ollut hänen omaishoitajansa. Varmasti minun täytyy jutella asiasta vakavasti poikani kanssa.

Ensimmäinen vastaaja: Mitä tarkoitat? Tuotako, etten ole antanut pojan mennä ja tehdä kuten muut terveet ikäisensä? Mielestäni olen vain realisti. Hänelle liikkuminen ulkona, etenkin vieraassa ympäristössä on haasteellista vammansa vuoksi. Hän ei ole terve, eikä useinkaan pysty tekemään asioita terveiden teinien tavoin. Siinä myönnän tehneeni suuren virheen, etten ole jo lapsesta asti opettanut häntä tekemään pieniä askareita tavalla, jolla hän kykenee ne tekemään vaikka siinä aikaa kestäisikin.
 
Yllättävän moni vammaisen lapsen äiti ylisuojelee lapsensa niin, että lapsesta tulee vammansa lisäksi vielä avuton ja alisuoriutuja. Mulla on vammainen lapsi saanut mennä ikätovereidensa mukana, laitoin vain silmät kiinni, kun lapsi ajoi pölkupyörällä pensaaseen. Muistan yhden isän sanat kauan sitten, kun eräässä vammaistapahtumassa psykologi sanoi, että "eikö vammaisten lasten vanhemmat kuitenkin pääse helpommalla esim siinä, että lapsi ei kiipeä puihin linnunpesiä rikkomaan?". Tämä isä vastasi "no ei tietenkään pääse, vanhemmanhan pitää nostaa lapsi sinne puuhun". Tiedän, että tämä isä ei tarkoittanut todellisuudessa linnunpesien rikkomista vaan sitä, että vanhempana joutuu huolehtimaan siitä, että lapsi voi tehdä samoja asioita kuin muutkin tekevät. Auttaa silloin, jos tarvitaan, mutta ei muulloin.

Sulla on jo aika iso poika ja iässä, jossa äidin sana ei enää ole laki. Olisiko mahdollista löytää vammaisjärjestön kautta jotain tukihenkilöä? Siis aikuista henkilöä, jolla olisi samantapainen vamma? Hänellä voisi olla parempia ideoita tilanteessa etenemiseen kuin meillä vammattomilla.
 
Viimeistään nyt kannattaa varmaan puuttua asiaan, toivon, että onnistuu.
Minulla on vastaavalla tavalla vammautunut serkku, jonka äiti passasi häntä viime vuotiseen kuolemaansa asti. Poika (nyt 40-vuotias) ei tule toimeen kotiavustajien/tyttöystävien kanssa, koska he eivät tee kaikkea, vaan olettavat, että poika tekisi sen, minkä kunnoltaan pystyy. Nyt poika on ihan tyhjän päällä, kun äiti on poissa, surkea tilanne. Älä anna teidän tilanteen liusua samaan. Tsemppiä!
 
[QUOTE="niina";24741449]Tästä on itseasiassa reilu vuosi aikaa, kun erään leirin kautta ammattilaiset totesivat, ettei hän tarvitse toimintaterapeuttia. Henkilökohtaiseen avustajaan poika on oikeutettu sitten muuttaessaan pois kotoa. Tähän mennessä minä olen ollut hänen omaishoitajansa. Varmasti minun täytyy jutella asiasta vakavasti poikani kanssa.

Ensimmäinen vastaaja: Mitä tarkoitat? Tuotako, etten ole antanut pojan mennä ja tehdä kuten muut terveet ikäisensä? Mielestäni olen vain realisti. Hänelle liikkuminen ulkona, etenkin vieraassa ympäristössä on haasteellista vammansa vuoksi. Hän ei ole terve, eikä useinkaan pysty tekemään asioita terveiden teinien tavoin. Siinä myönnän tehneeni suuren virheen, etten ole jo lapsesta asti opettanut häntä tekemään pieniä askareita tavalla, jolla hän kykenee ne tekemään vaikka siinä aikaa kestäisikin.[/QUOTE]
Realisti voi vammaton olla vasta sitten, kun on antanut lapsen ensin 10 kertaa yrittää. Minäkin kuvittelin aikoinaan olevani kovinkin realisti, mutta lapsenipa yllätti mut oppimalla ja selviytymällä asioista, joista en olisi kuvitellutkaan hänen selviytyvän.
 
Viimeistään nyt kannattaa varmaan puuttua asiaan, toivon, että onnistuu.
Minulla on vastaavalla tavalla vammautunut serkku, jonka äiti passasi häntä viime vuotiseen kuolemaansa asti. Poika (nyt 40-vuotias) ei tule toimeen kotiavustajien/tyttöystävien kanssa, koska he eivät tee kaikkea, vaan olettavat, että poika tekisi sen, minkä kunnoltaan pystyy. Nyt poika on ihan tyhjän päällä, kun äiti on poissa, surkea tilanne. Älä anna teidän tilanteen liusua samaan. Tsemppiä!
Tämä on hyvä näkökulma. Henkilökohtainen avustaja on avustaja eikä palvelija tai kotiapulainen. Jos henkilöllä kädet toimivat, niin silloin sujuu niin tiskaaminen, ruuanlaitto kuin pyykinpesukin. Miten kotitaloustunnit pojalla ovat sujuneet?

Ap:nä mä ottaisin yhteyttä nyt kunnan sosiaaliviraston vammaishuollon virkailijoihin. On korkea aika alkaa suunnitella pojan itsenäistä elämää. Se voi tarkoittaa apuvälineiden tarvetta ja jotta niitä ei tarvitsisi omassa taloudessa pojan ensi kertaa kokeilla, niitä voidaan hankkia jo nyt kokeiltavaksi ja harjoiteltavaksi.
 
Kotitalous on luistanut pojalta hyvin. Hän on myös ollut monenlaisilla leireillä, joista osa on ollut sellaisia vammaisleirejä. Jokaisen tällaisen leirin ohjaajilta ja mahdollisilta avustajilta on aina tullut todella hyvää palautetta poikani taidoista noidenkin asioiden osalta, joita ei kotona tee laisinkaan vaan minä teen ne hänelle. Olen siis saanut aika pitkälti sellaisen kuvan, että poikani *avuttomuus* on suurimmaksi osaksi laiskuutta, sekä tottumusta. Kai minun täytyisi sitten vain yrittää olla tiukkana eli olla tekemättä asioita hänen puolestaan?

Sitä vain on todella vaikea kuunnella ja katsella, kun laitan hänet itse tekemään jotain. Se näyttääkin aina niin mahdottomalta ja vaikealta. Pian alkaa myös se natina miten hän ei osaa/pysty/halua. Pahinta ehkä pojan sanoista on silloin se "Sä rakastat *Mikkoa* enemmän kuin mua vai miksi muuten sä teet sille aina tämänkin valmiiksi vaikka mulle et tahdo sitä enää tehdä". Asiasta on keskusteltu, mutta poika ei vain tahdo ymmärtää.
 
[QUOTE="niina";24741817]Kotitalous on luistanut pojalta hyvin. Hän on myös ollut monenlaisilla leireillä, joista osa on ollut sellaisia vammaisleirejä. Jokaisen tällaisen leirin ohjaajilta ja mahdollisilta avustajilta on aina tullut todella hyvää palautetta poikani taidoista noidenkin asioiden osalta, joita ei kotona tee laisinkaan vaan minä teen ne hänelle. Olen siis saanut aika pitkälti sellaisen kuvan, että poikani *avuttomuus* on suurimmaksi osaksi laiskuutta, sekä tottumusta. Kai minun täytyisi sitten vain yrittää olla tiukkana eli olla tekemättä asioita hänen puolestaan?

Sitä vain on todella vaikea kuunnella ja katsella, kun laitan hänet itse tekemään jotain. Se näyttääkin aina niin mahdottomalta ja vaikealta. Pian alkaa myös se natina miten hän ei osaa/pysty/halua. Pahinta ehkä pojan sanoista on silloin se "Sä rakastat *Mikkoa* enemmän kuin mua vai miksi muuten sä teet sille aina tämänkin valmiiksi vaikka mulle et tahdo sitä enää tehdä". Asiasta on keskusteltu, mutta poika ei vain tahdo ymmärtää.[/QUOTE]
Vastaa pojalle, että "jos en rakastaisi sinua, en toivoisi sinun selviytyvän itsenäisesti elämässäsi ja kykenevän elämään aikanaan tasa-arvoisessa parisuhteessa". Nyt unohdat kokonaan sen, että asiat sujuvat sulta nopeammin ja näppärämmin kuin pojaltasi. Istu vaikka seuraksi, kun poikasi tekee jotain ja juttele kaikenlaista. Maailmanmenosta, pojan ammatinvalintasuunnitelmista tai mikä nyt poikaa kiinnostaakaan. Auta, jos oikeasti on auttamisen tarvetta, mutta älä tee pojan puolesta.
 

Yhteistyössä