Onko rakkauden loppuminen riittävä syy erota? Apua!!!

  • Viestiketjun aloittaja Tiinuliinuli
  • Ensimmäinen viesti
rakkaus on...
Ei minulle rakkaus merkitse perhosia vatsassa. Jos niitä joskus olen tuntenut tämä on ollut vain hetkellistä huumaa.
Mitä sinä rakkaudelta vaadit tai odotat. Mitä sinun mielestäsi rakkaus on? Mitä se on teillä ollut, jos sitä on ollut?

Ei rakkaus ole vaan jotain hulluafiilistä jossa leijutaan ja katsellaan maailmaan vaaleanpunaisten lasien läpi. Ja jos tälläistä tunnetta kaipaa niin saa vaihtaa miestä (ainakin minä saisin) puolen vuoden välein?
 
Tiinuliinuli
Toi isovanhempien esimerkki sai mut itkemään. Voi sun mummo-parka! Ja isoisä-parka myös.
En ole rakkauden huuman perässä. Tässä suhteessa en oo sitä tuntenutkaan. Muuten uskon täysin siihen,että jos on joskus rakastanut,niin töitä tekemällä rakkauden löytää vielä parisuhteessa uudestaan.
 
Tiinuliinuli
Loistava kysymys: mitä rakkaus on? Tää suhde on mun elämäni eka oikea suhde,muut on ollu vaan jotain hengailuja,seksiä tms. Mitä jos tää onkin rakkautta,mut mä en tunnista sitä?! Mut mun mielestä,jos rakastaa,ni sitä ihmistä ikävöi,kaipaa lähelle,haluaa sille hyvää ja viettää aikaa tämän kanssa. Seksi toimii ja maistuu,ainakin useimmiten. Mä en voi allekirjoittaa nyt muuta,kun,et haluan miehelleni kaikkea hyvää.
 
Iltaihminen
Mä en henk kohta tajua, miten rakkaus voi kadota? Mulla on ainakin edelleen ne samat tunteet mun exää kohtaan, jotka oli silloin ennen. Eron syynä meillä oli se, että koin huonot puolet suhteessa suuremmiksi kuin tuon rakkauden. Kyllä - rakastan exääni vieläkin. Sanoin jo erotessamme, että tulen aina jollain tapaa rakastamaan häntä.

Erosta on 7 vuotta ja edelleen mietin, teinkö oikein. Etenkin lapsia kohtaan. Jos nyt saisin tehdä päätöksen uudelleen, en eroaisi, joten kehoitan miettimään tarkoin. Esimerkiksi sitä, miksi olet nyt onneton ja voisiko sen onnen löytää yhdessäolosta? Kyllä perhe on yhteinäisenä kuitenkin helpompi, kuin lasten elämä kahden kodin välillä. Äitin luona on ikävä isiä ja isin luona ikävä äitiä. Joulut on jaettava, viikonloput on jaettava, lomat on jaettava. Ellet ole ihan sairaan ONNETON, niin en kehottaisi eroamaan.
 
Tiinuliinuli
Jos suhteessa olisi rakkautta,ni en tässä miettisi tulevaisuutta. Mutta,jos ei ole rakkautta,ni mitä mulla on? Oon ollut jo vuosia onneton ja pelkään,että sairastun vielä sen takia. Lasten takia mä suren tilannetta niin,että sydämeen sattuu.
 
Jos sulla on mahdollisuus jutella miehesi kanssa pienestä "miettimistauosta". Asumuserosta. Ettei kaikki täytyis heti olla kerrasta poikki.
Jos miehesi rakastaa sinua, hän tukee tätä ajatusta.
Saisit olla omillasi, miettiä elämää ja tulevaisuutta. Ihan yksin. (tietty lasten kanssa välillä.) Se vois tietenkin avata uusia ajatuksia rakkaudesta ja elämästä, mitä todella haluaa.

Jos tuntuu että on parempi ilman miestä, niin kehoitan sitten jatkamaan sillä tiellä. Me olemme itseämme varten elämässä. Jos on huono olla, niin silloin on tehtävä muutos.

(Itse olen raukka paskiainen enkä uskalla. Niin, en uskalla tehdä muutosta. Muutos tarkoittaisi muuttamista rakkaasta talosta pois, sukutalosta, jättäen sen miehelle, tulokkaalle... mulla kun ei ole varaa ostaa häntä pois tästä.) Tässä kärvistelen. Tosin en varmaan kyllä kauaa... meillä kun ei mene hyvin. Tänään olen saanut kuulla "haista v*ttu, olen vitun paska persereikä... Joten tässä suhteessa ei ole rakkautta enää, vain inho ja vastenmielisyys...)
 
Rakkautta on...
Oletko onneton rakkaudentunteen puutteesta vai oletko onneton jonkin muun vuoksi?
Olisiko onnellinen jos kokisit rakkaudentunteen?

Itse olen naimisiin mennyt ja uskon, että minulla on vain yksi puoliso. Naimisiin menin kun Tahdoin rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä. En ole halunnut tai pelkästään vain rakastanut vaan kysymys on minun omasta tahdostani ja siihen olen sitoutunut.
Ja kyllä minulla on ollut rakkaudenhuumaa joskus, ei enään juurikaan tuosta ole jäljellä. Joskus saatan vanhoja muistellessa päästä hieman tuon tunteen syrjään kiinni, mutta harvoin.
Elämä ja rakkaus on hyvin arkista. Ei minulla ole miestäni ikävä, voipi olla että tulisi jos pidemman aikaa olisimme erossa.
Mutta minusta seksi ei liitossa voi toimia, jos ei ole tunteita. Itse en ainakaan tuohon pystyisi... enkä usko että olet seksi vuoksi kimpassa miehesi kanssa?
 
"mä"
Loistava kysymys: mitä rakkaus on? Tää suhde on mun elämäni eka oikea suhde,muut on ollu vaan jotain hengailuja,seksiä tms. Mitä jos tää onkin rakkautta,mut mä en tunnista sitä?! Mut mun mielestä,jos rakastaa,ni sitä ihmistä ikävöi,kaipaa lähelle,haluaa sille hyvää ja viettää aikaa tämän kanssa. Seksi toimii ja maistuu,ainakin useimmiten. Mä en voi allekirjoittaa nyt muuta,kun,et haluan miehelleni kaikkea hyvää.
HUI! pelottavaa! Ihan kuin mun elämästa! Naimisissa ollaan oltu melkein 12 vuotta, kolme lasta ja kaikki hyvin. Mutta joku vetää jonnekin...toinen mieskin ehkä...
 
Iltaihminen
Jos suhteessa olisi rakkautta,ni en tässä miettisi tulevaisuutta. Mutta,jos ei ole rakkautta,ni mitä mulla on? Oon ollut jo vuosia onneton ja pelkään,että sairastun vielä sen takia. Lasten takia mä suren tilannetta niin,että sydämeen sattuu.
Miksi rakkaus on kuollut? Onko jotain suurempaa tapahtunut?

Ymmärrän kyllä, että väkivalta- yms. tapauksissa ero on ainoa vaihtoehto, mutta minne voi kadota rakkaus yhtäkkiä?

Kehoitan myös miettimään sitä tilannetta, että olet yksin lasten kanssa, etkä löydä uutta RAKKAUTTA.. oletko yksin lasten kanssa, jokatoisen viikonlopun ja joulun erossa lapsista ONNELLISEMPI, kuin nyt olet?
 
"ounou"
Rakkaus on nyt taidettu sekoittaa tahtoon. Rakkaus on tunne, joka tulee ja menee erilaisina voimakkuuksina toisia ihmisiä ja asioita kohtaan. Rakkaus ei ole pysyvää, eikä mitään suhdetta pitäisi jättää kellumaan pelkästään sen varaan.
Hyvä parisuhde vaatii kummankin osapuolen TAHDON olla sen toisen osapuolen kanssa. Ap:llä ei enää tätä tahtoa tunnu olevan. Silloin menee suhteesta se tärkein ja terveellisin motiivi.

Itse paljon samaa kokeneena, olen tullut siihen johtopäätökseen, että elämäni ei ole puolisoni varassa. Meillä on paljon yhteistä hyvää, ja hän on hyvä ihminen. Otan ne hyvät asiat, ja täytän muut tarpeeni (filosofinen keskustelu, seikkailullisempi seksi, positiivisempi arki) muilla tavoin:eek:len poissulkenut ne siitä mitä mieheltäni odotan.
Tosin silti on myönnettävä, että perinpohjaisempi motiivi pysyä suhteessa minulle on yhteinen lapsi. Hänet tuli saatua melko vähällä valmistautumisella ja ajatuksella, joten vastuu on meidän vanhempien. Olemme yhdessä hyviä vanhempia ja voimme tarjota hyvän lapsuuden, suhteessamme on hellyyttä jne. lapsen parisuhde kuva ja malli ei siitä huonone.
Oma halu lähteä hakemaan itselle sopivampaa ihmistä saa luvan ainakin odottaa, kunnes lapsi on lapsuutensa elänyt ja pääsee omille siivilleen, joskus täysikäisyyden paikkeilla. Pieni viaton kun on vasta kahden vanha. Sisaruksenkin hankimme vielä, ei minulla niin kiire ole. Tosin elämääni ajatellen, uskon että ehdimme siihen mennessä työstää suhdettamme myös uuteen uskoon.

Vanhempana sinulla on vastuu, kamalan suuri vastuu. Missä sitten raja menee, sitä ei kukaan muu tiedä kuin sinä itse. Jos voit ajatella eläväsi parisuhteessasi hajoamatta itse ja ilman että lapsi oppii kylmän tai muuten kamalan parisuhteen mallin, tee se. Elämää on vielä lapsen aikuistuttuakin, ero jättää heihin aina pysyvät arvet. Jos itse tunnet hajoavasi, anna vielä miehellesi mahdollisuus: kerro kaikki, kauniisti mutta niin selvästi ettei mikään jää epäselväksi. Ehkä voitte yhdessäkin löytää tietä eteenpäin, tai avuksi voit(te) ottaa terapeutinkin, jottei homma karkaa käsistä.
Voimia ja totuuden etsintää toivotan täydestä sydämestä.
 
"ounou"
Ja piti vielä kommentoimani tuota käsitystäsi rakkaudesta: seksielämän ja muut fyysiset ja arkiset jutut voidaan yleensä yhdessä työstää parempaan suuntaan. Ymmärrän, ettei oma motiivi tällaiseen työskentelyyn (vie ainakin vuoden pari, että vahoista tavoista opitaan eroon pysyvästi, ellei ole kyse jostain todella yksinkertaisesta, kuten seksin kulusta) ole varmaan korkealla, mutta minusta olet(te) sen velkaa lapsille. On syytä yrittää kaikkensa ennen eroa.

Meillä seksielämä on ollut syynissä ja se on saatu ihan hyvään malliin, saatu yhteisiä asioita ja kumpikin tahtoo toiselle hyvää oloa, välillä myös itselle epäominaisin keinoin. Muun seksuaalisen tarpeeni hoidan itsekseni, fantasioilla jne. jotka ovat maailmana melkoisen upea, enkä todellakaan toivo että niistä mikään koskaan kävisi toteen :)

Se mitä haluat ja tarvitset voi löytyä siis myös kompromissista: voitte miehenne kanssa opetella olemaan toisin hellyyden jne. osalta, ja muun tarpeen voi täyttää hankkimalla uusia ystäviä ja aktiviteetteja.
 
"vieras"
Minulla oli ihan samanlainen tilanne vielä vuosi sitten.tuntui että meillä ei ole mitään yhteistä. mies ei keskustele mistään, ei osallistu kotitöihin, koko miehen olemus ärsytti ja seksiä ei ollut melkein 2 vuoteen. Sitten menin töihin pitkän kotona olemisen jälkeen. Lapset menivät hoitoon. elvytin kaverisuhteeni ja oman elämäni ja aloin harrastamaan pari kertaa viikossa.

Parisuhde parani. Mieheni alkoi näyttämään silmissäni taas komealta ja haluttavalta. huumori palasi suhteeseemme. Seksiäkin aloimme harrastamaan, harvoin mutta kuitenkin. edelleen miehen jotkut piirteet ärsyttävät mutta en voisi kuvitella eroavani. tajusin että onni on kiinni minusta itsestäni eikä kenestäkään muusta.

minulla on ollut tulisia ihastumisia aiemmin mutta mieheni tavattua arki astui heti suhteeseen. elämä on ehkä tylsää mutta tasapainoista. ja se on asia jota olin kaivannut koko elämäni. en elämää joka on yhtä draamaa vaan sitä hyvää tasasita arkea.
 
"Tarmo"
Meillä on ihanat lapset,ihana uusi koti ja muutenkin ulospäin kaikki loistavasti.Suurena murheena mulla on se,etten enää rakasta miestäni. En oo rakastanu aikoihin,oonkohan koskaan... Naimisiin menin muista syistä,kuin rakkaudesta. Tyhmä minä.
Nyt on alkanut tulla mitta täyteen tätä valheellista elämää. Miehenkö ja lastenko takia jatkaisin tätä onnetonta elämää? Pelkään,että katkeroidun myöhemmin,kun elin elämäni ilman,että sain rakastaa. Se on kuitenkin yksi elämän tarkoituksista,eikä mulle riitä,että saan rakastaa lapsiani.
Mitä mieltä ootte? Missä menee itsekkyyden raja onnellisuuden tavoittelussa?
Jebs, pälälää. Haluat isoa munaa ja kunnon kyydit.
 
"hmm"
Kaikkea ei voi tavoitella loputtomasti. Itse olen tyytyväinen siihen että on miehen kanssa hyvä olla. En tiedä rakastanko vai en. Mistä sen tietää? Kun jotkut sanoo että vuosienkin päästä tuntuu hyvältä ja ihanalta kun toinen koskettaa. En oo ikinä tuntenut sellasta. Uskon että ihmiset liiottelee. Mutta minulla on hyvä näin. en aijo lähteä etsimään jotain mitä en edes tiedä onko sitä olemassa.
 
yövieras
Onko noi perhoset jostain Sinkkuelämä- sarjasta opittuja? Kuulostaa vertauskuvalta ihastumiselle tai rakastumiselle, mutta jos sitä lähtee tavoittelemaan, saa vaihtaa miestä vähän väliä. Ei kai sinä noin teini voi olla, äiti kuitenkin?

Ja mistä päättelet, että rakkaudettomuutesi olisi miehesi vika? Sinun aivosolusi tuottavat sinun tunteesi, entä jos sama tunne -tai tunteettomuus- toistuu pitemmän päälle uuden miehen kanssa? Ja toistuuhan se, tottakai, sillä tuo kertoo paljon enemmän sinun tavastasi hoitaa suhdetta. Ellet anna mitään, et mitään saa. Ei siinä parinvaihdot auta. Sinun pitäisi mennä ihan yksin juttelemaan jonkun järkevän psykiatrin kanssa, hän saapi puhua sinulle asiat niin että oivallat ne lopulta itsekkin. Pilaat vaan vuosia elämästäsi, kun et saa otetta mistään. Takerrut vain tuohon kuvitelmaan, että se onni ja rakkaus on "jossain tuolla".

Itse valitin ihan samaa exän kanssa. Luulin että rakkaus oli kuollut, kun halusin korkeintaan hänelle hyvää ja arki oli joskus mukavaa. Olin todella tyhmä. Nyt vuosia myöhemmin täsmälleen samat tunteet nykyisen miehen kanssa. Molemmilla kerroilla onnettoman olon muuttaa se, että tekee omalle elämälleen jotain järkevää, kuten opiskelu tai uusi mielekäs harrastus. Ja alkaa aktiivisesti parantamaan parisuhdettaan. Kaikista suhteista löytyy sekä hyvää että huonoa, hyviä puolia ei oikein huomaa, kun ovat itsestäänselvyyksiä.
 
ismo
Eroamalla voit löytää välillä vähän rakkautta, mutta seuraa vuosien hammastenkiristys ja kaikki muu menee. Toki suhde lapsiin voi pysyä hyvänä molemmilla vanhemmilla.
 
"vieras"
Isoisäni oli yli 40 vuotta naimisissa isoäitini kanssa. Isoäidin kuoltua isoisä luki isoäidin päiväkirjat ja sieltä paljastui paljon tunnustuksia kuten olenko rakastanut koskaan, rakastanko toista bla bla bla... Ei nyt ehkä pelkästään vanhojen päiväkirjojen tähden, mutta isoisä joi muutamassa vuodessa itsensä hengiltä. Joku vanha herra tuo edelleen tulipunaisia ruusuja isoäitini haudalle, jossa hän makaa isoisäni kanssa.

Onko rehellisyys paha asia, jos sen tekee ajoissa?
Olipas surullinen tarina :(.
 

Yhteistyössä