kökköliini
ei todellakaan ollut tarkoitus kiillottaa sädekehääni, koska en omista sellaista.
olen vain työtön kotiäiti joka nyt sattuu huolehtimaan lapsista ja heidän tarpeistaan lähinnä yksin ja pyörittämään kodin arkea. En todellakaan valita asiasta tai halua mitään palkintoa, koska minulle on luonnollista se että koska olen kotona niin hoidan muksut ja kodin. koska tästä "kiitoksena" saan mieheltä sitten ruokaa pöytään. ja lapsiltani paljon rakkautta, se on se suurin kiitos kotona olosta.
en kiellä sitä etteikö joskus tunnu ylipääsemättömän raskaalta varsinkin kun lapset sairastaa ja heitä saa kuskata lääkäriltä toiselle, mutta kuitenkin se on niin pieni osa siitä ajasta. totta kai olisin mieluusti oikeasti töissä ja veisin lapset hoitoon, lapset alkaa olla jo siinä iässä että heille kaverit olisi hyväksi ja muutenkin siellä oppisi tärkeitä juttuja ja olisihan se muksuillekin vaihtelua. mutta tilanne on tämä ja ystäviä yritetään hankkia nyt seurakunnan kerhoissa.
kuitenkin tunnen eläväni nyt vihdoin ja viimein oikeasti! olen selvinnyt pitkästä raskausmasennuksesta ja tunnen että jaksan paremmin ja osaan jopa iloita niistä kiukku känkkäränkkä kohtauksista mitä tulee.
olen tottunu miehen epämääräisiin työaikoihin, mitä niistä stressiä ottamaan. ilman töitä ei saataisi sitä vähääkään ruokaa pöytään.
ja se että mies ei osallistu kotitöihin tai vie lapsia lääkäriin ei todellakaan tarkoita sitä että perhe ei olisi hänelle tärkeä. tiedän että me ollaan rakkaita vaikka jäyhän miehen tyyliin ei kuulukaan sanoa sitä jatkuvasti eikä tule näytettyäkään ihan joka päivä tai edes joka viikko.
rehellisesti voin sanoa että nyt on elämä hyvin, on ihana mies, mahtavat lapset, rahaa ei ole mutta rakkautta on ja se riittää nyt. ei osattaisi edes olla jos yllättäen tulisi enempi rahaa. ehkä tässä on oppinut arvostamaan erilaisia asioita ihan erilailla. ei ole enää tärkeää että onko lapsilla kalliit merkki vaatteet, riittää että on puhtaat ja siistit vaatteet hinnasta riippumatta.
Kyllä se mies pärjäisi samallalailla lapsien kanssa kuin minä jos olisi pakko, mutta kun en ole koskaan vaatinut häneltä sitä. miksi pitäisi koska tiedän että hänen työnsä on sen verran raskasta että pieni helpotus kotona ei ole haitaksi. välillä tietenkin saa vaatia toimintaa
jokainen tyylillään ja jokaisen tyyli on juuri se oikea ja sopiva hänelle ja hänen perheelleen.
olen vain työtön kotiäiti joka nyt sattuu huolehtimaan lapsista ja heidän tarpeistaan lähinnä yksin ja pyörittämään kodin arkea. En todellakaan valita asiasta tai halua mitään palkintoa, koska minulle on luonnollista se että koska olen kotona niin hoidan muksut ja kodin. koska tästä "kiitoksena" saan mieheltä sitten ruokaa pöytään. ja lapsiltani paljon rakkautta, se on se suurin kiitos kotona olosta.
en kiellä sitä etteikö joskus tunnu ylipääsemättömän raskaalta varsinkin kun lapset sairastaa ja heitä saa kuskata lääkäriltä toiselle, mutta kuitenkin se on niin pieni osa siitä ajasta. totta kai olisin mieluusti oikeasti töissä ja veisin lapset hoitoon, lapset alkaa olla jo siinä iässä että heille kaverit olisi hyväksi ja muutenkin siellä oppisi tärkeitä juttuja ja olisihan se muksuillekin vaihtelua. mutta tilanne on tämä ja ystäviä yritetään hankkia nyt seurakunnan kerhoissa.
kuitenkin tunnen eläväni nyt vihdoin ja viimein oikeasti! olen selvinnyt pitkästä raskausmasennuksesta ja tunnen että jaksan paremmin ja osaan jopa iloita niistä kiukku känkkäränkkä kohtauksista mitä tulee.
olen tottunu miehen epämääräisiin työaikoihin, mitä niistä stressiä ottamaan. ilman töitä ei saataisi sitä vähääkään ruokaa pöytään.
ja se että mies ei osallistu kotitöihin tai vie lapsia lääkäriin ei todellakaan tarkoita sitä että perhe ei olisi hänelle tärkeä. tiedän että me ollaan rakkaita vaikka jäyhän miehen tyyliin ei kuulukaan sanoa sitä jatkuvasti eikä tule näytettyäkään ihan joka päivä tai edes joka viikko.
rehellisesti voin sanoa että nyt on elämä hyvin, on ihana mies, mahtavat lapset, rahaa ei ole mutta rakkautta on ja se riittää nyt. ei osattaisi edes olla jos yllättäen tulisi enempi rahaa. ehkä tässä on oppinut arvostamaan erilaisia asioita ihan erilailla. ei ole enää tärkeää että onko lapsilla kalliit merkki vaatteet, riittää että on puhtaat ja siistit vaatteet hinnasta riippumatta.
Kyllä se mies pärjäisi samallalailla lapsien kanssa kuin minä jos olisi pakko, mutta kun en ole koskaan vaatinut häneltä sitä. miksi pitäisi koska tiedän että hänen työnsä on sen verran raskasta että pieni helpotus kotona ei ole haitaksi. välillä tietenkin saa vaatia toimintaa
jokainen tyylillään ja jokaisen tyyli on juuri se oikea ja sopiva hänelle ja hänen perheelleen.