jos ihminen ei ymmärrä mielenterveysongelmia, masennusta tms

niin pystyykö sille ikinä selittämään asiaa?

siis tarkoitan sellaista ihmistä jonka mielestä tuollaiset ongelmat ei oo todellisia, vaan kyseessä on laiskuus tai tyhmyys, eikä mikään muu..

 

Ei pysty.Mun ex ja äiti on siinä mielessä samanlaisia, et ne ei halua ymmärtää

 

Ei pysty. Jos ihminen ei halua ymmärtää jotain, niin se ei ymmärrä, vaikka selittäisit miten.

 

Mä en oikeastaan pysty ymmärtämään, mikä ihmisen päässä vinksahtaa jos puhkeaa vaikka joku mielisairaus. Enkä ymmärrä sitäkään, miten joku voi olla masentunut vuositolkulla, vaikka itsekin olen kokenut synnytyksen jälkeisen masennuksen. Ei ole kukaan ainakaan vielä osannut niitä mulle selittää. Joten enpä tiedä.

 

Ei pysty, ei sitten mitenkään. Tai no ehkä siinä vaiheessa, jos se itse joskus sairastuu ko. juttuihin.

 

aika masentavia, vaikkakin odotettuja vastauksia..

 

ei pysty.

 

Ei pysty. Jos ihminen ei halua ymmärtää jotain, niin se ei ymmärrä, vaikka selittäisit miten.

Näin on. "Uskon näin" ajatteluun ei pure faktatieto eikä järkeily. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.

 

Ei pysty. Jos ihminen ei halua ymmärtää jotain, niin se ei ymmärrä, vaikka selittäisit miten.

Juuri noi, jos joku ei halua ymmärtää, niin ei sellaiset yritä edes kuunnella. Ajanhukkaa ja itselle vaan mielipahaa saa, jos seinille yrittää jotain selittää.

 

Taiteilijat pystyy esittämään asiat niin, että nekin ymmärtävät joille tavallinen puhe ei mene perille. Monasti olen kokenut tuon todeksi, siis oma ymmärrys on lisääntynyt, kun olen lukenut kirjoja tai katsonut elokuvia.

Sekin auttaa, kun käyttää kirjoja tai elokuvia esimerkkeinä. Silloin kysymyksessä on vieraat ihmiset joiden olemiseen ei ole valmiiksi jotain mielipidettä tai siihen ei liity eturistiriitoja.

Joillakin on niin kiinni niitatut käsitykset ei mikään muu ai auta kuin oma kokemus.

 

Ei varmaan. : / Sellaiset on usein aika itsepäisiä ja kylmiä ja sitä mieltä, että aina on vaan pärjättävä ja jaksettava.

 

jos mä sit vähän avautuisin :|

Eli oon kirjoitellut täällä noista Sällin ongelmista, jotka alkaa jo pikkuhiljaa helpottamaan..nyt on jo päässyt vähän kuorestaan esille, käy kavereiden kanssa enemmän ja enemmän ihmisten ilmoilla, kävelee pää pystyssä ja iloisena.
edelleenkin sillä on hetkittäisiä sätkykohtauksia, saattaa saada hepulit jostain pienestä asiasta ja sit paiskoo tavaroitaan tuolla huoneessaan.Ja huutaa itselleen.
ei kuitenkaan uhkaa muita, ei ole oikeastaan vaaraksi edes itselleen.
näitä sieppejä tulee ehkä kerran 3kk aikana, ja ne kestää sen 5min
okei, onhan se outoa ehkä 18 vuotiaalle, mut se on sen keino päästellä höyryt päästään.
esim viikko sitten se sai tuollaisen sätkyn,ja sen jälkeen se itki kuinka se ei ole mitään, siitä ei tule mitään jne

mut nyt sit toi ukko ei pysty/halua ymmärtää miksi se käyttäyy noin, se ei ymmärrä, et toi poika ei tee sitä kiusallaan, ei se halua olla tuollainen.Sillä on paha olla, vaikka kokoajan menee parempaan suuntaan.
Siitä lapsesta, joka muutama vuos sitten itki päivittäin, ei puhunut, ei syönyt eikä tavannut koskaan ketään, ollaan päästy todella pitkälle.

Ukon mielestä se on kai täys luuseri, siivellä eläjä, kun ei se ole koulussa eikä töissä, eikä se pysty ymmärtämään et tuo vaan ei pysty noita asioita tekemään ennen kun on saanut itsensä kuntoon.

ja mä en enää tiedä jaksanko mä yrittää edes selittää.

 

Hankala tilanne teillä. Mielenterveysongelmia ei useinkaan ymmärrä kuin ne jotka niitä on kohdanneet joka työnsä puolesta tai ihan omassa/lähipiirin elämässä. Minulla todettiin vuoden alussa vaikea-asteinen masennus ja sairaslomalla olen ollut jo pitkälti toista vuotta (tällä hetkellä siis jo määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä). Minulla on lähes kaikki ystävät ja sukulaiset kaikonneet sairauden myötä. Kukaan ei tunnu ymmärtävän minua yhtään ja kaikenhuippu on nämä ihmiset jotka vielä sanovat minun elämän olevan niin helppoa, kun saan vaan olla kotona kun muut raataa töissä. Voi voi....mitään en toivoisi enempää kuin, että minäkin saisin olla yksi niistä raatajista

 

Minä soisin jokaiselle asiaa kovasti ihmettelevälle mielisairauden kolahtavan omalle kohdalle. Se avartais kummasti.

 

[QUOTE="Meeri";24552283]Hankala tilanne teillä. Mielenterveysongelmia ei useinkaan ymmärrä kuin ne jotka niitä on kohdanneet joka työnsä puolesta tai ihan omassa/lähipiirin elämässä. Minulla todettiin vuoden alussa vaikea-asteinen masennus ja sairaslomalla olen ollut jo pitkälti toista vuotta (tällä hetkellä siis jo määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä). Minulla on lähes kaikki ystävät ja sukulaiset kaikonneet sairauden myötä. Kukaan ei tunnu ymmärtävän minua yhtään ja kaikenhuippu on nämä ihmiset jotka vielä sanovat minun elämän olevan niin helppoa, kun saan vaan olla kotona kun muut raataa töissä. Voi voi....mitään en toivoisi enempää kuin, että minäkin saisin olla yksi niistä raatajista [/QUOTE]

:hug:

tää on just tätä.. mä yritin taas kerran selittää, et luuletko et se haluaa olla tuollainen? voiko joku oikeasti kuvitella ettei toi lapsi olis halunnut elää normaalina nuoruutensa? käydä koulut ja mennä töihin, muuttaa omaan asuntoon jne
meillä tietysti ongelmia lisää se, et kotona toi on suht normaali, eniten sitä ahdistaa just paikoissa jossa on vieraita ihmisiä, tai muuten vaan paljon ihmisiä.

 

Ei pysty... Pitää itse kokea se lähipiirissä tai omalla kohdalla, että käsittää.

 

Jos ihminen ei pysty hyväksymään toisen mielenterveysongelmia, niin on hyvin mahdollista, että henkilöllä itsellään on kyseinen ongelma. Jos omia ongelmiaan ei pysty käsittelemään ja hyväksymään, niin silmien sulkeminen kyseisiltä ongelmilta on eräänlainen puolustusreaktio.

 

[QUOTE="vieras";24552316]Jos ihminen ei pysty hyväksymään toisen mielenterveysongelmia, niin on hyvin mahdollista, että henkilöllä itsellään on kyseinen ongelma. Jos omia ongelmiaan ei pysty käsittelemään ja hyväksymään, niin silmien sulkeminen kyseisiltä ongelmilta on eräänlainen puolustusreaktio.[/QUOTE]

tätä vähän sivuten oonkin yrittänyt sanoa et kun tuo Ukkokaan ei esim tykkää juhlissa olla, siis isoissa sukujuhlissa, vaan tuntee olonsa ahdistuneeksi, tai ehkä ennemminkin vaivautuneeksi, ja jättää mielummin kaikki sellaiset tilanteet väliin, niin voisiko se kuvitella et sen elämä olis kaikkialla muualla kuin kotona, sellaisen tunteen kanssa elämistä? eikö silloin vois kuvitella ymmärtävänsä minkälaisessa stressitilassa tuo Sälli elää?

 

Myönnän et ennen en ymmärtänyt mielenterveysongelmia, tunsin toki myötätuntoa masentuneita tuttavia kohtaan mutta en täysin ymmärtänyt mistä siinä on kyse. Sitten omalle kohdalle napsahti lapsivuodepsykoosi ja maailma "avartui" kummasti! Eli sanoisin et mielenterveysongelmia ymmärtää vain jos on niitä itse kokenut tai todella läheltä joutunut seuraamaan...

 

Jos oma poika kärsii samoista ongelmista kuin itse on aikoinaan kärsinyt, niin se voi olla tuskallisempaa kuin ne omat kärsimykset. Siksi on helpompi sanoa, ettei mitään oikeaa ongelmaa ole.

 

[QUOTE="vieras";24552316]Jos ihminen ei pysty hyväksymään toisen mielenterveysongelmia, niin on hyvin mahdollista, että henkilöllä itsellään on kyseinen ongelma. Jos omia ongelmiaan ei pysty käsittelemään ja hyväksymään, niin silmien sulkeminen kyseisiltä ongelmilta on eräänlainen puolustusreaktio.[/QUOTE]

Oon itse huomannut, että monesti nämä ihmiset jotka ei ymmärrä, on itse sellaisia, joilla ei ole ollut ikinä lupaa olla heikko ja jotka ympäristönsä vuoksi ovat joutuneet väkisin kannattelemaan enemmän kuin mihin jaksamisensa tai vaikka nuoruutensa vuoksi olisivat kunnolla kyenneet. Heitä ärsyttää heikkous muissa, koska heillä ei ole ollut itsellä koskaan "oikeutta" siihen ja he ovat toisaalta joutuneet kokemaan että läheisten heikkous vaan lisää heidän omaa kohtuutonta taakkaansa.

Tämmöisissä oloissa jotkun ihmiset sairastuvat. Niillä, jotka välttyvät sairastumiselta ja totaaliselta romahdukselta on vakava riski tietynlaiseen itsensä kivettämiseen sekä omilta että muiden tarpeilta ja heikkoudelta, koska selviytymisen kannalta sillä ei kertakaikkiaan ole tilaa.

Ja monesti menee niin, että vasta sairaan statuksella saa apua ja tukea ja mahdollisuuden hellittää (kun ei enää muuta mahdollisuutta ole). Se, että muuten vaan ei enää jaksaisi, ei riitä jos on vielä kuitenkin ihan terveiden kirjoissa. Tämmöinen tilanne helposti ruokkii katkeruutta niitä sairaita kohtaan, jotka pääsevät "helpommalla".

Näin ainakin lähipiirissä. Niillä, joilla on itsellään taas emotionaalisesti turvallinen ympäristö, riittävät voimavarat omaan elämäntilanteeseensa nähden ja hyvä olla myös itsensä kanssa, taas harvemmin on syytä katkeroitua kellekään. Heillä on ikäänkuin varaa myötätuntoon.

 

Ei varmaan. : / Sellaiset on usein aika itsepäisiä ja kylmiä ja sitä mieltä, että aina on vaan pärjättävä ja jaksettava.

No mutta hyvänen aika!!! Niinhän se on, kyllä aikuisen ihmisen ON pärjättävä ja jaksettava. On järjestettävä elämänsä sen mukaan, että siinä onnistuu. Jos pää hajoaa lasten kanssa, miksi tehdä niitä? Esimerkkejä on paljon.
Nykyään vaan lässylässynyhteiskunta paapoo näitä 'masentuneita' niin älyttömästi, että on näemmä iso kiusaus 'sairastua' siihen, että pääsee saikulle ja saa tekosyyn moneen muuhunkin asiaan joita ei viitsi tehdä, esim kodinhoitoon.
Nykyään ihmiset ei 'kestä' enää ihan normaaleja tunteita, jos ne on vähänkään negatiivisia. Jos joku ottaa päähän, masennutaan, saati jos joku läheinen kuolee, silloin on kyllä jo haettava tajunnan pimentävä lääkitys tai jäätävä eläkkeelle että selviää.
Muotijuttu.

 

Ja vielä, ennenkuin kukaan ehtii muuta väittämään, minulla On kokemusta ' masennuksesta' ihan lähilähipiirissä.

 

Ja vielä, ennenkuin kukaan ehtii muuta väittämään, minulla On kokemusta ' masennuksesta' ihan lähilähipiirissä.

mä olen varmasti tehnyt virheitä ja päästänyt tuon lapsen liian helpolla, en mä sitä kiellä, mut voisitko kertoa mitä itse olisit tehnyt tässä tilanteessa:

lapsesi, 14v, on koulussa kiusattuna, aamuisin kouluun on yhä vaikeampi lähteä, jonain aamuina lapsi on jo eteisessä, avaamassa ovea kun rojahtaa lattialle itkien hysteerisenä ettei halua, eikä voi mennä kouluun.
koulussa ei kiusaamiseen puututtu, vaikka kuinka monta kertaa asiaan pyysin puuttumaan, lapsi kävi kuraattorilla, nuorisopsykiatrilla jne eli apua sai kyllä muualta.
koulussa opettajat leimasi lapsen lintsariksi, hankalaksi tapaukseksi jota ei edes haluttu auttaa.koulun vaihtokaan ei auttanut.
lapsi pakeni enemmän ja enemmän kuoreensa, ei poistunut kotoa juuri ollenkaan jne
mitä mun olis siinä vaiheessa pitänyt tehdä kun näen lapseni murtuvan silmieni edessä? sanoa sille et kokoa ittes luuseri ja käy koulus loppuun.niinkö?

 

Alkuperäiseen kysymykseen onkin tainnut tulla vastaus mutta ihan sivumennen voisin sano että ihanaa että sun lapsella on äiti joka haluaa tukea ja ymmärtää :heart: