Kurja seksielämä

Joh. Tästä tulee tilitys.

Ollaan miehen kanssa oltu yksissä puolenkymmentä vuotta. Seksielämä ei missään vaiheessa ole ollut erityisen nautinnollista (kuvaa myös koko omaa seksielämääni), mies toki oli alkuun innoissaan jne. Orgasmivaikeuteni ovat haitanneet seksielämääni, aiheuttaneet paineita, haluttomuutta, pahaa mieltä ja mitäpä ei. Olen saanut kerran tai kaksi ilman omaa kosketusta tämän suhteen aikana, tätä ennen kerran.

En kiihotu. Kiirehdin yhdyntää, jotta en ehtisi kiihottua. Kun en kiihotu, on orgasmittomuuden aihauttama pettymys helpompi sietää, koska se ei aiheuta fyysistä turhautumista (alavatsakivut), kuten silloin, jos kiihotun, mutten saa.

Koska en kiihotu, en myöskään nauti seksistä.

Mies tulee aina saman tien, jos vähän alan itse innostua yhdynnästä. Asennot, jotka minusta tuntuvat parhailta, tuntuvat valitettavasti parhailta myös hänestä.

Koska mies yleensä tulee nopeammin kuin minä, tunnen paineita kiihottua nopeasti ja tulla nopeasti. Lopputulos: tyydytän itse itseni samalla kun mies "puuhaa omiaan". Vähemmällä vaivalla ja nopeammin hoitelen itse itseni yksin.

Mies nauttii minun koskettelemisestani ja minä nautin hänen kosketuksestaan, mutta kiihottuminen on yleensä hankalaa. Läheisyyttä ja ei-eroottista koskettelua on siis runsaasti. Olen koettanut hoidella miehen edes kerran viikossa tavalla tai toisella, jotta edes toisella meistä olisi vähemmän kurja seksielämä. Kosketan häntä mielelläni, minusta hänellä on kaunis elin.

Genitaalialueideni räplääminen ei yleensä aiheuta kovin suurta kiihottumista. Mies ei malta esim. suuseksissä ollenkaan, vaan hyökkää kimppuun. Ei lämmitä. Olen koettanut kertoa, että hitaammin on parempi, mutta ei. Kai se on hankalaakin, kun kerran muukaan koskettelu ei lämmitä. Mies koettaa jäljitellä tapaa, jolla itse hoitelen itseni, mutta se ei toimi, koska itse tiedän tarkasti mihin ja miten koskea (vaikka vähän nopeamminkin) ja mies ei tähän pysty, ja minulla tarkoituksena on puhtaasti tuottaa itselleni orgasmi ennen kuin tunnelma latistuu. Miehen kanssa rakastellessa haluaisin nauttia tilanteesta.

Sanallinen ohjaaminen on aina ollut minule hankalaa. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt avautua, mutta tuntuu että tunnelma katoaa. Varsinkin, kun tuntuu ettei mies ota onkeensa. Ehkä pari kertaa samasta asiasta sanominen ei ole paljoa (parin kuukauden sisällä), mutta minulla ei tahdo riittää kärsivällisyys.

Viimeksi, kolmisen viikkoa sitten, kun harrastimme yhdessä seksiä, mies kosketteli minua käsin ja minä koetin sanallisesti ohjata, kun tuntui, ettei nyt olla ihan oikeassa paikassa nautinnon maksimoimiseksi. Sanoin, ettei tarvitse laittaa syvälle eikä välttämättä sisälle lainkaan. Olen aiemmin kehunut, kuinka hyvälle tuntui emättimen aukon "hierominen", tuolloin kerrankin todella nautin seksistä. Olen usein pyytänyt häntä koskettamaan hitaasti. Tuntui, että sormet taas kaivavat sisälle, mikä ei tuota minulle erityistä nautintoa. Että voisi kai niillä sormilla tehdä jotain hyvää asian eteen tyhjänpäiväisen räpläämisen sijaan. Mainitsin asiasta uudelleen, siis sanomalla, että älä laita niin syvälle. Alkoi ärsyttää, tunnelma katosi. Koetin hetken miettiä, kuinka selittäisin tilannetta vai pitäisikö olla selittämättä, sitten sanoin että minusta tuntuu ettet kuuntele mitä sanon. Mies nykäisi herneen nenään, pahoitteli ettei ollut täysin pystynyt noudattamaan komentojani ja kertoi yrittäneensä hieroa emättimeni etureunaa, jonka koskettelusta olen aiemmin kertonut pitäväni. Illalla ohimennen pahoitteli karkeaa kielenkäyttöään, mutta asiasta tai seksistä ylipäätään ei ole sen koommin puhuttu, eikä sitä harrastettu. Yhdessä ainakaan. Ei vaan tee mieli.

Kai se on hankalaa miehellekin tietää mikä sormi on juuri se, joka tekee gutaa, mutta hankala se on minullekin kuvata, kun en tiedä mikä sormi on missäkin. Tai usein - varsinkin silloin, kun se tuntuu hyvälle - ei ole mitään käsitystä siitä, mitä ne siellä tekevät, noin miehen näkökulmasta.

Olen sentään oppinut nauttimaan itseni koskettelusta kaikessa rauhassa pelkän orgasmihakuisen, kiireisen räpläämisen sijaan. Lohtu kai se on sekin, paremman puutteessa.

Rassaahan tämä miestäkin. Minulle orgasmivaikeudet ovat ajoittain todella kipeä asia, minkä olen itkua tiristäen myös miehelle kertonut. Sanoi kuvaukseni kuulostavan samalta kuin hänen lukemansa kuvaukset - hän kun on ollut kiinnostunut naisten seksuaalisuudesta jo nuoresta pitäen. Ja vilpittömästi haluaa tyydyttää naisensa. Ei vaan ole koskaan tavannut ketään, joka olisi näin "vaikea". Asiasta on myös riidelty.

Olen kertonut, että voisi olla kiva jos katsottaisiin vaikka jotain eroottista kuvaa yhdessä, jotta minäkin ehtisin päästä tunnelmaan mukaan. Tai muuten virittelisin itseäni jo hyvissä ajoin.

Kärsivällisen räpläämisen ja hyväilyn lisäksi kehottaa minua lakkaamaan olemasta niin tiukkis. Ei pidä antaa asioiden vaivata, vaan rentoutua ja antaa mennä, sieltä se orgasmikin sitten tulee. Olen kuitenkin liian estynyt vetääkseni itse vilmin ruutuun (ei sillä, että sopivaa vilmiä meillä edes olisi, en ole saanut edes hankittua), nolottaa ja pelkään miehen reaktiota. Järjellä ajatellen uskon, että mies ei pahastuisi (ei katso itse pornoa), mutta aiemmat kokemukset hiukan jarruttavat intoa. Vuosia sitten ehdotin, että jos kokeilisimme kosketteluharjoitteita, joita usein kuulee terapeuttien ehdottava myös pareille, joilla ei ole erityisiä ongelmia. Mies ei innostunut, ei oikein sanonut mitään. Jollain aikavälillä otin asiaa uudelleen puheekis, jolloin mies suutahti ja sanoi, että kyllä minun iälläni ja kokemuksellani pitäisi jo tietää, kuinka miestä kosketellaan, ja että hän ei ala teeskentelemään "ekaa kertaa", koska se on hänen mielestään tyhmää. En keksinyt mitään sanottava tuohon. Nyt, vuosia myöhemmin, aihe tuli puheeksi ja esitin näkemykseni taas, myös hänen reaktiostaan. Tuntui ymmärtävän tällä kertaa, mutta ei ole tehnyt mitään asian eteen lukuunottamatta tuota viimeisintä kosketteluseksikertaa. Ilmeisesti ajattelee, että seksiä harrastamalla sekviin liittyvät ongelmat ratkeaa.

Itken salassa, toisinaan hoitelen itse itseni salassa. Ymmärrän, että tilanne rassaa miestäkin, enkä halua ihan kaikkea kaataa hänenkään niskaansa. Koetan hyväksyä, ettei seksielämäni koskaan tule olemaan "normaalia", nautinnollista erotiikan ihmemaata, jossa joka kerta saan, ja monta kertaa peräkkäin, eli saan ihan hulluna, kuten mies kerran eräästä aiemmasta hoidostaan totesi. (miksi muistan tällaisia?) Paha mieli ei kuitenkaan jätä, ja kerta toisensa jälkeen yritän taas jollain lailla parantaa itseäni ja/tai tilannetta. Joka kerta tulee paha mieli. Ehkä kuitenkin marginalista edistystä on vuosien varrella tapahtunut.

Jos jollain on vinkkejä, kuinka tästä eteenpäin, otan kiitoksella vastaan.

 

Mies tulee aina saman tien, jos vähän alan itse innostua yhdynnästä. Asennot, jotka minusta tuntuvat parhailta, tuntuvat valitettavasti parhailta myös hänestä.

No tuohon auttaa se, että mies laukeaa kerran tai pari ennen rakastelua. Ei ole sitten niin suuret paineet laueta.

Sanallinen ohjaaminen on aina ollut minule hankalaa. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt avautua, mutta tuntuu että tunnelma katoaa. Varsinkin, kun tuntuu ettei mies ota onkeensa. Ehkä pari kertaa samasta asiasta sanominen ei ole paljoa (parin kuukauden sisällä), mutta minulla ei tahdo riittää kärsivällisyys.

Viimeksi, kolmisen viikkoa sitten, kun harrastimme yhdessä seksiä, mies kosketteli minua käsin ja minä koetin sanallisesti ohjata, kun tuntui, ettei nyt olla ihan oikeassa paikassa nautinnon maksimoimiseksi. Sanoin, ettei tarvitse laittaa syvälle eikä välttämättä sisälle lainkaan. Olen aiemmin kehunut, kuinka hyvälle tuntui emättimen aukon "hierominen", tuolloin kerrankin todella nautin seksistä. Olen usein pyytänyt häntä koskettamaan hitaasti. Tuntui, että sormet taas kaivavat sisälle, mikä ei tuota minulle erityistä nautintoa. Että voisi kai niillä sormilla tehdä jotain hyvää asian eteen tyhjänpäiväisen räpläämisen sijaan.

Jos jokin on joskus toiminut, mies pyrkii yleensä vaistomaisesti tekemään sitä enemmän (ja syvemmälle ja voimakkaammin ja nopeammin ja...). Ei välttämättä toimi tässä asiassa. Muutenkin mies on huono oppimaan muuttuvia asioita: jos jokin on kerran toiminut, niin siitä pidetään viimeiseen asti kiinni, vaikka tuloksia ei tulisikaan. Ei toimi sekään naisen kanssa.

Jos jollain on vinkkejä, kuinka tästä eteenpäin, otan kiitoksella vastaan.

Pikkusen kuulostaa rakastelu- ja orgasmikeskeiseltä tuo ongelmanpohdinta. Arvelen, että seksivaikeudet taas ovat vaan oire, eivät itsessään mikään ongelman juuri. Pelkästään elämä itsessään ja etenkin seksi ovat niitä vaikeimpia asioita, joissa erilaiset psykologiset ja henkiset ongelmat ja lukot näkyvät ensimmäisenä. Ja mitä enemmän seksivaikeuksia miettii, sitä vaikeampaa seksi on.

Toisilla ihmisillä taas seksin sujuminen on itsestäänselvyys, mutta homma tökkii muilla elämänalueilla. Aina jotkut asiat ovat jokaiselle vaikeita.

Missäs KaKaRa menee oman naisellisuutensa kanssa? Oletko sinut? Elämässä kun kaikki vaikuttaa kaikkeen, mikään ei ole tyhjiössä eikä varsinkaan seksi. Elämässä näkyy seksi ja seksissä elämä. Seksissä naisen pitää antautua omaan naiselliseen voimaansa samalla, kun mies antautuu omaan miehiseen voimaansa. Muuten homma ei toimi. Esimerkiksi, jos kuvittelet, että miehinen mies tulee ja ottaa sinut, niin menetkö lukkoon, kun sinulle tulee tarve vastata naisellisella puolellasi ja antautua otettavaksi? Vai tuntuisiko se sinusta kiihottavalta? Osaako miehesi antaa maskuliinisen puolensa tulla esille sängyssä? Nämä ovat retorisia kysymyksiä, yritä haarukoida omat rajasi ja mieti, miksi ne ovat siellä, missä ovat.

Seksissä vaikeinta on usein irti päästäminen, kummallakin sukupuolella. Siihen vaan harva pystyy, kun koko yhteiskunta ja maailma on yhtä kontrollinhallintaa ja ajatusten hallitsemaa. Sänky taas ei ole hyvä paikka miettiä mitään: kontrasti eläimelliseen puoleen, haluun ja nauttimiseen on aika iso.

Kirjoja seksistä ja parisuhteesta lienette jo lukeneet nipuittain?

 

Kiitokset sinulle tuesta cancerman! Kirjoituksesi lohduttaa.

Samoilla linjoilla on kulkeneet omat (ja osin miehenkin) ajatukset. Rakentelen tässä pikkuhiljaa itsetuntoani paremmaksi ja opettelen pitämään puoliani arjessa, vaikkapa kauppajonossa tms. Kai se sieltä sitten lähtee kaikki muukin. Kuitenkin, koska seksi on se joka selkeimmin mättää, on se joka vaivaa ja jota tulee vatvottua. Eikähän se (pelkällä) vatvomisella parane.

Olen aina pyrkinyt itsenäisyyteen ja suorastaan välttelemään muiden apua. Olen nostellut, kantanut ja siirrellyt raskaita taakkoja siinä kuin miehetkin (ja salaa ollut ylpeä siitä), ja itsekseni naureskellut, kun apua tarjonnut innokas nuori mies ei olekaan jaksanut edes samaa kuin minä. Mutta silti kaivanut vahvaa, miehistä miestä itselleni. Oli ihanaa, kun nykyinen otti ja nappasi ohjat ensimmäisillä yhteisillä kerroillamme. Tuntui kummalliselle sallia hänen maksaa ravintolassa ja kiittää oven avaamisesta (kiitos tosin kuuluu mielestäni normaaleihin käytöstapoihin), eli ottaa apua vastaan ilman, että auttaminen tuntuu vähättelevältä. Yht'äkkiä pidin siitä, että minua kohdeltiin "kuten naista". Mutta tunsin, että mies kunnioitti ja arvosti minua vilpittömästi, jopa ihaili. Oli siis turvallista antaa periksi. Ei näköjään ole tunne vielä(kään) levinnyt kammarin puolelle.

Tuosta miehen kerran - pari tulemisesta ennen yhdyntää ei ole kauheasti iloa, kun se jää sitten siihen. Alkaa ilmeisesti ikä painaa. Alkuaikoina mies jaksoi joskus painaa ensimmäisen jälkeenkin, nykyinen harjoituksen puute tuskin auttaa... Tai kai sitä voisi pitemmällä tauolla koettaa, mutta mies ei yleensä tykkää suunnitella seksiä, ja niillä kerroilla, kun ei olla heti alettu hommiin (esim. käydään nyt siellä ravintolassa ensin tai kerään vaan nämä pyykit ettei jää sateeseen) ehtii tunnelma latistua niin, ettei seksiä enää tee mieli.

Parisuhdeterapiasta on puhuttu, mutta kumpikaan ei oikeastaan halua mennä. Mies sanoi tietävänsä tasan tarkkaan (riidan yhteydessä), mitä siellä terapeutti jorisee, ja että hänen mielestään terapeutille menosta ei ole mitään hyötyä. Mutta kuulemma lähtisi silti, jos minä haluaisin. No en halua, kun toisella on valmiiksi tuollainen asenne. Kirjallisuutta on luettu, mutta molemmat omalla tahollaan, vuosia sitten. Välistä tuntuu jokseenkin ylimieliseltä hänen asenteensa, kuten hiljattain kommentti "olen ihan varma, että pystyn koskettamaan sinua niin että saat ihan ilman mitään ohjeita". Mies on minua useita vuosia vanhempi. En ole ihan varma, voinko ottaa tätä puheeksi vai kaivanko vain verta nenästäni. Epäilen jälkimmäistä, mutta tiedän että jonakin päivänä tämäkin putoaa sammakkona ilmoille. Onko se sitten parempi harkittuna tulilangan sytyttämisenä vai bensana liekkeihin...

Onneksi sentään konfliktit yleensä hoituvat kohtuu rauhassa meillä. Ääntä kyllä korotetaan ja asiaa puidaan parikin tuntia ja minä tiristän itkua, mutta molemmat pyrkivät välttämään niitä toista kaikkein pahiten rassaavia käyttäytymisen muotoja. Nämä yhteenotot rasittavat molempia, ollaan hieman huonolla tuulella pari päivää (ainakaan seksi ei käy joko toiselle tai molemmile) mutta ovat toisaalta tarjonneet minulle turvallisen harjoittelukentän. Siitä olen miestä myös kiittänyt.

Ehkä joku päivä uskallan hakea vaikkapa video-oppaan yhteiseen illanviettoon. Tuntuu vain, että asiasta keskustelu aina kääntyy riidaksi, ja minä en nyt jaksa. Mutta riidatkin ovat vieneet meitä eteenpäin.

 

Olen aina pyrkinyt itsenäisyyteen ja suorastaan välttelemään muiden apua. Olen nostellut, kantanut ja siirrellyt raskaita taakkoja siinä kuin miehetkin (ja salaa ollut ylpeä siitä), ja itsekseni naureskellut, kun apua tarjonnut innokas nuori mies ei olekaan jaksanut edes samaa kuin minä. Mutta silti kaivanut vahvaa, miehistä miestä itselleni.

Tämä kuulostaa varsin maskuliiniselta tavalta toimia, joten sen ymmärtää hyvin, että kaipasit vahvaa miestä itsellesi. Jos sellaista ei ollut, sinun itsesi piti kokonaan huolehtia maskuliinisesta puolesta elämässäsi, mikä on naisen elämässä huono juttu, sillä se vie aikaa ja voimia siltä, että saisit keskittyä siihen omaan naiselliseen puoleesi. Vähän niin kuin mieskin mieluummin saa yhteyden naisellisuuteen naiselta, eikä itseltään.

Ja toisaalta taas, jos olet itse pitänyt vahvaa maskuliinista itsenäisyyttä yllä, tarvitset miehen joka on vähintään yhtä vahva tai mielellään selkeästi vahvempi. Muuten suhde kääntyy päinvastoin, eli sinä päädyt vastaamaan suhteen sisällä liian suuresta osasta miehisyyttä ja miehesi omaksuu naisellisemman osan. Ilmeisesti miehesi ei ole sieltä heikoimmasta päästä, mutta tämäkin kannattaa pitää mielessä.

Kun sanoit, että olet aina ollut sellainen, niin olet tullut ajatelleeksi, että siihen ei ehkä ihan muutama vuosi riitä, että siitä oppii pois? Ihminen omaksuu tapoja suojatakseen itseään ja sitten, kun suojaamista ei enää tarvittaisikaan, niin tavat kuitenkin jäävät.

Oli ihanaa, kun nykyinen otti ja nappasi ohjat ensimmäisillä yhteisillä kerroillamme. Tuntui kummalliselle sallia hänen maksaa ravintolassa ja kiittää oven avaamisesta (kiitos tosin kuuluu mielestäni normaaleihin käytöstapoihin), eli ottaa apua vastaan ilman, että auttaminen tuntuu vähättelevältä. Yht'äkkiä pidin siitä, että minua kohdeltiin "kuten naista". Mutta tunsin, että mies kunnioitti ja arvosti minua vilpittömästi, jopa ihaili. Oli siis turvallista antaa periksi. Ei näköjään ole tunne vielä(kään) levinnyt kammarin puolelle.

Eli pystyt kuitenkin nauttimaan myös naisellisesta puolestasikin, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Ja sitten, kun päästät itsesi heilahtamaan liikaa sinne naiselliselle puolelle, et ehkä osaa luottaa koko tilanteeseen ja alat suorittaa? Tässä on jokin raja, joka koskettaa sinua ja se lienee samalla myös avain, jolla pääset eteenpäin.

Jos sinua kiinnostaa tutustua omaan itseesi lisää, niin minulle tulee mieleen, että esimerkiksi jokin rosenterapian tapainen voisi viedä eteenpäin tällaisessa tilanteessa. Tuo rosenterapia on sellaista kehon käsittelyä, jossa hoidettava pääsee käsittelemään ja avaamaan tiedostamattomia tunnelukkoja, joita keho on varastoinut vuosien varrella itseensä ja jotka pidättelevät sinua paikallaan. Ei siis analyyseja ja järjen kautta miettimistä, vaan siinä lähdetään liikkeelle kehosta ja se on keho, joka lopulta rentoutuu ja kertoo traumaattisista tunteistaan, jotka voi sitten halutessaan antaa tulla ulos ja päästää niistä irti.

Tuosta miehen kerran - pari tulemisesta ennen yhdyntää ei ole kauheasti iloa, kun se jää sitten siihen. Alkaa ilmeisesti ikä painaa.

Ei sen tarvi olla ihan ennen yhdyntää. Jokaisella miehellä on joku raja, että pystyy kiihottumaan uudelleen, mutta edellinen laukeaminen vielä tuntuu jossain. Itse huomaan, että jos olen vain aamullakin lauennut, niin vielä illalla vaimoni kanssa rakastellessamme kestän normaalia pidemmän ajan ilman, että pakosta tulen.

Välistä tuntuu jokseenkin ylimieliseltä hänen asenteensa, kuten hiljattain kommentti "olen ihan varma, että pystyn koskettamaan sinua niin että saat ihan ilman mitään ohjeita". Mies on minua useita vuosia vanhempi. En ole ihan varma, voinko ottaa tätä puheeksi vai kaivanko vain verta nenästäni. Epäilen jälkimmäistä, mutta tiedän että jonakin päivänä tämäkin putoaa sammakkona ilmoille.

Äijätouhuahan tuo on, selvä ongelmanratkaisuasenne. Mies haluaa olla varma osaamisestaan ihan ylioptimismiin asti: epäonnistuminen on miehen suurimpia pelkoja. Ja seksissä epäonnistuminen on niin iso pelko ja uhka miehen identiteetille ja olemassaolon oikeutukselle, että siitä ei edes puhuta. Siihen on paha mennä suoraan sanomaan mitään. En minäkään haluaisi neuvoja missään asiassa, jos en niitä ensin itse tule pyytämään.

Muistele jotain miehen ja naisen kommunikointiin liittyviä kirjoja, niitä marsvenus-tyyppisiä. Epäsuora toimii paremmin, jolloin et onnistu epähuomiossa haastamaan miehen osaamista. Jos tökkään vaimoani sormeillessa johonkin ikävään kohtaan vaginaa, niin mieluummin kuulen, että "Nyt sattuu!" kuin että "Älä tolleen!" Ne on miehelle ihan eri asioita, vaikka näennäisesti kuulostavat samalta.

Ehkä joku päivä uskallan hakea vaikkapa video-oppaan yhteiseen illanviettoon. Tuntuu vain, että asiasta keskustelu aina kääntyy riidaksi, ja minä en nyt jaksa. Mutta riidatkin ovat vieneet meitä eteenpäin.

Eteenpäin on tarkoitus mennä jos yksin niin parisuhteessakin, eli oikealla asialla olette. Tavat ja tyyli saavat vaihdella, kunhan kumpikaan ei jää samaan paikkaan junnaamaan.

 

Kiitos taas! Alkaa tuntua siltä, että tämän keskustelun oikeampi paikka olisikin tuolla parisuhdepuolella, tai "minäsuhde"osastolla, jos sellainen olisi.

Tuo kirjallisuusvinkki osoittautui erittäin hyväksi! En ehtinyt kirjastoon, mutta netistäkin löytyi pariksi päiväksi mietittävää. Hankalaksi näiden mies/nainen -kommunikaatio-oppaiden soveltamisen tekee se, että mieheni ei ole mitenkään perusmies, enkä minä perusnainen, mutta ristiin soveltamalla asia etenee. On oikeastaan huvittavaa lukea, kuinka miehet yleensä tekevät näin ja todeta, että meillä se olen minä. Tai että naiset tekevät noin, mutta meillä se on mies.

Pohjimmiltaan ehkä parasta miehessäni on juuri se, että vaikka hän on vahvasti mies ja pitää tärkeänä hoitaa "miehen roolia", on hänessä myös naisellisia piirteitä (kuten herkkyys ja koskettelun tarve) joita hän ei häpeile ja näin näyttää minullekin mallia.

Kasvoin siis lievästi naisvihamielisessä ympäristössä, mistä nämä jätkämäiset piirteet lienevät peräisin. Olen välistä ollut vähän hakoteillä, kun kuitenkin naiselliset piirteet puskee esille. Lisäksi olen itsepäinen ja huono vastaanottamaan neuvoja, koska kyllähän minä jo tiedän. Rosen-terapiaa harkitsin joskus nuorempana masennuksen yhteydessä, koska se vaikutti "helpolta", mutten koskaan saanut aikaiseksi lähteä. Ehkäpä nyt olisin jo riittävän vahva myöntämään, että tarvitsen apua

Ja sanavalintani eivät todellakaan ole aina parhaasta päästä, vaikka niitä koetankin, oikein yritän, hioa mahdollisimman neutraaleiksi. Huomasin kommunikaatioartikkeleita lukiessani kuitenkin, että monessa kohtaa menee silti ihan pieleen, koska lähestyn asiaa väärin. Pyysin miestä auttamaan eli saman tien ehdottamaan, kuinka voisin paremmin muotoilla lauseen, jos se vaikuttaa hänestä hyökkäävältä tai negatiiviselta. Sanoi, että näihän hän kokee tehneensä. Tiedä sitten, miksi en ole huomannut...

Mutta olen nyt päättänyt (sen jälkeen kun olen jo ties kuinka monta kertaa todennut sen tarpeelliseksi) ottaa itse ohjat käsiin. Sen sijaan, että syyttelen toista, koetan löytää mitä itsessäni voisin parantaa. Ehdotin, että kirjaamme riidanaiheet ylös, jotta voimme paremmin tarkastella niitä. En jää odottamaan, että mieheni mitään kirjaa, vaan teen sen itse ja jätän vihkon paikkaan, jossa se on molempien saatavilla (eikä vain oma pikku katkeruusvihkoni piilossa pöytälaatikossa). Seksiä tuskin tulee (= haluan) tänäkään viikonloppuna, mutta jos arkea saa vähän parannettua niin onhan se jo jotain. Ulkopuolinen apu oli todella paikallaan, ja oli hyvä huomata ettei sen tarvitse aina olla (eityisesti minulle) vaivaannuttavaa terapiaa vieraiden ihmisten kanssa.

Tekisi mieli muuttaa tuo ketjun otsikko. Iso kiitos tuesta osallistumisesta! :flower:

 

Hankalaksi näiden mies/nainen -kommunikaatio-oppaiden soveltamisen tekee se, että mieheni ei ole mitenkään perusmies, enkä minä perusnainen, mutta ristiin soveltamalla asia etenee. On oikeastaan huvittavaa lukea, kuinka miehet yleensä tekevät näin ja todeta, että meillä se olen minä. Tai että naiset tekevät noin, mutta meillä se on mies.

Sitä ei kannata kauheasti harmitella: nyky-yhteiskunnassa ei ole selkeitä perinteitä ja yleisesti hyväksyttyjä malleja, joilla naiset oppisivat vaalimaan naisellisuuttaan ja miehet miehisyyttään. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole, vaikka roolit ovatkin päälaellaan. Paitsi, että seksi ei silloin toimi tai jos toimii, se on joko mekaanista tai muuten vaan jotenkin aistitonta. Näitä palstoja lueskellessa huomaa, että et(te) ole aino(it)a, joilla on ongelmia.

Pohjimmiltaan ehkä parasta miehessäni on juuri se, että vaikka hän on vahvasti mies ja pitää tärkeänä hoitaa "miehen roolia", on hänessä myös naisellisia piirteitä (kuten herkkyys ja koskettelun tarve) joita hän ei häpeile ja näin näyttää minullekin mallia.

Ja silti tavalla tai toisella olette kummatkin yhtä lukossa, saman asian suhteen mutta kumpikin omalta puoleltanne. Näin ainakin meillä.

Olen välistä ollut vähän hakoteillä, kun kuitenkin naiselliset piirteet puskee esille.

Sitten antaa puskea vaan: arvelen että moni asia loksahtaa paikalleen, mitä lähemmäs niitä pääset. Ja sanotaan, että toista ei voi muuttaa, mutta toinen yleensä muuttuu, kun muuttaa ensin itseään. Mitä feminiinisemmäksi uskallat heittäytyä, sitä enemmän miehellesi tulee tilaa olla maskuliininen sinua kohtaan ja tuo päinvastainen asetelma alkaa hiljalleen kääntyä.

Rosen-terapiaa harkitsin joskus nuorempana masennuksen yhteydessä, koska se vaikutti "helpolta", mutten koskaan saanut aikaiseksi lähteä. Ehkäpä nyt olisin jo riittävän vahva myöntämään, että tarvitsen apua

Helpolla nyt ei pääse millään, kun jotta mikään muuttuisi, niin viime kädessä joutuu aina muuttamaan elämäänsä, tapojaan, käyttäytymistään ja ajatteluaan, oli eteenpäin vievä terapia tai keino mikä hyvänsä. Mutta minulla on useammalta vuodelta hyviä kokemuksia rosenista, se on vienyt usein aika suoraan niihin kipeimpiin asioihin. Ei ehkä usein tunnu hyvältä, mutta tekee hyvää.

Iso kiitos tuesta osallistumisesta! :flower:

Kiva, että koit jotain saavasi. Minä tässä mietiskelen omalta osaltani samoja voimia, ikään kuin peilailen tämän kirjoittamisen kautta asioita.

 

[Parisuhdeterapiasta on puhuttu, mutta kumpikaan ei oikeastaan halua mennä. Mies sanoi tietävänsä tasan tarkkaan (riidan yhteydessä), mitä siellä terapeutti jorisee, ja että hänen mielestään terapeutille menosta ei ole mitään hyötyä. Mutta kuulemma lähtisi silti, jos minä haluaisin. No en halua, kun toisella on valmiiksi tuollainen asenne.]

Olen omassa suhteessani sanonut juuri niin, kuin miehesi. Tuo on silkkaa pelkoa tulla syytetyksi ja kokea itsensä huonoksi! Pelkoa, että ongelmasta tulee TOSI, kun siitä puhutaan ääneen. Hyvä jos hän silti suostuisi terapiaan sinun vuoksesi! Unohda "tuollainen asenne" ja käytä tilaisuutesi hyväksi. Terapiasta olisi varmasti apua kummallekin! Tsemppiä!

 

...naisen pitää antautua omaan naiselliseen voimaansa samalla, kun mies antautuu omaan miehiseen voimaansa...

Lueskelin ketjua ja kirjoituksiani uudelleen, ja sattui silmään tuo kohta. Mikä ihmeen naisellinen voima? Tai siis periaatteessa ymmärrän, mutta ei kyllä montaa kertaa ole ollut tunnetta minkäänlaisesta naisellisesta voimasta. Lähinnä on inhottanut miesten tuijotukset, kehut ulkonäöstä (varsinkin nuoruudessa, kun ne yleensä tulivat enemmän tai vähemmän juopuneilta nuorilta miehiltä) on yleensä kuulostaneet limaisilta panoehdotuksilta, eikä poikakavereitten into intiimipuuhiin ole mitenkään tuntunut tilanteeseen sopivalta, kun olen lämpimällä ilmalla hengaillut vähissä vaatteissa tai alasti kotosalla - siis ihan vaan mukavuussyistä poistanut epämukavia vaatekappaleita. Ehkä tämä lapsenomainen suhtautuminen alastomuuteen on aika hyvä indikaattori naisellisen voiman puutteesta - tai sen kieltämisestä...

Olen joskus nykyisen kanssa ollessa tarkoituksella laittanut sievät alusvatteet päälle ja istahtanut keittiön pöydän kulmalle. Tuntuu nololta, mutta - toisaalta tuntuu aika hyvältä.

 

Salmiakki, mietin ihan samaa... Katsoin kuitenkin parhaaksi antaa olla sillä kertaa, kun oli muitakin asioista "neuvoteltavina". Nyt sitten on saatu uutta keskusteltavaa ja näkemystä lukemalla. Mutta katsotaan, miten asiat etenevät.

Mutta mietin tuota miehekkyyttä ja naisellisuutta - minusta pariskunnan ei tarvitse olla puhtaasti "mies" ja puhtaasti "nainen", jotta suhde toimisi kunnolla. Ei sillä, että uskoisin sen olevan mahdollistakaan. Minusta tärkeää on, että osapuolten maskuliiniset ja feminiiniset puolet täydentävät toisiaan. Ehkäpä tähän, Cancerman, pyrit pohdinnassasi? Kyllähän käyttäytymistään voi muuttaa suhdetta parantavaan suuntaan ja sitä kautta suhtautumistaan muutenkin.

Minua inhottaa monet "naisellisuuden" ilmentymät, kuten yleinen avuttomuus (varsinkin jos paikalla on mies), järkyttävän epäkäytännölliset trendikuteet (ei voi kävellä lujaa vaikka on kiire koska kengät on niin epämukavat, paleltaa koska pitkät kalsarit ovat epämuodikkaat, ei voi tehdä käsillä mitään koska nämä tekokynnet maksoi ainakin satasen, en voi ymmärtää mitään teknistä koska olen nainen), tyhjänpäiväiset puheenaiheet julkkiksista, tv-ohjelmista ja muotivirtauksista. Tämäntyyppiset on juuri niitä hämmentäviä juttuja kun äkkiä tekee mieli vetää ihan säähän sopimattomat pilevermeet niskaan koska ne näyttää kivalle ja kuvittelen näyttäväni niissä hyvälle. Siis juuri sitä, mille itse nauroin pari päivää aiemmin. :stick:

Toisaalta olen tuntenut itseni usein epänaiselliseksi ja alipukeutuneeksi ja tukka ei ole koskaan hyvin ja jos osaisi meikata olisi saanut nuokin silmäpussit katoamaan... Muutto uudelle paikkakunnalle on tavallaan helpottanut itseni hakemista, kun uusilla ihmisillä ei ole entuudestaan odotuksia sille, kuinka minun "kuuluu" käyttäytyä.

Ja sanoisin, että meikäläisen ajoittainen avuttomuus ja reppanuus on tarjonnut miehelle kovasti tilaisuuksia olla se vahvempi osapuoli. Mutta eihän se ole pelkästään siinä se miehen olemus. Yritän itse kasvaa vahvemmaksi, jotta pärjäisin vaikeissa tilanteissa myös omillani ja pystyisin tarvittaessa myös tukemaan miestäni. Ihailen ja tarkkailen vahvoja naisia: seuraan heidän suhtautumistaan eri asioihin ja rekisteröin erityisesti naiselliset tavat ja piirteet. Vahvalla en tarkoita pelkästään voimakastahtoista (mikä voi olla huonokin piirre), vaan naisia, jotka pystyvät käsittelemään vaikeitakin asioita, pystyvät huolehtimaan yksin taloudesta, selviävät puolison kuolemasta tai vakavasta vammautumisesta lannistumatta ja masentumatta. Tätä kautta olen oppimassa hyväksymään erilaisia naisellisuuden ilmentymiä sen sijaan, että noudattaisin (turhan usein ilmassa leijuvaa) naisvihamielistä (lapsuus)ympäristön valtavirtaa. Olipas hyvä pukea tuo sanoiksi!

 

Lueskelin ketjua ja kirjoituksiani uudelleen, ja sattui silmään tuo kohta. Mikä ihmeen naisellinen voima? Tai siis periaatteessa ymmärrän, mutta ei kyllä montaa kertaa ole ollut tunnetta minkäänlaisesta naisellisesta voimasta.

Jokaisessa ihmisessä on maskuliinista voimaa ja feminiinistä voimaa. Toisilla enemmän edellistä ja toisilla enemmän jälkimmäistä. Jos joku ihminen olisi täysin maskuliininen tai feminiininen, niin lopputuloksena on varsin epänormaaliksi kuvailtava persoona.

Miehisellä voimalla on suunta ja päämäärä. Se on se osa ihmistä, joka päättää asioista ja valinnoista, vaihtaa työpaikkaa, irtautuu huonosta suhteesta, tai rakentaa talon. Eli se keskittyy johonkin tiettyyn asiaan ja pyrkii lopputulokseen ja hakee elämänsä tarkoitusta äärirajoilla vain ylittääkseen itsensä. Stereotyyppisten miesten touhuissa tällainen on aika vahvasti läsnä: tekemistä, ongelmien ratkomista, paremmuutta ja kilpailua muiden kesken. Mutta toisaalta äärimmäisen maskuliininen mies hahmottaa avain kaiken ajattelun kautta, on kaukana tunteista, rakkaudesta, kilpailee itseään vastaan ja on hyvin itsekäs. Miehisen voiman päämäärä on olla vapaa kaiken muun kustannuksella.

Naisellinen voima on rakkaus. Se on se osa ihmistä, joka nauttii aisteistaan, elää tuntemalla ja vain rakastaa päämäärättömästi ilman tavoitteita tunnetilasta toiseen. Stereotyyppisten naisten töissä tämä näkyy hyvin, esimerkiksi kodin ja pihan hoitaminen, lasten ja ihmisten hoitaminen yms., joissa painottuu vahvasti tunteminen ja eläytyminen. Täysin feminiininen ihminen on yhtä koko maailman kanssa ja elää rakkaudesta, mutta ei saisi käytännössä mitään aikaan. Naisellisen voiman päämäärä on rakastaa ja tulla rakastetuksi kaiken muun kustannuksella.

Kieroon elämä menee nyky-yhteiskunnassa siinä, että maskuliinista voimaa arvostetaan töiden, kulttuurin, ja statuksen kannalta paljon enemmän. Ajattele, jos menestyminen olisikin tässä maassa myös sitä, että joku on lastentarhanopettaja, joka todella säteilee rakkautta hoitamilleen lapsille.

Ihminen luonnollisesti käyttää kumpaakin voimaa useita kertoja yhden päivän aikana, mutta jompi kumpi yleensä hallitsee enemmän kuin toinen. Se, miksi nämä puolet on tärkeä tiedostaa, on että miehen ja naisen välinen jännite ja seksuaalinen yhteys syntyy vain, kun kummatkin ovat yhtä syvällä omassa voimassaan. Mies tarvitsee naista päästäkseen kosketuksiin rakkauden kanssa ja irrottautumaan liiallisista ajatuksistaan. Nainen tarvitsee miestä päästäkseen kosketuksiin oman suuntansa kanssa elämässä ja irrottautumaan tunnetiloista vellomisestaan.

Jos mies on enemmän feminiininen kuin nainen, nainen ei pysty luottamaan miehen omaan suuntaan ja elämään, jotta hän voisi antautua miehelle, myös sängyssä. Jos nainen on enemmän maskuliininen kuin mies, mies vastaakin siihen maskuliiniin voimaan ja alkaa kohdella naista samoin kuin miespuolista ystäväänsä.

Joskus täytyy tehdä tyhmiä miesjuttuja, että voisi löytää oman miehisen voimansa ja joskus täytyy tehdä tyhmiä naisjuttuja, että voisi löytää oman naisellisen voimansa. Mutta jotenkin se aina näkyy kaikkialla elämässä, että missä mennään. Ja parit, jotka ovat yhdessä, ovat kutakuinkin yhtä kaukana toisistaan tällä maskuliinisuus-feminiinisyys -asteikolla. Jotkut lähempänä keskipistettä ja jotkut lähempänä ääriarvoja.

 

Tämä on kyllä ollut harvinaisen hyödyllinen keskustelu. Tavallaan on käyty läpi "itsestäänselvyyksiä", jotka kuitenkaan eivät ole olleet itsestään selviä, ainakaan käytännössä Tuo viimeisin viesti energian suunnista on jopa auttanut minua hahmottamaan tai ainakin kuvailemaan miehelle PMS-mielipuolisuuttani. Vika ei siis välttämättä ole psyykessä...

Tekisi mieli hehkuttaa, että olen oppinut myös jotain aivan uutta: moninkertaisen orgasmin! Tähän saakka olen luullut paikkojen väistämättä menevän aivan liian herkiksi moiseen. Lievä lihaskramppi valitettavasti keskeytti tilanteen, mutta ehkä vielä joku päivä...

On tätä asiaa työstetty jo vuosia ja kai se työ on siellä taustalla, mutta viimeisin kuukausi on ollut varsin voitokasta aikaa. Huippua! Kiitos!