B
Blue
Vieras
Mulla on 4v. kuopuspoika. Ihana, iloinen ja normaali pieni mies. Ainoa "vika" on että suun motoriikan kehittymättämyyden takia puhe on hieman epäselvää (puhuu siis ihan ikätasoisesti pitkiä juttuja mutta muutamalla äännevirheellä). Nyt on alkanut puheterapia. Mä olen pph ja poika on ollut tietty mun ryhmässä. Tähän asti isomman siskonsa ja kahden muun tytön kanssa. Kerhossa on käynyt reippasti muun porukan kanssa ja muutenkin ollut sosiaalinen.
Nyt syksyllä kaksi tyttöä mun ryhmästä (toinen on oma) siirtyy eskariin. Pojalle jää toinen samanikäinen tyttö leikkikaveriksi ja kaksi ihan pientä tulee lisäksi mulle ryhmään. Poika on nyt puheterapian alun jälkeen itse tiedostanut sen että ei puhukaan ihan siten miten muut, ja kaikki eivät ymmärräkään aina häntä. On vaikuttanut vähän itsetuntoon ja pojasta on tullut vähän hiljaisempi seurassa.
Mulla on vielä loma mutta kerhot alkoivat jo tällä viikolla. Ajattelin sitten että kun poika on tähän asti tykännyt käydä kerhossa niin että menisi sinne kuitenkin. Tarkoittaa kuitenkin sitä että yksin menisi kun se kaverityttö vielä tietty puuttuu. En osannut ajatellakaan että siinä olisi jotain vaikeaa tai ihmeellistä kun tähän asti aina mielellään kerhoon mennyt.
Aamulla kerhon eteisessä kuitenkin alkoi itkemään ja sanoi ettei ilman kaveria halua mennä. Pojalle tuli ihan kamala ahdistus. Kerhotädit olivat kuitenkin ne samat vanhat ja kerhokaveritkin olivat osittain tuttuja joten puoliväkisin "pakotin" pojan kerhoon. Ajattelin että alentaa itsetuntoa ja pärjäämistä entisestään jos annan periksi. Pakkohan pojan on pikku hiljaa oppia pärjäämään itsekseen vaikka puhuminen vähän epäselvää onkin.
Koko kaksi tuntia mun sydäntä raastoi, ja salaa tuhersin muutaman kyyneleenkin pojan puolesta. Musta tuntui ihan kamalalta että "pakotin" pojan sinne.
Mutta kun menin hakemaan pojan niin vastassa olikin tosi touhukas pieni mies joka reippaasti oli touhunnut kavereiden kanssa ja ollut muutenkin oikein aktiivinen ja iloinen. Poika oikein puhkui reippautta kun kerhosta tuli.
Tällä kertaa siis toimin kuitenkin oikein vaikka vielä hetki sitten en ollutkaan siitä ollenkaan varma. Huh... On tää vanhempana olo välillä vaikeaa kun ei aina oikein tiedä miten pitää toimia ja sittenkin vielä järki sanoo toista vaikka sydän huutaa vastaan.
Nyt syksyllä kaksi tyttöä mun ryhmästä (toinen on oma) siirtyy eskariin. Pojalle jää toinen samanikäinen tyttö leikkikaveriksi ja kaksi ihan pientä tulee lisäksi mulle ryhmään. Poika on nyt puheterapian alun jälkeen itse tiedostanut sen että ei puhukaan ihan siten miten muut, ja kaikki eivät ymmärräkään aina häntä. On vaikuttanut vähän itsetuntoon ja pojasta on tullut vähän hiljaisempi seurassa.
Mulla on vielä loma mutta kerhot alkoivat jo tällä viikolla. Ajattelin sitten että kun poika on tähän asti tykännyt käydä kerhossa niin että menisi sinne kuitenkin. Tarkoittaa kuitenkin sitä että yksin menisi kun se kaverityttö vielä tietty puuttuu. En osannut ajatellakaan että siinä olisi jotain vaikeaa tai ihmeellistä kun tähän asti aina mielellään kerhoon mennyt.
Aamulla kerhon eteisessä kuitenkin alkoi itkemään ja sanoi ettei ilman kaveria halua mennä. Pojalle tuli ihan kamala ahdistus. Kerhotädit olivat kuitenkin ne samat vanhat ja kerhokaveritkin olivat osittain tuttuja joten puoliväkisin "pakotin" pojan kerhoon. Ajattelin että alentaa itsetuntoa ja pärjäämistä entisestään jos annan periksi. Pakkohan pojan on pikku hiljaa oppia pärjäämään itsekseen vaikka puhuminen vähän epäselvää onkin.
Koko kaksi tuntia mun sydäntä raastoi, ja salaa tuhersin muutaman kyyneleenkin pojan puolesta. Musta tuntui ihan kamalalta että "pakotin" pojan sinne.
Mutta kun menin hakemaan pojan niin vastassa olikin tosi touhukas pieni mies joka reippaasti oli touhunnut kavereiden kanssa ja ollut muutenkin oikein aktiivinen ja iloinen. Poika oikein puhkui reippautta kun kerhosta tuli.
Tällä kertaa siis toimin kuitenkin oikein vaikka vielä hetki sitten en ollutkaan siitä ollenkaan varma. Huh... On tää vanhempana olo välillä vaikeaa kun ei aina oikein tiedä miten pitää toimia ja sittenkin vielä järki sanoo toista vaikka sydän huutaa vastaan.