Teitkö lapsia ilman vauvakuumetta, järkisyillä?

Olitko aina kuitenkin ajatellut tulevasi joskus äidiksi?

Miten asiat sujuivat?

 

Kai näin voisi sanoa. Ei minulla koskaan ole ollut mitään järjetöntä hattaraunelmaa iii-ihanista vauvoista. Pikemminkin halusin perheen, lisää hyviä tyyppejä lähipiiriini.

Tosin sen jälkeen, kun miehen kanssa oli sovittu tositoimiin ryhtymisestä, huomasin kenkäkaupassa itkeväni pikkuruisten kenkien edessä. Mutta se yksi itkunpuuska oli ainoa lajissaan - sanotaan sitä vaikka sitten minun vauvakuumeekseni.

Meillä tosin saattoi vaikuttaa sekin, että vauva tuli niin pian tilauksen jättämisen jälkeen. Jos olisi pitänyt yrittää kauemmin, olisi ehkä vauvan kaipuukin kasvanut suuremmaksi ja dramaattisemmaksi.

 

Olitko aina kuitenkin ajatellut tulevasi joskus äidiksi?

Miten asiat sujuivat?

Pidän taaperoista ja suuremmista. Vauvat jotenkin ahdistavat ja ovat niin pieniälyisiä ja ärsyttäviä. Vauvakuumetta koin joskus 16 vuotiaana jostain ihmeellisestä syystä. Ohi meni kun aloin seurustella eikä ole uudelleen tullut. Lapsen tein 30+ vuotiaana ja nyt odotan toista. Vauva-aika ei mitään ihanaa ole ollut eikä tule taaskaan olemaan, mutta onneksi nuo kasvavat nopeasti.

 

Vauvat jotenkin ahdistavat ja ovat niin pieniälyisiä ja ärsyttäviä..

 

Oli mulla vauvakuume, mutta ei se mitään hattaraunelmaa, huokailua ja itkeskelyä ollut. Halusin vaan lapsen, ja mieluummin pian kuin vuosien päästä.

 

Kyllä. En tosin ajatellut äitiyttä vaan isyyttä. Tiesin haluavani niitä jossain vaiheessa enkä ole katunut päätöstäni.

 

Mä en ole ikinä ihastellut vauvoja, lapsista kyllä tykkään. Vielä vuosi sitten olin sitä mieltä, että en halua ikinä omia lapsia, mutta tässä sitä nyt ollaan pienen ihanan vauvan kanssa

 

Kyllä "tein" toisen lapsemme ilman vauvakuumetta järkisyistä. Vauvakuume tuli silti joskus rv38 paikkeilla. Oli kivaa kun tuli se tunne, että hei haluan ihanan pienen vauvantuoksuisen nyytin ja toteutumista ei tarvinnut odottaa sen pidempään.

 

jep.

Lapsia olen halunnut aina. Kun sitten kolmekymppiä lähestyi, eikä ollut edes miestä, niin otin ekan kunnollisen ja jallitin sen ensin ostamaan talon mun kanssa, sitten naimisiin ja lopulta lapsentekoon.

10 vuotta on oltu kimpassa, eikä loppua näy, joten ihan hyvin kävi...

 

Lisätään vielä siihen "miten asiat sujuivat" -osioon, että elämä vauvan kanssa osoittautui huomattavasti ihanammaksi, helpommaksi ja mielekkäämmäksi kuin olin etukäteen kuvitellut.

 

Tein sekä ilman järkeä että ilman tunteita. Halusin vain kokea välillä toisenlaista elämää.

 

Taisin tehdä. 30v kun täytin niin päätin että nyt tai ei koskaan.. Onneksi kaikki puitteet oli kunnossa ja nyt onnellinen 2tytön äiti.

 

En ole koskaan ollut mikään lastenlääppijä, en ole ymmärtänyt sen enempää vauvojen kuin pikkulastenkaan päälle. Noin kolmikymppisenä tuli sellainen olo, että elämänkaaressa on syytä mennä eteenpäin, ja lapsia ei uskaltanut jättää hankkimatta,, kun olisi voinut jälkeenpäin harmittaa.

Näin ollen ensimmäinen tehtiin järkisyin. Toinen olikin sitten pakko saada, kun pöydässä tyhjä paikka huusi aina tyhjyyttään ja auton takapenkki oli aina epätasapainossa. Poikakin sisarusta vailla.

 

Kyllä "tein" toisen lapsemme ilman vauvakuumetta järkisyistä. Vauvakuume tuli silti joskus rv38 paikkeilla. Oli kivaa kun tuli se tunne, että hei haluan ihanan pienen vauvantuoksuisen nyytin ja toteutumista ei tarvinnut odottaa sen pidempään.

Muistuu mieleen oman odotukseni loppuvaihe. Oli rv 41 menossa, lyllersin kaupungilla ja etsin erästä askartelutarviketta, joka oli loppunut kaikista kaupoista. Kiukutti älyttömästi. Vastaan tuli kaveri vauvanvaunujen kanssa, ja kun kurkistin vaunuihin, jysähti sydämessäni: haluan tuollaisen pienen olennon kainalooni ja heti. Sitten alkoi naurattaa, kun tajusin että saan vauvan todennäköisesti nopeammin kuin sen askartelutarvikkeen. Se oli hyvin onnellinen hetki.

 

Mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, mutten kyllä voi sanoa tehneeni lapsia järkisyilläkään. Mulla on kaksi ihanaa ja rakasta jo aikuista lasta, mutta en edelleenkään keksi, mitä järkeä heidän hankkimisessaan oli. Tunnepuolella heistä on sitten ollut niin iloa kuin murhettakin, mutta järkeä..nöy.

Esikoisen päätin hankkia siinä vaiheessa, kun mulla oli enää vuosi opintoja jäljellä ja piti päättää, mitä tehdä opintojen jälkeen eli mennäkö töihin vai lähteä opiskelemaan lisää. Tiesin, että jos valitsen jälkimmäisen, lasten hankkiminen siirtyisi useilla vuosilla eteenpäin ja olisi hyvinkin mahdollista, että niitä en sitten enää edes saisi. Jos olisin ehtinyt valmistua ennenkuin tulin raskaaksi, olisin lähtenyt opiskelemaan lisää ja mahdollisesti mulla ei nyt lapsia olisikaan.

Kuopuksen päätin hankkia siinä vaiheessa, kun olin saanut vakituisen viran ja elämä vaikutti muutenkin olevan suht mallillaan. Olin myös jo kolmekymppinen enkä halunnut siirtää toisen lapsen hankintaa sen myöhemmäksi. Mulla on itseäni 6 vuotta vanhempi isosisko ja omille lapsilleni tuli ikäeroa reilu 5 vuotta. Sisarus on kuitenkin näin aikuisena ihan kiva juttu, vaikkei meistä silloin lapsena juuri toisillemme kaveria ollutkaan.

Miten asiat sujuivat? Nooh, en ollut varautunut saamaan 24-vuotiaana vammaista lasta enkä kasvattamaan sitä lasta yksin. Niin kuitenkin kävi. Kuopuksen kohdalla olinkin jo molempiin varautunut, mutta kuopus oli ihan terve ja toimivassa yhteishuoltajuudessa ollaan poika exän kanssa kasvatettu.

 

Mulla ei oo koskaan ollu vauvakuumetta. Raskaaksi tulin "vahingossa" kylläkin, ja jos nyt sitä loppuraskauden huumaa voi vauvakuumeksi kutsua, kun halusi jo niin kovasti sen vauvan nähdä. Olkoon siinä mun vauvakuumeeni. Tietty on noita, että tulee kauheen haikee olo kun muistelee lapsen vauva-aikoja, mutta ei sekään mitään vauvakuumetta ole.. En mä nyt niin aivoton ole että lapsia tekisin vauvakuumeen takia tai siksi että haluan vauvan. Enkä mä nyt siitä vauva-ajasta niin edes tykännyt. Kun vauva on niin avuton ja koko ajan minussa kiinni. Onhan se söpöjä ja ihanan pikkusia, mutta siinäpä se.

 

36 ikävuoden paikkeilla aloin miettiä, että voishan sitä vuoden verran koettaa ja sattu mies oleen samoilla linjoilla; syyskuussa pillerit pois ja joulukuussa tärppäs.

vauvakuumetta en ole koskaan potenut, enkä tunnista edes mitään vauvantuoksua

Lapsiperheen elämä olis just sellasta, miltä se oli näyttänytkin kun lapsettomana sitä kavereiden kohdalla seurasin- yhtä ruuanlaittoa, pyykkivuoria, aikataulutusta jne.

 

Jos olisin järjellä ajatellut, olisin lapseton. Nimim. nikkinsä kaltainen

 

Ei oo koskaan ollu vauvakuumetta. En nuorempana nähny itseäni äitinä enkä oikeastaan tykänny edes lapsista. Sitten ikää alkoi tulla yli 30 niin piti miettiä kumpaa ehkä katuisin tulevaisuudessa enemmän, sitä että ei ole edes yritetty lasta vai sitä että yritetään ja semmoinen tulee. Päädyttiin miehen kanssa yrittämään. Ja nyt tuo lapsi on osa perhettä niin kuin ois aina kuulunu tänne meille, vaikka ei oo ollu olemassa kuin 10 kk

 

Itselläni on kaksi lasta, joita kumpaakaan ei ole kuumeiltu.
Esikoisra aloin odottaa ihan yllättäen ehkäisyn petettyä. Päätin alkaa yksinhuoltajaksi. Ja hyvin meni, tuntui jo raskausaikana, että tää on mun juttu

Toinen lapsi on nykyisen miehen kanssa, yhteinen päätös, halusin myös taukoa työelämästä. Tulin raskaaksi ekasta kierrosta.

Molempia lapsia rakastan yli kaiken enkä todellakaan kadu kumpaakaan. Muitten lapsista en niinkään välitä, minulla ei esim. ole kummilapsia.

 

En ole koskaan haaveillu äitiydestä, enkä kokenut vauvakuumetta. Puolison kanssa pohdimme lapsen hankintaa 30 ikävuotemme tienoilla, asia otettiin esille miehen aloitteesta. Elämä oli vakiintunut, yhteistä taivalta oli kertynyt reilusti yli kymmenen vuotta ja molemmilla oli työsuhde vakaalla pohjalla. Päätimme antaa lapselle mahdollisuuden tulla, järkisyistä. Ehkä se oli joitan sisällön ja vaihtelun kaipuuta elämään? Raskaaksi tuleminen ei tapahtunut hetkessä, ja matkan varrella molempi vaihtoehto oikeastaan pelotti yhtä paljon; entä jos lasta ei tule ja entä jos lapsi tulee? Onnellinen olen lapsesta ja kliseisesti nöyrryn myöntämään, että lapsen saaminen on parasta mitä meille on tapahtunut. Siitäkin huolimatta uskallan väittää, että olisin kyennyt elämään onnellisen elämän vaikken äidiksi olisi koskaan tullutkaan. Elämä olisi vain ollut hyvin toisenlaista.

 

Olitko aina kuitenkin ajatellut tulevasi joskus äidiksi? -Tiesin että haluan lapsen tulevaisuudessa, mutta kun kuukautiset jäivät pois ja viivat tuli tiesin, että tässä sitä nyt mennään. 19 vuotta olin silloin. Oman pitkäaikaissairauteni takia ei tulevaisuudessa raskautta suositella minulle (raskaus oli vaikea jo nyt ja "jätti" kehooni muistot). Eli olen tällähetkellä hemmetin onnellinen tästä omasta "ylläristäni". Omasta ainokaisestani.

Miten asiat sujuivat?-Mmmmhh..Kukaan ei ikinä sanonut, että vauva-aika olisi helppoa, eli en lähtenyt sillä mielikuvalla edes liikkeelle. Kaikki oli periaatteessa uutta, mutta olin todella avoiminmielin ja en stressannut enää vauvan kanssa (pelkäsin koko raskausajan keskenmenoa, odotus oli yhtä helvettiä) . Mieheni kanssa ollaan yhdessä ja voisin melkeinpä sanoa, että olen onnellinen. Elämä on rankkaa välillä, mutta kyllähän sen kestää puolison ja oman muksun kanssa/takia.