Onko normaalia, että ihmissuhteen katkeaminen sattuu näin paljon?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"vieras"

Vieras
Minulla katkesi suhde ihmiseen, jonka kanssa olimme sekä ystäviä että romanttisessa suhteessa. Lyhyen suhteen jälkeen meni välit katki hyvin inhottavalla tavalla ja jäi asioita selvittämättä. Olen jo kahden kuukauden ajan lähes päivittäin ainakin jossain välissä itkenyt ja asia pyörii koko ajan mielessä. Onko normaalia tuntea tästä näin paljon tuskaa? Käyn läpi vähän samanlaista luopumisprosessia kuin, jos läheiseni olisi kuollut. Melkein samalta tuntuu, kun yhteydenpito on totaalisen katki.
 
Ota yhteyttä ja sano, että haluat selvittää asiat.
Omalla kohdalla kävi niin,että mietin yli kaksi vuotta erästä ihmistä ja sitten häneltä tuli viesti - hän oli miettinyt mua yhtälailla. Ja huomattiin, että rakastetaan toisiamme edelleen.
 
Munkin mielestä voisit ottaa yhteyttä ja jutella asioista, eihän sitä tiedä mitä siitä seurais. Ainakin ois hyvä jutella vielä jos on päättynyt ikävästi.
 
Tiedätkö; kehotan ottamaan oikeasti yhteyttä.. itselläni oli sama tilanne kahdeksan vuotta sitten; asioita jäi selvittämättä ja kamala kaipuu ja tuska jäi. En ottanut yhteyttä vaan yritin päästä elämässä eteenpäin .... vaihdoin jossain vaiheessa nroni salaiseksi ym. ja jatkoin elämääni.

Nyt, kahdeksan vuoden jälkeen, kävi ilmi että koko tämän ajan olemme olleet toistemme mielessä. Etsineet toisiamme, löytämättä. Tunteet molemmilla pysyneet mutta tilanne sellainen ettei yhteiselämä ole mahdollista. :( Jos olisimme aiemmin ottaneet ja puhuneet nämä asiat....
 
Meitä on erilaisia.

Toisille tuo on normaalia, toisille ei.

Jos suru haittaa arkea eikä tunnu väistyvän, suosittelen ammattiapua ihan vaikka vaan että käyt keskustelemassa sairaanhoitajan kanssa mitä mieltä he ovat.
 
ota yhteyttä häneen! laita vaikka sähköpostia niin toinenkin osapuoli voi miettiä rauhassa mitä haluaa. Mut jos suhde on tosiaan katkipoikki (siis ystävyyskin) ja asia vaivaa niin mee ihmeessä jollekin terapeutille juttelemaan jos et muuten saa asiaa mielestäsi.
 
tuo toinen olisi varattu? Sekö syynä välien katkeamiseen? Jos niin on ei mielestäni sulla ole oikeutta ottaa yhteyttä. Kerro vähäsen mikä oli yhteyden katkeamisen syynä.
 
Ei kuulosta normaalilta. Ymmärrän kyllä, miten koville voi suhteen katkeaminen ottaa, mutta 2 kuukauden päivittäinen itkeminen kuulostaa hieman ylilyönnille. Ja kuolemaan vertaaminen sitäkin suuremmalle ylilyönnille. Kuolleen ihmisen kohdalla on toki läsnä suru siitä, ettei kuollutta enää tapaa, mutta myös se, että kuolleen itsensä elämä on ohi. Ap:n tilanteessa molemmat suhteen osapuolet kuitenkin ovat ja elävät, vaikkakin sitten erikseen.

Tunteilleen ei toki mitään voi, mutta kuulostaa siltä, että voisit olla ulkopuolisen avun tarpeessa. Onko sinun mahdollista käydä keskustelemassa jonkun ammattilaisen kanssa asiasta? Saisit hieman laajempaa näkemystä asiaan.
 
Mielestäni ei kuulosta tosiaankaan normaalilta. Itse olen menettänyt sekä ystäviä että romanttisia suhteita, joskus yhtäaikaakin, mutta en ole tarvinnut noin pitkää suruaikaa. Harvoin edes silloin, kun joku on kuollut. Kerro ap, kuinka kauan tämä romanttinen suhteenne tai ystävyytenne kesti? Sekin on tietenkin asia sinänsä, tottakai vaatii pidemmän aikaa päästä yli esimerkiksi vuosien, kymmenienkin vuosien suhteesta.
 
[QUOTE="Mirkkuli";24032541]Ei kuulosta normaalilta. Ymmärrän kyllä, miten koville voi suhteen katkeaminen ottaa, mutta 2 kuukauden päivittäinen itkeminen kuulostaa hieman ylilyönnille. Ja kuolemaan vertaaminen sitäkin suuremmalle ylilyönnille. Kuolleen ihmisen kohdalla on toki läsnä suru siitä, ettei kuollutta enää tapaa, mutta myös se, että kuolleen itsensä elämä on ohi. Ap:n tilanteessa molemmat suhteen osapuolet kuitenkin ovat ja elävät, vaikkakin sitten erikseen.

Tunteilleen ei toki mitään voi, mutta kuulostaa siltä, että voisit olla ulkopuolisen avun tarpeessa. Onko sinun mahdollista käydä keskustelemassa jonkun ammattilaisen kanssa asiasta? Saisit hieman laajempaa näkemystä asiaan.[/QUOTE]

Minusta ei voi noin yksiselitteisesti sanoa, ettei ole normaalia. Ihmiset reagoivat asioihin niin eri tavalla. Miksi olisi parempi surra 2kk ilman itkemistä? Hyvä, että itkee, jos itkettää. Näissä asioissa on niin monta erilaista tekijää. Kuinka voimakkaat tunteet on ollu pelissä, miten suhde on päättynyt, millainen elämäntilanne on noin muutoin. Jos on muutenkin kurja elämäntilanne, voi menetykset sattua enemmän.
 
Mielestäni ei kuulosta tosiaankaan normaalilta. Itse olen menettänyt sekä ystäviä että romanttisia suhteita, joskus yhtäaikaakin, mutta en ole tarvinnut noin pitkää suruaikaa. Harvoin edes silloin, kun joku on kuollut. Kerro ap, kuinka kauan tämä romanttinen suhteenne tai ystävyytenne kesti? Sekin on tietenkin asia sinänsä, tottakai vaatii pidemmän aikaa päästä yli esimerkiksi vuosien, kymmenienkin vuosien suhteesta.

Mielestäni tämä kuulostaa epänormaalimmalta, ettei sure asiaa edes sitä paria kuukautta. Jos ihmissuhde on ollut merkittävä, on välittänyt tosi paljon ym. niin on hyvin kummallista, jos asia on jo ihan ok niinkin nopeasti. Eikä ihmissuhteen kestokaan välttämättä kerro mitään siitä, kuinka paljon on välittänyt.
 
[QUOTE="vieras";24032966]Minusta ei voi noin yksiselitteisesti sanoa, ettei ole normaalia. Ihmiset reagoivat asioihin niin eri tavalla. Miksi olisi parempi surra 2kk ilman itkemistä? Hyvä, että itkee, jos itkettää. Näissä asioissa on niin monta erilaista tekijää. Kuinka voimakkaat tunteet on ollu pelissä, miten suhde on päättynyt, millainen elämäntilanne on noin muutoin. Jos on muutenkin kurja elämäntilanne, voi menetykset sattua enemmän.[/QUOTE]

Hmm.. saatat olla oikeassa. On ehkä väärin sanoa, että jokin asia on normaalia, jokin taas ei. Se oli kuitenkin aloittajan kysymys, että onko tämä normaalia, ja silloin lienee tavallista, että vastataan, että joko on tai ei ole. Jos aloittaja kuitenkin kirjoittaa kolmen aikaan yöllä, että hän käy samaa luopumisprosessia kuin kuolleen ihmisen kohdalla, herää minussa vahvasti tunne, että kyseessä on ihminen, jolla ei ole kaikki hyvin. Totta on, että pitää miettiä, miten aloittajalla on muutenkin asiat elämässä. Jos elämä on kovin turvatonta ja epävaakata, on todennäköisempää, että pienetkin vastoinkäymiset satuttavat kovemmin. Tai jos vastoinkäymisiä on ollut kovin vähän. Herää ainakin tunne, että aloittaja ei ole kuoleman kautta menettänyt läheisiä ihmisiä. Toisaalta, emme tiedä, miten pitkä suhde oli kyseessä, kuten sanoinkin, jos on kyse hyvin pitkästä ja kiinteästä ystävyyssuhteesta, on toki normaalia, että sen menettäminen satuttaa. Aloittaja kuitenkin sanoo itse, että suhde oli lyhyt. Siksi olen sitä mieltä, että reaktio ei tunnu normaalilta.
 
[QUOTE="vieras";24033002]Mielestäni tämä kuulostaa epänormaalimmalta, ettei sure asiaa edes sitä paria kuukautta. Jos ihmissuhde on ollut merkittävä, on välittänyt tosi paljon ym. niin on hyvin kummallista, jos asia on jo ihan ok niinkin nopeasti. Eikä ihmissuhteen kestokaan välttämättä kerro mitään siitä, kuinka paljon on välittänyt.[/QUOTE]

Oletko sinä aloittaja? :) Vaikuttaa siltä. Itse olen, kuten sanoin, menettänyt hyvinkin merkityksellisiä ihmissuhteita. Surrut toki olen, pitkäänkin, mutta en ole itkenyt kahta kuukautta, saati miettinyt asiaa kokoajan. Aloittaja sanoi, että asia pyörii kokoajan mielessä. Mitä tämä tarkoittaa? Pystyykö ap puhumaan muusta? Keskustelemaan muista asioista? Saako hän unta? Miettiikö hän toisenlaisia ratkaisuja? On mielestäni väärin sanoa, että suhteen pituus ei kerro sitä, kuinka paljon on välittänyt. Silloinhan mitätöidään täysin se, mitä ihmiseen tutustumalla saa aikaan. Ajatellaan vaikka kymmenien vuosien avioliittoa, joka päättyy vaikkapa kuolemaan tai toisen yksipuolisella päätöksellä eroon. On se ihan eri asia kuin se, että lyhyen tuttavuuden jälkeen toinen toteaakin, että ei tämä nyt toiminut.
 
Oletko sinä aloittaja? :) Vaikuttaa siltä. Itse olen, kuten sanoin, menettänyt hyvinkin merkityksellisiä ihmissuhteita. Surrut toki olen, pitkäänkin, mutta en ole itkenyt kahta kuukautta, saati miettinyt asiaa kokoajan. Aloittaja sanoi, että asia pyörii kokoajan mielessä. Mitä tämä tarkoittaa? Pystyykö ap puhumaan muusta? Keskustelemaan muista asioista? Saako hän unta? Miettiikö hän toisenlaisia ratkaisuja? On mielestäni väärin sanoa, että suhteen pituus ei kerro sitä, kuinka paljon on välittänyt. Silloinhan mitätöidään täysin se, mitä ihmiseen tutustumalla saa aikaan. Ajatellaan vaikka kymmenien vuosien avioliittoa, joka päättyy vaikkapa kuolemaan tai toisen yksipuolisella päätöksellä eroon. On se ihan eri asia kuin se, että lyhyen tuttavuuden jälkeen toinen toteaakin, että ei tämä nyt toiminut.

En ole aloittaja. Tarkoitin, että joskus sitä kohtaa ihmisiä, joiden kanssa synkkaa niin hyvin, että suht lyhyen ajan jälkeen voi jo tuntua siltä kuin olisi tuntenut toisen aina. Ei sitä voi ymmärtää, jos sellaista ei ole kokenut. Yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä oli sitä minulle jo aika alussa. Koin sellaista sielunkumppanuutta, jota ei usein koe. Hänestä tuli siis nopeasti minulle rakkaampi kuin useimmista läheisistäni. Ymmärrän silti, mitä tarkoitat.
 
[QUOTE="vieras";24033085]En ole aloittaja. Tarkoitin, että joskus sitä kohtaa ihmisiä, joiden kanssa synkkaa niin hyvin, että suht lyhyen ajan jälkeen voi jo tuntua siltä kuin olisi tuntenut toisen aina. Ei sitä voi ymmärtää, jos sellaista ei ole kokenut. Yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä oli sitä minulle jo aika alussa. Koin sellaista sielunkumppanuutta, jota ei usein koe. Hänestä tuli siis nopeasti minulle rakkaampi kuin useimmista läheisistäni. Ymmärrän silti, mitä tarkoitat.[/QUOTE]

Olen pahoillani näiden useimpien läheisiesi puolesta, että olet valmis mitätöimään heidän osuutensa elämässäsi lyhyen tuttavuuden vuoksi. : / Itse olen kokenut suurtakin sielunkumppanuutta, useimmat kuitenkin ovat vuosien, kymmenienkin vuosien aikana kasvaneet ja jalostuneet. Toki huomasin heti alussa, että näiden ihmisten kanssa jollain lailla synkkasi. Tosiasia kuitenkin on, että pitkä tuttavuus on ja voi olla monilla tavoin arvokkaampaa kuin lyhytaikainen tuttavuus, itselläni ei onneksi ole ystäviä, jotka ovat valmiit "hylkäämään" minut tai pitämään minua tärkeämpänä ihmistä, jotka ovat vasta hetken aikaa tunteneet. Tuo sielunkumppanuus-ajattelu voi pettääkin. Ihmisestä saattaa pitkän tuttavuuden aikana paljastua puolia, joita ei hänessä olisi osannutkaan odottaa. Aloittajan kohdalla tämä ehdottomasti pitää paikkansa. Mikäli tämä romanttinen suhde olisi ollut hänen sielunkumppaninsa, ei suhde olisi katkennut.
 
Tuli sellainen olo, että aloittaja on aika nuori henkilö? Kokee ehkä elämänsä ensimmäisiä sydänsuruja? Minä menetin nuoruudessani ihmisen, joka oli ns. sielunkumppanini. Meillä oli tosi läheinen ystävyyssuhde ja rakastuin häneen myös tulisesti. En ollut aiemmin kokenut ihmissuhteiden katkeamisia ja tämäkin suhde meni poikki ikävissä merkeissä. Se kyllä aiheutti tuskaa ja kauan. Muistan aika hyvin vieläkin. Niinhän sitä sanotaan, että ensimmäiset sydänsurut sattuvat eniten.
 
Ystävyys kesti kaksi vuotta. Pystyn kyllä nukkumaan ja puhumaan muista asioista, iloitsemaankin ym. Enkä itke ihan joka päivä ja pystyn kyllä olla itkemättäkin. Yritin kuvailla, että suru on tosiaan aika suuri.
 
Minulla meni useita vuosia toipumiseen ihmissuhteesta, joka ei koskaan kehittynyt tapailua ja satunnaista seksiä pitemmälle. Uskon että prosessia hidasti se, että olin itse todella ihastunut ja halusin suhteesta vakavampaa. En siis kyennyt päästämään henkisesti irti, vaan elättelin pitkään toivoa siitä että tuo toinen ihminen yhtäkkiä rakastuisikin minuun.

Tyhmää joo, mutta parin kolmen vuoden ajan olin säännöllisesti surullinen ja itkeskelinkin, en tosin päivittäin. Eniten näin jälkeenpäin harmittaa se, että en moneen vuoteen kyennyt olemaan romanttisesti kiinnostunut kenestäkään muusta, kun kaikki energia meni haikaillessa ihmisen perään, joka ei minusta välittänyt.
 
Ymmärrän hyvin, että suru voi kestää pitkäänkin jos asiat jäävät keskeneräisiksi. Etenkin, kun olitte ensin ystäviä, jolloin romanttisen suhteen lisäksi joutuu käsittelemään ystävän menetyksen. Toisaalta, koska olitte ensin ystäviä ja vasta sitten jotain muuta, voi olla mahdollista palata ystävyyteen jos molemmat sitä haluatte ja pystytte. Se kuitenkin vie varmasti enemmän aikaa ja toipumista sekä asioiden rehellistä käsittelyä. Lisäksi kumpikaan ei voi haluta paluuta romanssiin, tai ystävyys ei voi enää toimia.

Kannattaa antaa itselleen aikaa ja armoa, mutta myös aktiivisesti pyrkiä eteenpäin.
 

Similar threads

I
Viestiä
37
Luettu
9K
Perhe-elämä
Ikuinen analyytikko
I

Uusimmat

Yhteistyössä