Miten kivuliaita synnytyksesi ovat olleet?

Mihin vertaisit sitä synnytyskipua? Kauanko se kesti ja tuliko koskaan tunnetta, että et jaksa enää vaan kuolet siihen synnytykseen? Miltä tuntui se, kun vauva syntyi? Tuliko tunnetta, että repeät kahtia tai, että vauva ei mahdukaan? Jos repesit niin kuulitko tai tunsitko sitä repeämistä? Miltä se tuntui?

Kertokaa kaikkia synnytyskipukokemuksia. En ole raskaana eikä ole tarkoitus vielä hetkeen lapsia hankkia, mutta tuo synnytyksessä koettu kipu on aina kiinnostanut. Millaista se on ja mihin sitä voi verrata? Vai onko se niin hirveää, ettei mitään vastaavaa kipukokemusta ole ennen tai jälkeen synnytyksen tullutkaan?

Saa kertoa myös sektion mahdollisista kivuista ja muusta vastaavasta.

 

no se sattui ihan kamalasti, ponnistusvaiheen alku tuntui siltä että jokin tulee väkisin sieltä läpi kaiken repien, tuli kyllä fiilis että en osaa enkä jaksa ja ilmoitinkin että ei tästä tule mitään, mä lähden himaan
en tainnut revetä eikä epparikaan siinä hötäkässä tuntunut miltään.. kun se oli ohi niin ilmoitin että mieluummin katkaisen itse molemmat käteni kuin koe tuon uudestaan.. :snotty:
meni siis ilman puudutuksia ja ilokaasu ei auttanut.. lisäksi se oli aika nopea synnytys jota seurais komplikaatiot.. synnytyksen jälkeen mun mahaa paineltiin varmaan 20 kertaa seuraavien päivien aikana ja se oli myös jotain käsittämättömän hirveää |O

 

Sattuhan se niin saatanasti, ajattelin että kuolen sinne..Huusin kätilölle että mä en jaksa enää, ottakaa se pois ja niin ne otti sen pois.. Kyllä mä näin että siellä saksia heiluteltiin mut en kyllä kiinnittänyt mitään huomiota mihinkää repeemiseen tai leikkaamiseen, taisivat ehtiä tuikata puudutukset sinne ennen sitä..
En mä sitä kipua mihinkään oikeen osaa verrata..Kyllä se pitää melkein kokea että siihen jotain pohjaa sais et miltä se tuntuu..

 

Aika lailla kivuttomia.

Avautumisvaiheen alussa oli kummallakin kerralla kivuliaita supistuksia. Niihin tottui nopsaan, eikä ne sitten enää tuntuneet kipeiltä, vaan lähinnä siltä että joku kiristää vyötä tosi tiukalle ja löysentää sitten taas.

Ponnistusvaiheissa en ole tuntenut lainkaan kipua kummallakaan kerralla. Ekassa synnytyksessä ponnistusvaiheessa kamalinta oli kova hikoilu. Tokassa synnytyksessä se, että piti todella tehdä töitä että kasvot edellä & napanuora kaulan ympärillä syntyvä vauva tuli ulos.

Kamalinta oli ponnistamisen tarve juuri ennen kun sain luvan ponnistaa. Oli tunne siitä, että perse räjähtää. Kipua se ei ollut, tukalaa oloa ja ikävää tunnetta vaan.

 

Sattui niin paljon avautumisvaiheet, mutta sekään ei ollut mitään verrattuna ponnistusvaiheeseen. aivan järkyttävä kipu, vauva kun ei mahtunut tulemaan ja kävi kipeää kun oli pakko ponnistaa ja kun se ei tullut niin olihan siinä räjähtää........ja sitä iloa kestikin 2h, kunnes pääsin leikkaukseen.

 

Mulla oli sektion jälkeen kaksi sellaista hetkeä, jona toivoin kuolevani/luulin että taju menee, silmissä sumeni hetkeksi ja toivoin vain kuolevani että se loppuisi. Pelottavia hetkiä, ja en unohda ikinä.
Mihin sitä voi verrata..ööö...ei mihinkään.

 

Kipu oli aivan sanoinkuvaamatonta ja voimia vievää. Ei kuitenkaan missään vaiheessa mennyt maltti tai itku tullut mutta hermo oli kyllä kireellä. Metiin Jorviin sunnuntaina aamulla ja olin edellisen kerran nukkunut perjantain ja lauantain välisenä yönä, joten voimat oli aika loppu.

Välilihan leikkaamista en tuntenut, enkä kyllä repeämistäkään mutta tosin olin jo epiduraalin vaikutuksen alla. Sen kun sain niin mitään kipua ei enää ollut, pelkkä valtava paineentunne jäljellä ja itse ponnistusvaihe oli siis aika helppo. Avautumisvaiheessa tuntui kuin olisin halkeamassa ja olin välillä valmis luovuttaa

 

Kiitos vastauksista. Aika kauheita kokemuksia monella ollut. : / Onko teille jäänyt tuosta kammo ja jäänyt nuo kivut kummittelemaan mieleen vai onko ne unohtuneet sitten kuitenkin jossain vaiheessa? Onko kenellekään käynyt niin, että on unohtanut haaveet useammasta lapsesta synnytyskokemusten vuoksi?

 

Ei todellakaan ole pahin kipu mitä olen kokenut.

Supistukset oli kuin pahat menkkakivut ja suolistovaivaa yhdessä.. Luonnolliset supistukset oli kestettävissä, mutta oksitosiinilla aiheutetut sattuivat tosi paljon.

En mä siihen kipuun ajatellut kuolevani missään vaiheessa (verenvuotoon kylläkin kuopuksen kohdalla), mutta esikoisen ponnistus oli "kuin sohvaa paskantaisi"... Ja miltä nyt voikaan tuntua kun luinen kallo työntyy alakerrasta juuri ja juuri mahtuen, hinkaten häpyluita (tai miksikä ikinä noita luita tuolla alhaalla kutsutaankaan...).

 

Kiitos vastauksista. Aika kauheita kokemuksia monella ollut. : / Onko teille jäänyt tuosta kammo ja jäänyt nuo kivut kummittelemaan mieleen vai onko ne unohtuneet sitten kuitenkin jossain vaiheessa? Onko kenellekään käynyt niin, että on unohtanut haaveet useammasta lapsesta synnytyskokemusten vuoksi?

Ei ole unohtunu, olin jonkin aikaa sitä mieltä etten ikinä halua lapsia enää, mutta muutin mieleni kun "päätin" että alateitse seuraavalla kerralla. (toivon)
Sitä en ainakaan osaa vielä pelätä, ja kun kaksi lasta halutaan niin olkoon vaikka traumaattinen.

 

Kiitos vastauksista. Aika kauheita kokemuksia monella ollut. : / Onko teille jäänyt tuosta kammo ja jäänyt nuo kivut kummittelemaan mieleen vai onko ne unohtuneet sitten kuitenkin jossain vaiheessa? Onko kenellekään käynyt niin, että on unohtanut haaveet useammasta lapsesta synnytyskokemusten vuoksi?

Mä ainakin nimenomaan haluan mennä kokemaan tuon kaiken uudestaan, ihan sen takia että toista tehdessä tietää jo mitä se on, niin ehkä osais suhtautua asioihin erilailla ja käsitellä sitä kipua toisella tapaa.. Ehkä mä oon vähän kieroutunut..

 

Synnytykseni olivat lyhyitä, alusta loppuun alle 6h, enkä käyttänyt mitään kemiallista kivunlievitystä. Mun mielestä se kipu on omalaatuista, erilaista kuin mikään muu kokemani. Supistuskipu on kuin jättimäinen kuukautiskipu ja siinä on "mukavaa" se, että tietää sen loppuvan aina hetken päästä. Ponnistuskipu on tuskaista, mutta siihen auttaa se ponnistaminen. Jos ponnistaa keskittyneesti ja oikein, ei kipu olekaan kauhea, vaan helpottava. Eniten sattuu, kun yrittää laittaa kivulle vastaan. Epätoivoisin hetki molemmissa oli juuri ponnistusvaiheen alkaessa, jolloin tuntui, etten kestä enää. Väliliha leikattiin, eikä se sillä hetkellä tuntunut miltään.
Synnytyskipua ei pysty kuvittelemaan etukäteen, eikä sitä kauheasti kannata edes tehdä. Suuri osa synnytyskokemuksista, joita kerrotaan, on niitä huonoja, joissa kaikki ei sujunut kuten piti ja silloin kipujenkin määrä on ihan erilainen. Niistä hyvin menneistä synnytyksistä kerrotaan paljon vähemmän, mutta sellaisiakin on.
Synnytys on kyllä vähän kuin armeija, ei siitä tiedä mitään, ellei sitä ole kokenut. Enkä sano tätä siksi, että olisin jotenkin "parempi" kun olen synnyttänyt, vaan siksi, että se on oma kokemukseni. Lueskelin paljon synnytyksistä, nimenomaan luonnonmukaisista, ennen omaa synnytystäni, mutten mitenkään lukemani perusteella olisi voinut kuvitella niitä kipuja ja muita tunteita, joita synnytykseen liittyy.
Ja se vauva... kun vauva syntyi, loppui kipu, tuntui kuin maailma olisi kietoutunut pehmeään peittoon. Toki epämukavuuksia oli vauvan syntymänkin jälkeen, epparin ompelut ja vatsan painelut, mutta nekin kesti kyllä, koska niistä tiesi, että ne kestävät vain hetken.

 

Epparia tehtäessä kyllä huusin että "mitähän helvettiä sä luulet tekeväsi?" Tunsin kyllä sen kun leikattiin.

Kohdunkaulan puudutteen laitto oli kuitenkin varmaan kivuliain juttu synnytyksissä... Eikä se edes auttanut lopulta mitään..

Myös lonkka taisi yrittää mennä sijoiltaan ekassa synnytyksessä ja se oli kanssa ilkeetä. Olin aiemmin jo puhunut lääkärille huonoista lonkistani, mutta siihen ei kiinnitetty huomiota.. Siinä sitten kun tuntui että koko jalka tippuu irti niin sadattelin kyllä senkin lääkärin maan rakoon.

 

Avautumisvaihe oli niin kivulias ettei siihen mikään olisi voinut valmistaa. Varsinkin esikoiselta jonka synnytys kesti pitempään, melkein menetin tajuni kivusta ja harhoja näin hetken. Kakkosesta olin sitten kunnolla mukana hommassa, vaikka itkin ja huusin kivusta silloinkin, mutta sitä ei kestänyt niin pitkään
Ponnistusvaiheet kummastakin kivuttomia ja taas kerran erityisesti kakkosesta, oli kyllä pienempikin ja kesti vain 5 min. Synnyttää voisin vielä, kyllä se on kokemisen arvoista

 

Kiitos vastauksista. Aika kauheita kokemuksia monella ollut. : / Onko teille jäänyt tuosta kammo ja jäänyt nuo kivut kummittelemaan mieleen vai onko ne unohtuneet sitten kuitenkin jossain vaiheessa? Onko kenellekään käynyt niin, että on unohtanut haaveet useammasta lapsesta synnytyskokemusten vuoksi?

Tavallaan unohtunut ja tavallaan ei. Muistan kyllä, että se sattui niin, että teki mieli repiä vastaantulevien päitä irti mutta se kipu ei kuitenkaan ollut niin totaalista, etteikö siihen uudestaan lähtisi. Se on vaan pieni paha, joka on pakko kestää . Nyt toista odottaessa sitä kyllä miettii, että mihin hittoon sitä on taas itsensä tunkenut mutta se on sitten niin hetkessä ohi ja kun se synnytys on ohi niin kipu loppuu

 

Kiitos vastauksista. Aika kauheita kokemuksia monella ollut. : / Onko teille jäänyt tuosta kammo ja jäänyt nuo kivut kummittelemaan mieleen vai onko ne unohtuneet sitten kuitenkin jossain vaiheessa? Onko kenellekään käynyt niin, että on unohtanut haaveet useammasta lapsesta synnytyskokemusten vuoksi?

Ei mulla synnytys ole vaikuttanut lapsihaaveisiin. Kyllä mä sanoin esikoisen jälkeen että "en todellakaan tee enää ikinä yhtään lasta, hirveetä rääkkiä"... No vuoden päästä synnytin jo seuraavaa...

 

Avautumisvaihe oli niin kivulias ettei siihen mikään olisi voinut valmistaa. Varsinkin esikoiselta jonka synnytys kesti pitempään, melkein menetin tajuni kivusta ja harhoja näin hetken. Kakkosesta olin sitten kunnolla mukana hommassa, vaikka itkin ja huusin kivusta silloinkin, mutta sitä ei kestänyt niin pitkään
Ponnistusvaiheet kummastakin kivuttomia ja taas kerran erityisesti kakkosesta, oli kyllä pienempikin ja kesti vain 5 min. Synnyttää voisin vielä, kyllä se on kokemisen arvoista

Mä näin kanssa tanssivia piparkakku-ukkoja ja luulin että ukko jutteli vieressä koko ajan.. Sitten kun vastailin sille niin se hätkähti hiljaisuudesta että "siis mitä?"..

 

Kiitos vastauksista. Aika kauheita kokemuksia monella ollut. : / Onko teille jäänyt tuosta kammo ja jäänyt nuo kivut kummittelemaan mieleen vai onko ne unohtuneet sitten kuitenkin jossain vaiheessa? Onko kenellekään käynyt niin, että on unohtanut haaveet useammasta lapsesta synnytyskokemusten vuoksi?

Mulla oli kanssa ekan ja toka kanssa ihan hirveät kivut. Ekan synnytyksessä lopetin hengittämisen kivun takia (heräsin siihen kätilö läpsii poskille) ja todella kipeitä ponnistusvaiheita on ollut kaikissa puudutuksesta huolimatta.. Kolmanne kanssa pelkäsin synnytystä ihan hysteerisenä, mutta mua ei otettu todesta ja käynnistetty synnytys kesti 3h ja paniikki iski kivun takia (onneksi sain tässäkin puudutuksen)..
Oli tarkoitus ettei meille enempää vauvoja tule ennenkö olen käsitellyt tämän pelkoni, no luonto päätti toisin ja olen nyt raskaana rv25 ja ihan hysteerisenä pelkään synnytystä (pelkopoli aika on tässäkuussa)

 

Ekassa mä en pystynyt kivultani mitenkään rentoutumaan. Mikään asento ei tuntunut hyvältä, ei kävely, ei makuu, ei kylkiasento. Vedin ilokaasua niin että olin ihan pöhnässä. Synnytys edistyi sen vuoksi tosi hitaasti, kun sain epiduraalin aukesin ihan nopeasti. Ponnistusvaiheessa jouduttiin ottaan imukuppi avuksi sydänäänten laskun vuoksi. Olin niin hädissäni siinä vaiheessa kun sali lappasi täyteen porukkaa, mulle lyödään happinaamaria ja väänneellään ja käännellään, pelkäsin vauvan puolesta etten tuntenut mitään kipua epparista, enkä siitä kun vauva vedettiin ulos.

Tokasta supistukset oli ihan järjettömän kovia ja synnytys eteni huomattavasti nopeemmin. Jalat meinas pettää alta jo kotona. Kaikkein pahinta oli siinä vaiheessa kun piti lähtee synnärille eikä voinut olla suihkussa. Synnärillä aukesin 4 cm 20 minuutissa enkä pystynyt mihinkään muuhun kun makaamaan, kyyneleet vaan valu silmistä. Ponnistusvaiheessa ei enää sattunut, eikä pieni repeämäkään tuntunut missään.

Kivun olen "unohtanut" siinä mielessä että kyllä mä voisin kolmannen kerran leikkiin ryhtyä. Vaikka sillon kun toista oltiin menossa synnyttään mä vannoin etten ikinä enää tähän helvettiin ryhdy...

 

Mä näin kanssa tanssivia piparkakku-ukkoja ja luulin että ukko jutteli vieressä koko ajan.. Sitten kun vastailin sille niin se hätkähti hiljaisuudesta että "siis mitä?"..

Mä luulin juoksevani sairaalan käytävällä, kipua pakoon. Kätilöopiskelija oli rynnännyt pitämään kiinni, olisin muuten pudonnu sängyltä. Tosissani "juoksin" siis

 

Aika lailla kivuttomia.

Avautumisvaiheen alussa oli kummallakin kerralla kivuliaita supistuksia. Niihin tottui nopsaan, eikä ne sitten enää tuntuneet kipeiltä, vaan lähinnä siltä että joku kiristää vyötä tosi tiukalle ja löysentää sitten taas.

Ponnistusvaiheissa en ole tuntenut lainkaan kipua kummallakaan kerralla.

Kamalinta oli ponnistamisen tarve juuri ennen kun sain luvan ponnistaa. Oli tunne siitä, että perse räjähtää. Kipua se ei ollut, tukalaa oloa ja ikävää tunnetta vaan.

Mulla yksi synnytys, mutta tuon kaltainen. Epiduraali onnistui nappiinsa, niin että ponnistustarve säilyi mutta kipu hävisi kokonaan. Eli ponnistusvaihe ei sattunut, tuntui vähän kuin olisi p*skantanut vesimelonia.

Mulla oli kovaa supistuskipua vain 1,5 h, sitten sain epiduraalin. Koko synnytys mulla kesti vain 3,5 h.

 

Mä luulin juoksevani sairaalan käytävällä, kipua pakoon. Kätilöopiskelija oli rynnännyt pitämään kiinni, olisin muuten pudonnu sängyltä. Tosissani "juoksin" siis

 

Mun synnytykseni ei ollut mitenkään mielettömän kuolemankivulias. Supsitukset sattuivat jonkin verran, mutta eivät mitenkään sikana. En vain oikein pystynyt kävelemään. Sitten kun sairaalassa sanoin, että nyt nämä supistukset tulivat sen verran kivuliaiksi, että haluaisin epiduralin, olinkin jo niin paljon auki, ettei sitä annettu. Sain kohdunkaulapuudutteen, minkä laittaminen sattui paljon, mutta se toi hetkellisen taivaallisen olon.
Pahinta omalla kohdallani oli se, kun vauva tuli ulos. En tuntenut ihmellisempää ponnistamisen tarvetta ja siksi ponnistaminen oli aika työlästä. Kiroilin ja huusin, että ottakaa se ulos sieltä. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, että se ponnistaminenkaan ei ollut fyysisesti niin rankkaa kuin miltä se näyttää esim elokuvissa. Se vain sattui pirusti. Ponnistamisvaihekin kesti melko lyhyen ajan.
Kun vauva oli ulkona sanoin, että en oo sit tulossa tähän laitokseen enää ikinä! Luulin, että kipu olisi loppunut siihen, mutta koska istukka ei meinannut tulla helposti ulos, mahaani paineltiin paljon. Sekin sattui.
Omituisinta koko hommassa kuitenkin on se, kuinka helposti nuo kivut unohtaa. Vuodeosastolla en edes enää tarkkaan muistanut, miltä supistukset tuntuvat. En muista edelleenkään. Nyt olisin valmis synnyttämään uudelleen!

 

Olen kärsinyt koko elämäni kovista menkkakivuista joten pientä esimaku synnytykseen olen niistä saanut. Mutta juu eka lapsen synnytys kesti lähes 2vrk joten sen pitkä kestoisuuden takia jouduin turvautumaan epiduraalin joka vei kaikki kivut pois avautumisvaiheessa. Ponnistusvaiheessa ainoa hetki joka oli tosi paha oli kun pään piti tulla. yhtäkkiä iski sellainen kipu että herran jumala, huusin ku sika en halunnut huutaa mutta sattui niin pahasti että tahtomattani huusin kivusta. tehtiin eeppari ja kipu katos ja lapsi syntyi heti. lapsella olikin painoa 4500g.

Toisen lapsen syntymä oli tosi helppo synnytys kesti alle 6h josta sairaalassa olin vain vajaa 2tuntia. Supitukset kestin tosi hyvin ilman mitään kivunlievitystä, joku lämpöpussi tais kyl olla mut ei muuta. Ponnistusvaiheessa iski taas sellainen järkyttävä kipu joka oli myös esikoisen synnytyksessä. tällä kertaa se meni nopeammin ohi eikä eepparia tehty, selvisin pelkillä pinta naarmuilla ja onneksi oli pienempi kaveri tällä kertaa 3500g. aivan ihana synnytys oli

 

Mulla avautumisvaihe oli helvettiä, yritin repiä lavuaaria ja vessanpönttöä kylpyhuoneessa irti että kestäisin aina sen jumalattoman kipuaallon mikä tuli.Ihan kuin joku puristaisi jyrällä vatsaasi ja repisi sisuskaluja sisältä päin niin että hengitys salpaantuu ja salamat vilisee silmissä. Aina kun se loppui toivoi vai ettei enää. Samalla koitit oksentaa, ääntäkää et saanut päästettyä kun kipu oli niin suurta. Lämmin suihku auttoi jonkin verran, mutta kiitos miehen joka oli unohtanut laittaa lämminvesivaraajan päälle, sekin helpotus loppui nopeaan.
Sairaalan mentyäni olin jo puoliksi auki ja siitä 2,5h syntyi poikamme. Itse ponnistusvaihe oli helppoa, olin hiljaa ja keskitin kaiken energiani synnyttämiseen. Repesin todella todella pahasti(imukuppi)mutta en tuntenut mitään. Istuminen oli erittäin kipeää pitkään synnytyksen jälkeen(kuukausi)samoin vessassa käymiset mutta synnyttäsin minä päivänä tahansa uudestaan. Tai no joulukuussa mennään taas.