...niihin aikoihin kun minä synnyin, silloin kauan sitten, ei ollut yleistä että isät hoitivat pikkuvauvoja, isyyslomista ei oltu kuultukaan...minun isäni ei ollut poikkeus, vauvajutut oli äidin asia, kuten tapana oli siihen aikaan, olisiko isä tohtinutkaan koskea isoilla ja känsäisillä satamatyömiehen käsillään pientä vauvaa.
Mutta tuli päivä jolloin opin kävelemään, itse en tätä muista, mutta äitini kertoi että sisaruksistani poiketen otin ensimmäiset askeleeni kohti isää.
Isä tuli töistä ja minä kuulemani mukaan aloin hoippua häntä kohti naama leveässä hymyssä, kädet ojossa.
Isä oli kuulemma vastannut vähintään yhtä levellä hymyllä ja ojentanut minulle kätensä ottaakseen syliin, se oli ensi kerta kun isä otti minut syliin.
Toissa päivänä kun olin isän luona sairaalassa, hän ei enää jaksanut jutella, eikä avata silmiään, minä pitelin kädestä ja silittelin hänen hiuksiaan. Kun minun oli lopulta lähdettävä, ja sanoin minun täytyy nyt mennä, isä avasi silmät, hymyili ja ojensi käsivartensa minua kohti, menin halaamaan ja hän halasi lujasti takaisin, heti sen jälkeen hän vajosi taas jonnekin tämän maailman ja tuonpuoleisen välimaastoon.
Se oli viimeinen kerta kun isä otti minut syliin ja halasi minua.
Seuraavana päivänä isä ei enää avannut silmiään, ja illalla hän nukkui rauhallisesti pois, käsi läheisen kädessä.
Isällä on nyt hyvä olla, ei enää kipuja, sairas ja väsynyt matkaaja on päässyt lepoon, ja niin on hyvä, vaikka sydämeni on halkeamaisillaan ikävästä.
Mutta tuli päivä jolloin opin kävelemään, itse en tätä muista, mutta äitini kertoi että sisaruksistani poiketen otin ensimmäiset askeleeni kohti isää.
Isä tuli töistä ja minä kuulemani mukaan aloin hoippua häntä kohti naama leveässä hymyssä, kädet ojossa.
Isä oli kuulemma vastannut vähintään yhtä levellä hymyllä ja ojentanut minulle kätensä ottaakseen syliin, se oli ensi kerta kun isä otti minut syliin.
Toissa päivänä kun olin isän luona sairaalassa, hän ei enää jaksanut jutella, eikä avata silmiään, minä pitelin kädestä ja silittelin hänen hiuksiaan. Kun minun oli lopulta lähdettävä, ja sanoin minun täytyy nyt mennä, isä avasi silmät, hymyili ja ojensi käsivartensa minua kohti, menin halaamaan ja hän halasi lujasti takaisin, heti sen jälkeen hän vajosi taas jonnekin tämän maailman ja tuonpuoleisen välimaastoon.
Se oli viimeinen kerta kun isä otti minut syliin ja halasi minua.
Seuraavana päivänä isä ei enää avannut silmiään, ja illalla hän nukkui rauhallisesti pois, käsi läheisen kädessä.
Isällä on nyt hyvä olla, ei enää kipuja, sairas ja väsynyt matkaaja on päässyt lepoon, ja niin on hyvä, vaikka sydämeni on halkeamaisillaan ikävästä.
