Vanhemmuudessa lienee parasta ensinnäkin se, että se on ylipäätään toteutunut. Se kun ei yhtäkkiä ollutkaan itsestään selvää. Sitten se rakkaus ja hellyys, jota tuntee lapsiaan kohtaan, ja ne hetket kun lapsi osoittaa itse rakkautta ja hellyyttä sinulle. Samoin ne hetket, kun lapsi oppii tai oivaltaa jotain uutta ja on itse innoissaan ja ylpeä siitä, mitä osaa tai tietää. Kiireettömät ja spontaanit hyvän olon hetket yhdessä perheen kanssa, joista vasta jälkeenpäin tajuaa, että hitto, olinpa onnellinen tänään. Ne tilanteet, joissa sisarukset touhuavat jotain keskenään täysin kompissa ja uppoutuneina tai pitävät hauskaa ja katsot sitä sivusta ja tajuat, että noilla tyypeillä on täysin oma ja ainutlaatuinen yhteys ja yhteisymmärrys jossa muita, sinuakaan, ei tarvita juuri nyt mitenkään.
Pahinta vanhemmuudessa on varmasti se viha, jota vain vanhempi voi tuntea lastaan kohtaan. Kun tuntuu, että tekisi ihan mitä vain, jotta ei tarvitsisi kuunnella tai katsoa tai olla ylipäätään millään tavalla tekemisissä koko kirotun kakaran kanssa. Se henkinen ponnistus, jota välillä tarvitaan, että kädet pysyisivät omalla puolella, että et vastaisi lapsen lyömiseen, nipistämiseen, raapimiseen, puremiseen ja potkimiseen samalla mitalla. Se itsekuri, jota tarvitaan, ettet laskeutuisi lapsen tasolle riitatilanteissa ja esimerkiksi sanoisi jotain, joka myöhemmin kaduttaisi ja jonka lapsi muistaisi aina. Ja ennen kaikkea se, kun epäonnistuu, kun itsekuri pettää ja huutaa lapselle, suuttuu niin että lapsi säikähtää tai äänensävy muuttuu vastenmielisyyttä tihkuvaksi ja käytät jäätävää sarkasmia puhuessasi leikki-ikäiselle, joka ei sitä ymmärrä ja hämmentyy ja pelästyy. Ylipäätään pahimpia ovat ne hetket, kun tajuat, ettet olekaan se rakastava, ymmärtävä, rauhallinen ja rationaalinen vanhempi, jollaiseksi itsesi joskus kuvittelit ja jollaisen lapsesi ansaitsisivat.