Avovaimokkeen ihmettelyä

  • Viestiketjun aloittaja Vaimoketurhake
  • Ensimmäinen viesti
Vaimoketurhake
[QUOTE="vieras";23072022]Psykiatrinen tutkimus, joka tehdään arvioidessa hoidontarvetta, on eri asia kuin se, että tutkitaan ihmistä arvioitaessa persoonallisuushäiriötä. Niin tarkkaa työtä tehdään lähinnä pitkässä laitoshoidossa tai pitkässä terapiasuhteessa psykologisine tutkimuksineen. Akuutissa tilanteessa psykiatreja ei kiinnosta muu kuin että onko ihminen vaaraksi itselleen vain ei.[/QUOTE]

Ok. Varmaankin on juuri näin. Siltikään mies ei ole narsisti, siitä olen aivan varma. Naurettavia syytöksiä tuntemattomilta. Normaalin kusipään olisin allekirjoittanut, mutta nyt hieman muuttui sekin.
 
"juu"
Ok. Varmaankin on juuri näin. Siltikään mies ei ole narsisti, siitä olen aivan varma. Naurettavia syytöksiä tuntemattomilta. Normaalin kusipään olisin allekirjoittanut, mutta nyt hieman muuttui sekin.
Sä et välttämättä itse näe miten muut kokee tän asian, puolustuskannalla kun olet.
Itse olet kirjoittanut ja kertonut asiat näkökulmastasi josta muut ihmiset tekee päätelmänsä. Normaaliahan tuo ei ole.
 
Vaimoketurhake
[QUOTE="noh";23073077]Ei se nyt ihan kuulosta siltä että homma olisi niin vain helposti ratkaistavissa, mitä miehesi varmasti väittää saadakseen sinut takaisin. Ja miksi ajatella lääkkeen vähentämistä tässä vaiheessa, jos taustalla vakavaa masennusta? Sehän palaa se masennus heti uudestaan sitten. Niinkuin tässä hänelle oli ilmeisesti käynyt.[/QUOTE]

Ei sitä vähentämistä vielä ajatellakaan. Se olisi tullut ajankohtaiseksi lääkärit olisivat alkaneet vähentää niitä joidenkin kuukausien päästä, mutta nyt ajankohtaa täytyy lykätä, koska mies sössi lopettamalla ne seinään. Tarkoitukseni tuossa vähentämisasiassa oli, että lääkkeitä ei ole tarkoitus syödä lopunelämää, koska aivot ovat tuottaneet serotoniinia normaalisti aikaisemmin, ennen kuin tuotanto häiriintyi masennuksen seurauksena. Olen ennemminkin kieltänyt miestä lopettamasta/vähentämästä ilman lääkäreiden arviota.

[QUOTE="noh";23073077]Varmasti hänellä on läheisiä ihmisiä, jotka hänestä välittävät. Vai tarkoititko itsellesi läheisiä ihmisiä? Oletko kertonut heille koko totuuden?[/QUOTE]

Tarkoitin itselleni läheisiä ihmisiä, joille olen kertonut koko totuuden. En ole aiheesta puhunut hänen tuttujensa kanssa. En tiedä, ketkä hänen tutuistaan edes tietävät asiasta. Kovasti tekisi mieli kysyä miehestä tämän eksältä, mutta en usko, että saisin tältä mitenkään rehellistä vastausta.

Kun nyt olet päättänyt antaa miehelle vielä mahdollisuuden, niin ei varmasti kannata ainakaan ehdoin tahdoin ärsyttää saadaksesi selville onko mies "parantunut" vai ei. Joillakin voi ihan oikeasti naksahtaa päässä. Ja jos vasta on aloitettu psyykelääkitys, eihän sitä vielä edes tiedä minkälainen vaste sillä on mieheesi. Kaikki lääkkeet eivät sovi kaikille, ja jotkut menevät joistain lääkkeistä vielä enemmän sekaisin. Mitäs jos odottelisit vähän aikaa, vaikka muutaman kuukauden. Sitten näkisi jo paremmin miten lääke vaikuttaa miehen käytökseen. Hän olisi myös samalla saanut riittävästi aikaa miettiä käytöstään ja sinun merkitystäsi hänen elämäänsä. Jos sen jälkeen näyttäisi oikeasti muuttuneen, voisitte yrittää yhteiseloa uudestaan? Et siltikään menetä mitään, ja jos olette toisillene tarkoitetut niin molemmat jaksavat kyllä odottaa. Sen sijaan menemällä heti takaisin annat ikäänkuin hänen pompottaa sinua.[/QUOTE]

Todellakin aion aiheuttaa riitatilanteen. Haluan nähdä, osaako hän nyt lääkkeiden kanssa riidellä "sivistyneesti". Lääkkeethän ovat samoja, mitä mies ennenkin söi, ja annoskin on sama. Eli kyllähän se on jo todettu, miten ne miehelle sopivat. Näin meidän alkutaipaleella, minkälainen hän on "normaalina" eli lääkkeiden kanssa. Tähän mieheen rakastuin. Lääkkeet siis normaloivat serotoniinin erityksen, eli muulla tavoin ole mikään rauhottava tms. Ne ovat sitten erikseen, ja mies sanoo, ettei niitä tarvitse. Mutta varalla pitää olla, jos tulee ahdistusta. Tämän peruslääkityksen kanssa hänen pitäisi olla siis normaali.

Elämäni on tällä hetkellä ikään kuin paussilla. En voi elää normaalisti ystäväni nurkissa majailemalla. Minulla on täällä vain vaatteita ja eläinten tarvikkeet, ja tämä läppäri. Tulee ikävä välineitä vaativia harrastuksiani. En muutenkaan ole odottelevaa tyyppiä. En jaksa ketään odottaa kuukausitolkulla ja siinä miettiä, mikähän hänen päätöksensä mahtaa olla. Ehei, en jaksa sellaista. Kyllä ratkaisun on tapahduttava nopeammin. Odotan niin kauan, että saan oman pääni sen verran tasapainoon ja käsiteltyä suurimmat vääristymät pois, niin sitten olen omalta osaltani valmis kokeilemaan jälleen arkea miehen kanssa. Siinä kohtaa pitää toki tunnustella, onko mies siihen valmis. Kertoohan sekin jotain, kun hän oli itse jo soittanut viikolla seurakunnalle ja kysynyt niistä neuvontapalveluista. Noh, neljän kuukauden jono on sinnekin.
 
Vaimoketurhake
[QUOTE="juu";23076220]Sä et välttämättä itse näe miten muut kokee tän asian, puolustuskannalla kun olet.
Itse olet kirjoittanut ja kertonut asiat näkökulmastasi josta muut ihmiset tekee päätelmänsä. Normaaliahan tuo ei ole.[/QUOTE]

Juujuu, juu. Normaaliahan se ei ollutkaan. Mies ei missään tapauksessa ollut normaali. Masennus jne ei kuitenkaan tee kenestäkään narsistia. Ärsyttää, kun kaikkia syytetään nykyisin narsismista. Typerää!
 
Vaimoketurhake
[QUOTE="Uudi";23074255]Ahaa nyt luin koko ketjun, enkä usko enää. Ihan todelliselta kuulosti ensin, sitten alkoi hurjeta koko ajan ja hymiöt tuli jostain syystä mukaan. Tyyli muuttui ja parissa kuukaudessa tapahtui tämä kaikki.
Lääkitys alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan vasta 2-4 viikon kuluttua.[/QUOTE]

Tokihan tyyli muuttui matkan varrella. Ja tilanne hurjeni mielettömäksi. Omakin pääni alkoi tuossa ajassa pehmetä. Se näkyy hyvin teksteistäni. Kun reilu viikko sitten lähdin talosta, huomasin vasta silloin, kuinka loppu oikeastaan olinkaan. Olin aivan rikki ja poikki. Ajatus ei kulkenut lainkaan. Huhhuh. Viikko siihen meni, että sain pääni jälleen johonkin järjestykseen. Hetken jo mietin, tarvitsenko itsekin jotain nappuloita, kun sen verran ahdisti. Mutta hienosti selvisin läpi ilmankin :) taas kerran.

En ole varma, missä vaiheessa mies meni taas lääkäriin, mutta hän oli ehtinyt lääkkeitä syödä jo pari viikkoa ennen lähtöäni. Silläpä vaikutusta en ehtinyt talossa ollessani huomamaan. Eli nyt hän on kohta syönyt niitä sitten jo kuukauden. Eron huomaa nyt jo selvästi. Mies on energisempi ja tekee asioita, on taas normaalin oloinen, kun olemme keskustelleet. Aikasemmin keskusteluista ei tullut mitään...eikä hän juuri hymyillyt taikka nauranut, naamakin oli eleetön. Nyt näen taas ne ilmeet, joihin rakastuin. Miten voisin olla yrittämättä?
 
sivusta seurannut
Miehesi taisi ihan tosissaan hävetä masennustaa, eikä uskaltanut sinulle kertoa noin alussa seurutelusuhdetta ettet karkaisi hänen elämästään? pelkäsi että menettää sinut tai koet hänen olevan "vähemmän mies" kun sairastaa masennusta.
Vaikutat määrätietoiselta ja järkevältä tyypiltä, joten anna vain toinen mahdollisuus. MUTTA lähde lopullisesti samantien, jos näyttää että miehen todellinen luonne onki sitä, mitä hetken jo pelkäsit.
 
Vaimoketurhake
Eilen kävimme ulkona syömässä ja vietimme siinä viisi tuntia keskustellen. Kaikesta. Kyllä tästä voi vielä jotain tullakin. Loppuillasta väänsimme jo hankaliakin asioita, eli tytön kasvatukseen liittyviä asioita. Olen niin eri mieltä tästä roinaan ja leluihin hukuttamisesta. Leluja voi olla kohtuudellakin ja niin että ne mahtuvat tytön huoneeseen jättäen tilaa vielä leikeillekin. Nyt on mielestäni jo todella ahdasta, eikä ole kysymystäkään, että huoneeseen mahtuisi yhtään lisää leluja...joita kuitenkin tulee lisää tasaisella syötöllä, joka tietysti maksimoituu loppuvuonna tytön synttäreihin ja jouluun. Tyttö kuitenkin on vasta kaksi... Noh, mies aloitti sitten taas vanhan kuuluisan lauseensa, että jos tyttö on minulle ongelma niin tätä on turha jatkaa... En ole edes itse tajunnut, kuinka räjähdysherkkä olen kuullessani tuon saman hemmetin lauseen, jota olen kuunnellut koko yhdessäelon ajan! Mutta kas kummaa, mies ei provosoitunut eikä suuttunut! Tuli siis nyt jo vahingossa yllytettyä miestä riitaan, eikä hän siitä alkanut huutaa. Sai minutkin rauhoittumaan sanomalla, ettei voida keskustella, jos suutun :) ihanaa!

Tässä onkin sitten minun ongelmani. Miten ihmeessä kykenen olemaan suuttumatta enää näistä samoista asioista? Olen kuullut niitä aivan liikaa, ja monesti kieltänyt miestä sanomasta mitään negatiivista meidän tulevaisuudesta ja yhdessäolosta. Siis juuri näitä letkautuksia, että laitetaan talo myyntiin, erotaan ja turha jatkaa jos..eihän niitä saisi puolisolle sanoa, jos ei tosissaan ole eroamassa. Ja miten ihmeessä saan enää sen yhteenkuuluvuuden tunteen takaisin, kun kerran olen hänet pari viikkoa sitten omassa mielessäni jättänyt? Ylipäätään se ensimmäinen kerta, kun mies huusi laittavansa talon myyntiin, rikkoi jotain sisälläni. Saako sitä korjattua? Kykenenkö enää luottamaan? Sehän jää nähtäväksi.

Mitä tulee asumisjärjestelyihin, niihin saattaa tulla muutos liian pian. Koiran ja kaverin yhteiselo ei oikein tunnu sujuvan...voi olla, että minun on pakko palata taloon jo hyvinkin pian. Kissatkin alkavat raapia kalusteita, kun täällä ei ole raapimapuuta. Huoh.. Pakkorako taitaa olla.
 
"joo"
olette seurustellu muutaman kk:n ja sä kysyt et miten saada yhteenkuuluvuuden tunne takaisin :))) miten sitä noin lyhyes ajas ees on ollu :)))) Mikään ei siis sinänsä oo muuttunu, krt hän alkaa jauhaa samaa litaniaa.. mut sä otat syyn harteilles, et sä provosoit? narsistin uhrit kyllä alkaaki sun tapaas ettiin syytä itestään. ja sit noi lelut jne, joo-o, samaa mieltä, mut ootko ajatellu joustaa jostain, ei tuollasen sekopään kaa kande alkaa vääntää joka asiasta. Mä juoksisin karkuun ni kovaa ku ehtisin..
 
"vieras"
Aika optimistista ajatella, että kaikki miehen päähänpinttymät ovat jollakin tavalla ratkaistavissa, joko lääkkeillä tai omalla suhtautumisella tai.. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että biologisen kellon tikittäminen aiheuttaa yllättäviä taipumuksia silmien ummistamiseen. Ei minkään suhteen kuulu olla taistelua alusta asti, koska arki harmaantuu vuosien saatossa yhä enemmän ja enemmän. Jos alku on pinnistämistä ja sietämistä, niin ei se lähes poikkeuksetta siitä helpommaksi muutu.
 
"vieras"
Ja siis kuulostaa, että teillä on muutenkin aika erilaiset käsitykset siitä, miten asioiden tulisi olla. Ei tuon ikäisenä enää yleensä kovin radikaalisti muutu. Vai voitko itse kuvitella muuttuvasi mihinkään? Tässä on tähän asti ollut kyse lähinnä miehen virheellisyyksien korjaamisesta. Yhtä epätodennäköistä se on, kuin että sinä muuttuisit.
 
"niin"
säälitttää tuo mies. Mikä sinä olet häntä määräilemään tai muuttamaan ja miksi hänen pitäisi.

mikä sinä olet määräämään hänen lapsensa kasvatuksesta tai tavaramäärästä. vaikka meillä niitä leluja on vain vähän, mutta jos nyt jo tässä vaiheessa yrität pomottaa mitä leluja hänellä saa olla ja miten hän saa suhtautua omaan lapseensac niin mitä teet vielä jos suhde jatkuu? Kiellät heidän yhdessäolon kokonaan.. oliko niin että ei saisi edes nukkua 2-vuotiaan lapsensa vieressä?

kuulostat ap sairaalta narsistilta. sairas narsistinen mustasukkainen jätä tuo lapsi heti rauhaan.
 
Vaimoketurhake
[QUOTE="joo";23098051]olette seurustellu muutaman kk:n ja sä kysyt et miten saada yhteenkuuluvuuden tunne takaisin :))) miten sitä noin lyhyes ajas ees on ollu :)))) Mikään ei siis sinänsä oo muuttunu, krt hän alkaa jauhaa samaa litaniaa.. mut sä otat syyn harteilles, et sä provosoit? narsistin uhrit kyllä alkaaki sun tapaas ettiin syytä itestään. ja sit noi lelut jne, joo-o, samaa mieltä, mut ootko ajatellu joustaa jostain, ei tuollasen sekopään kaa kande alkaa vääntää joka asiasta. Mä juoksisin karkuun ni kovaa ku ehtisin..[/QUOTE]

Helposti oli äärimmäisen voimakas yhteenkuuluvuuden tunne. Tapaamispäivästä lähtien näimme joka ikinen päivä. Eri olisikin, jos olisimme tapailleet tyyliin kerran viikossa jne. Koskaan ennen en ole ollut mistään niin varma, kuin että tässä on se mies, jonka haluan pitää. Tätä ajatusta yritän muistella...

On mies muuttunut, kun ei siitä suuttunut. Jos huomasit aiemmasta viestistä, minunhan piti tahallaan suututtaa hänet joskus tai ainakin yrittää, nähdäkseni tuleeko sieltä vielä järjetöntä tekstiä. Nyt sitten vahingossa suutuinkin itse, eikä mies siihen lähtenyt mukaan. Eli joo, tällä kertaa minä suutuin ensin :D ja ei, en syytä itseäni miehen sekoilusta. Kyllä hän tajuaa ihan itsekin syyttää ihan itseään.

Joustoa on ja olen äärimmäisen sopeutuva ja mukautuva. Lähinnä ajattelen tässä sitä omaa lasta, jonka joskus pyräytän. Sitä en halua hukuttaa roinaan ja roskaruokaan. Ihan sama, mitä omalleen tekee (ja sitten kuitenkaan ei ole ihan sama). Harmittaahan se sivusta katsoa, kuinka mies syöttää vatsatautiselle sipsejä ja sitten oksennus lentää. Sitä hän vieläkin sanoo, että tulen "aivan varmasti" ajattelemaan toisin oman kohdalla, ostelemaan päättömästi tavaraa ilahduttamaan mukulaani ja muutenkin olemaan lepsumpi yms yms, mutta en usko. Kyllä rakastaminen tarkoittaa kunnon kotiruokaa ja pienten asioiden arvostamiseen opettamista, ja niin paljon muutakin. Joku roti pitää roinassa ja roskassakin olla. Saahan sitäkin olla, mutta kohtuus kaikessa. Jos huone täyttyy, sinne täytyy tehdä tilaa jostakin. Se ei ole ratkaisu, että aletaan siirtää niitä roinia toisiin huoneisiin.

Missä iässä lapsi kykenee ymmärtämään, että jostain pitää luopua, että saa uutta tilalle? Vauvaleluista ei kuulemma halua luopua, mutta ei jaksa niillä enää leikkiäkään. Kuitenkin muistaa ne kaikki ja käy iventoimassa aika ajoin. Kuulemma.
 
Vaimoketurhake
[QUOTE="vieras";23098128]Ja siis kuulostaa, että teillä on muutenkin aika erilaiset käsitykset siitä, miten asioiden tulisi olla. Ei tuon ikäisenä enää yleensä kovin radikaalisti muutu. Vai voitko itse kuvitella muuttuvasi mihinkään? Tässä on tähän asti ollut kyse lähinnä miehen virheellisyyksien korjaamisesta. Yhtä epätodennäköistä se on, kuin että sinä muuttuisit.[/QUOTE]

Muuttuminen jatkuu läpi elämän. Siksi onkin typerää kuvitella, että se puolisokaan samanlaisena pysyisi hamaan tulevaisuuteen. Moni ero johtuu siitä, kun verrataan joskus tavattua henkilöä nykyiseen, ja todetaan, että ihan eri ihminen siinä on. No kas kummaa! 10 vuodessa ihminen voi olla yö ja päivä.

Kuulemma ihminen muuttuu saadessaan lapsia. Se jää nähtäväksi. Kuten edellisessä viestissä mainitsin, että miehen mielestä tulen suhtautumaan kaikkeen lastenhoidon juttuihin eri tavalla sitten, kun on oma kyseessä. Jaksan kuitenkin olla eri mieltä. Meillä on miehen kanssa erimielisyyksiä enimmäkseen lastenkasvatuksesta. Niin olen ymmärtänyt, että monella muullakin pariskunnalla on. Meidän suurin ongelma on se, että itse olen lapseton ja miehen mielestä en sen takia voi tietää. Sivuuttaa sen takia mielipiteeni, jotka joissain kohdin ovat järkeviäkin olleet. Kenties tuokin kärjistäminen on ollut enemmän kiukuttelua.
 
Vaimoketurhake
[QUOTE="niin";23098166]kuulostat ap sairaalta narsistilta. sairas narsistinen mustasukkainen jätä tuo lapsi heti rauhaan.[/QUOTE]

Jesss! Tätä olen odottanutkin, milloin itse saan olla välillä se narsissi :D
 
Muuttuminen jatkuu läpi elämän. Siksi onkin typerää kuvitella, että se puolisokaan samanlaisena pysyisi hamaan tulevaisuuteen. Moni ero johtuu siitä, kun verrataan joskus tavattua henkilöä nykyiseen, ja todetaan, että ihan eri ihminen siinä on. No kas kummaa! 10 vuodessa ihminen voi olla yö ja päivä.

Kuulemma ihminen muuttuu saadessaan lapsia. Se jää nähtäväksi. Kuten edellisessä viestissä mainitsin, että miehen mielestä tulen suhtautumaan kaikkeen lastenhoidon juttuihin eri tavalla sitten, kun on oma kyseessä. Jaksan kuitenkin olla eri mieltä. Meillä on miehen kanssa erimielisyyksiä enimmäkseen lastenkasvatuksesta. Niin olen ymmärtänyt, että monella muullakin pariskunnalla on. Meidän suurin ongelma on se, että itse olen lapseton ja miehen mielestä en sen takia voi tietää. Sivuuttaa sen takia mielipiteeni, jotka joissain kohdin ovat järkeviäkin olleet. Kenties tuokin kärjistäminen on ollut enemmän kiukuttelua.
Olen ollut todella hyvässä parisuhteessa jo vuosia. Meillä on kaksi lasta ja meillä ei ole erimielisyyksiä lastenkasvatuksesta. Mieheni on hyvin osallistuva isä ja kyllä meillä keskustellaann ja mietitään sitä, mikä on meidän linja asioissa. Lähes kaikilla ystäväpariskunnillamme ei ole juurikaan eriäviä näkemyksiä lastenkasvatuksessaan.

Saat sen kuulostamaan hyvin normaalilta, että mies ja nainen ovat eri linjoilla lastenkasvatuksessa. Todella hurjan kuuloista, jos se on tiedossa etukäteen, että haluaisi sellaiseen suhteeseen ehkä lapsen tehdä. Arki lapsen kanssa on tosi rankkaa, jos joutuu vielä toisen vanhemmankin kanssa vääntämään.

Hyvän parisuhteen pohja on juuri se, että pari jakaa samat arvot rakkauden lisäksi. En usko mihinkään kaiken pahan parantamaan rakkauteen. Uskon rakkauteen, mutta myös sen lisäksi järjenkäyttöön puolisoa valittaessa.
 
Vaimoketurhake
Olen ollut todella hyvässä parisuhteessa jo vuosia. Meillä on kaksi lasta ja meillä ei ole erimielisyyksiä lastenkasvatuksesta. Mieheni on hyvin osallistuva isä ja kyllä meillä keskustellaann ja mietitään sitä, mikä on meidän linja asioissa. Lähes kaikilla ystäväpariskunnillamme ei ole juurikaan eriäviä näkemyksiä lastenkasvatuksessaan.

Saat sen kuulostamaan hyvin normaalilta, että mies ja nainen ovat eri linjoilla lastenkasvatuksessa. Todella hurjan kuuloista, jos se on tiedossa etukäteen, että haluaisi sellaiseen suhteeseen ehkä lapsen tehdä. Arki lapsen kanssa on tosi rankkaa, jos joutuu vielä toisen vanhemmankin kanssa vääntämään.

Hyvän parisuhteen pohja on juuri se, että pari jakaa samat arvot rakkauden lisäksi. En usko mihinkään kaiken pahan parantamaan rakkauteen. Uskon rakkauteen, mutta myös sen lisäksi järjenkäyttöön puolisoa valittaessa.
Ehkä omilla tutuillani sitten on enemmän erimielisyyksiä? Jos asiaa pohtii lapsettoman pariskunnan kannalta niin eihän silloin voi edes olla kovin tietoinen toisen linjoista. Tai en itse ainakaan ole eksieni kanssa keskustellut lastenkasvatuspolitiikasta juuri ollenkaan. Siihen se mukula sitten pyöräytetään ja siihen molemmat ikäänkuin kasvavat ja toteavat toivon mukaan yhteistuumin, mitä mieltä mistäkin ovat.

Tässä näen selvästi meidän vaikeuden, kun miehellä on lapsi ja itse olen lapseton. Mies on lapseen kasvanut ja ajan mittaan toiminnot oppinut. Minä olen sekaan hypännyt ja minun odotettiin olevan siihen "valmis", mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan. Enhän voi millään tietää kaikkea, kun kattoni alla ei ennen ole lasta ollut. Ehkä sitten olenkin "tiukkis", jos en hukuta leluihin, anna katsella DVD:itä mielin määrin, syödä joka päivä karkkia ja juoda arkisesti pillimehuja. En voi mielipiteitäni perustaa muuhun kuin itse kotoa saamaani kasvatukseen, jossa en muista puutteita ja siihen olen tyytyväinen. Kenties olen asioista eri mieltä sitten, kun minulla on oma lapsi. Uskoisin silti, että pelaisin kuitenkin maalaisjärjellä ja kohtuudella. Onpa jännittävää! Kuinkahan sen kanssa mahtaa käydä?! Kenties minusta tulee hullu materialistikanaemo!
 
"Liisa"
lol, meillä ei äitipuoliakaan ole ja mieskin tuossa vieressä naureskelee :D Ei siis ole lapsi uuden äidin tarpeessa tai mies uuden naisen tarpeessa :D Kiitos huolenpidosta.
Huh, kuulin että ukollasi on joku läski hoito töissä. Joten älä ole niin varma tosta yhdessäpysymisestä.

Ja kun lapsenne ovat ex-ukkosi ja hänen uuden hoitonsa luona, se ei kuulu tippaakaan sulle miten he ukkosi lapsia hoitavat.
 
Vaimoketurhake
[QUOTE="vieras";23102445]Mies on saanut sinutkin uskomaan siihen, että lastenkasvatuksesta ei voi tietää yhtään mitään, ennen kuin on oma lapsi. Koomista :D. Ei se nyt niin mene.[/QUOTE]

Voisitko osoittaa kohdan, jossa totean, etten tiedä mitään lastenkasvatuksesta?
 
Vaimoketurhake
[QUOTE="vieras";23103752]No myönnän, että paljon liioittelua, mutta kyllä tuossa aineksia oli taas itselleen valehtelusta.[/QUOTE]

Yritän lähinnä hyväksyä, että jokaisella on omat tapansa kasvattaa lapsiansa. Mikä niistä sitten on toista parempi? Tai huonompi? Kai se riittää, että tekee parhaansa? Loppujen lopuksi jokainen tekee sen suurimman kasvun sitten itse teinistä eteenpäin. Siinä iässä voi olla enää taustalla tukijoukkoina ja joskus neuvoa antamassa, kuinka kannattaisi toimia missäkin tilanteessa. Usein nekin neuvot kaikuvat kuuroille korville.

Onko tavalla kasvattaa lapsia sitten loppujen lopuksi mitään väliä?
 
nii
aika monesti suhteen alus tuntuuu se toinen kun olis tuntenu sen aina, ollaan koko ajan yhdes jne jne. mut teillä on aika paljon pahaaki sattunu tuos lyhyen tuntemisen aikana. se oli mun pointti. Mut jos se mies onki oikeestaan vaan niin ihana, ei muuta, ni ole ihmees sen kaa. Mitä sä puolustelet sitä löytöös enää.. Käy ostaa pari pillimehuu tulijaisiks ja mee talolles.
 
"vieras"
Yritän lähinnä hyväksyä, että jokaisella on omat tapansa kasvattaa lapsiansa. Mikä niistä sitten on toista parempi? Tai huonompi? Kai se riittää, että tekee parhaansa? Loppujen lopuksi jokainen tekee sen suurimman kasvun sitten itse teinistä eteenpäin. Siinä iässä voi olla enää taustalla tukijoukkoina ja joskus neuvoa antamassa, kuinka kannattaisi toimia missäkin tilanteessa. Usein nekin neuvot kaikuvat kuuroille korville.

Onko tavalla kasvattaa lapsia sitten loppujen lopuksi mitään väliä?
Sinä olet jo näin lyhyessä ajassa alkanut katoamaan.. Ryhdistäydy herrajumala nainen jo!
 

Yhteistyössä