Onko kukkaan koskaan miettiny, mitä sitte jos kuolee...

Uskon henkimaailmaan. Tavallaan toiseen maailmaan, joka on täälä meidän maailman kanssa samaan aikaan. Uskon, että osa hengaa henkinä, osa ei. Mä haluaisin olla henki joskus.Ja kun en enää haluais, lähtisin iäksi ja henki sammuis.

 

Mulle se ei olisi mikään kamala asia että kun kuolen niin en tavallaan olisi enää mitään. Siis sydän pysähtyy, lopetan olemasta, se on siinä sitten.
Mutta mun isän kuoleman jälkeen mulle on jäänyt jonkin sortin pelko ja nyt kun on omia lapsia niin se tunne on kerrassaan kamala kun tulee välillä miettineeksi sitä miten lapset asian ottaisivat, miten pärjäisivät ilman mua ja sitä rataa. se ahdistaa mua välillä tosi paljon.
Muulla ei väliä.

 

[QUOTE="vieras";22913187]Tätähän sinä et tiedä.[/QUOTE]

No mutta jos Jumala odottaa meitä, onko metsässä röllejä, taivaalla keijukaisia? Ihan hyvällä kysyn. Miksi juuri Jumala olisi oikeasti olemassa? Kysyn minä, jonka perhepiiristä löytyy seurakunnan työntekijä, en ole ateisti tms.. pohdin vain.

 

[QUOTE="vieras";22913187]Tätähän sinä et tiedä.[/QUOTE]

Samoin, kuin uskoville paratiisi ja kuoleman jälkeinen elämä on Totuus, toisille (itselleni) sen olemassaolemattomuus on totuus. Emme tiedä sen olemassaolosta, mutta eipä uskovatkaan sen paremmin asian laitaa tiedä. Kyse onkin uskosta/uskomattomuudesta.

 

Niin ja lisään vielä, että näitä asioita mietin, kun oli hengenlähtö lähellä. Jouduin päivystyksenä leikkaukseen, kyse oli minuuteista. Minut nukutettiin hujauksessa, enkä kerinnyt mitään tajuta. Mitään muistikuvia ei ole. Heräsin vaan kolmen tunnin kuluttua heräämössä, enkä tiennyt mitä oli tapahtunut. Jotenkin tuli ajatus, että jos en tuosta olisi herännyt se sama " tiedottomuus " olisi vaan jatkunut ja jatkunut eikä minua siis vain enää olisi. Tosi vaikea selittää.

 

[QUOTE="vieras";22913067]No mietippä. Ku et ollu vielä syntynyt, ei ollut mitään. Siis sulla ei ollut mitään tietoisuutta. Sua ei ollut. Et tajunnut, että sua ei oo, koska sua ei ollut. Et tajunnut, että on maailma ja ihmiset, kun sua ei ollut (mitä hittoa mä selitän muuten...).

No kuitenki se menee noin. Kun ei ole tietoisuutta, ei voi olla kovin onneton. Ja ajatteleppa ikuisuus jossain diipadaapassa nauttimassa. Entäpä, jos ei jaksa nauttia? Sieltä ei pääse ikinä pois. Karmeaa.[/QUOTE]

Miten niin ei ollut tietoisuutta ennen syntymää? Kuka sellaista voi väittää, kuka sellaista voi todistaa?

Joillakin ihmisillä on muistoja edellisestäkin elämästä...

Jos menetän muistini täysin, en muista kuka olen ja ketä ovat ympärillä hääräävät ihmiset, en muista mitään siitä hetkestä takapäin, oliko mua silloin aiemmin olemassakaan?

Ikuisuus on ajaton tila, sitä ei varmasti koe samalla tavalla kuin tätä etenevää aikaa.

 

Minä olen miettinyt noita paljonkin.
Tavallaan ajatus kaiken loppumisesta, siitä, ettei olisi yhtään mitään, on kaikkein lohdullisin.
Toisaalta tapaisin mielelläni jossain muodossa poismenneet rakkaani, yhtyisin heidän kanssaan valoon tms.

Niin tai näin, niin en koe pelkääväni kuolemaa.
Päinvastoin. Kaipaan sitä.
En ole itsetuhoinen enkä aikeissa lähteä ennen aikojani.
Mutta olen väliin malttamaton. Miksi en voisi olla 45-vuotiaan sijaan jo 90? Miksi aika mataa ja on niin hengästyttävän täysi omaa tarinaani?
Rakastan elämää palavasti, mutta yhä useammin huomaan ajattelevani rakkaussuhteemme olevan kuin vanhenevan naisen suhde kauniiseen, ihanaan, intohimoiseen oikukkaaseen, julmaan Dorian Grayhyn.
Väkisinkin tulee väliin olo, että en jaksa häntä ja temppujaan enää pitkään.

Elämä on Loistava Rakastaja, mutta kuka sen lopulta tietää...
Ehkä veljensä Kuolema on vielä parempi?

 

Niin ja lisään vielä, että näitä asioita mietin, kun oli hengenlähtö lähellä. Jouduin päivystyksenä leikkaukseen, kyse oli minuuteista. Minut nukutettiin hujauksessa, enkä kerinnyt mitään tajuta. Mitään muistikuvia ei ole. Heräsin vaan kolmen tunnin kuluttua heräämössä, enkä tiennyt mitä oli tapahtunut. Jotenkin tuli ajatus, että jos en tuosta olisi herännyt se sama " tiedottomuus " olisi vaan jatkunut ja jatkunut eikä minua siis vain enää olisi. Tosi vaikea selittää.

Minut on elvytetty. Koen, että kuolin kerran. Se oli vain tyhjää, mitään ei ollut. Ennen tyhjää näin auttajia valoisina varjoina kirkkaassa valossa. Kuulin ääniä, joist aei saanut selvää. Jotain selvää sain ja jotain muistankin hässäkästä, mutta sitten sekin vähitellen loppui, en kuullut, en nähnyt. Koen, että sellaista on olla kuollut.

 

Mummeliisa kirjoitti kauniisti. Kuka tosiaan tietää, josko kuolema onkin se, joka suo meille levon ja vapahduksen elämästä. Itse olen elämässä kiinni, vielä en antaisi sitä pois, jos minä itse saan asiaan vaikuttaa. Ihanteellista olisi ehkä elää niin pitkään, että elämänmitta tulisi sopivasti täyteen. Siten, että olisi lähtemään valmis, hyväksyisi olevansa tiensä päässä, eikä joutuisi lähtöhetkeään liian kauaa varttomaan,
Mutta vielä en lähtisi, vielä minäkin haluan nähdä auringonnousun ja -laskun, katsella merta ja taiivaan tähtiä.

 

Minusta elämässä on sen verran rasittavia puolia (pimeys, talvi, kiireinen säntääminen paikasta toiseen, aamuheräämiset), että tavallaan tuntuisi levolta, että kaikki päättyisi johonkin olemattomuuteen.

Minulla on luonnontieteellinen koulutus ja minusta tuntuu jotenkin uskomattomalta, että ihmisten erilaisuus ja esim. tunteet ovat pelkkää fysiikkaa ja kemiaa. Haluan ajatella, että ihmisellä on myös jonkinlainen sielu eli energia, joka jää kuoleman jälkeen ainakin joksikin aikaa johonkin leijumaan.

 

mä oon aina aatellu et syntyy vaan uudestaan. sillon ku kuolet ni sua ei enää oo eli et tunne mitään ja siis et vaan tiedosta mitään, ku nukkuis. sitte ku sua ei oo ni saat jälleen alkus jossai iha uudessa paikassa, uutena hahmona sattuman mukaan vaan missä ikinä tapahtuukaan. sitte alkaa taas kehittymään kohdussa uudeks hahmoks. hölmö teoria, mut jotenki vaa uskon siihen. kukaanhan ei oo olemassa muutenkaan ennenku saa alkunsa

 

olen ollut kliinisesti kuollut. en hengittänyt, sitä jotain sähköä tmv annettiin. (se missä leffoissa sanotaan "clear" eli irti). täytyy sanoa etten kokenut mitään valoa mitä kohti kulkea, ei niin mitään. se oli vaan mustaa. ei mitään. sitä vaan lakkaa olemasta. kun heräsin hengityskoneessa ja tajusin että hengissä olen, olin kiitollinen ja n. 3kk aikana en enää pelännyt kuolemaa, mutta sen jälkeen senkin edestä. muistan sen mustan. sen ettei ollut enää mitään. en muista että mua on elvytetty en mitään. muistan kun heräsin ekaa kertaa ja mun kädet oli sidottu sänkyyn ja sen hengitysputken kurkussa, se oli kamalaa. kunnes taas vaivuin tajuttomuuteen. se on vaan mustaa.

 

Mummeliisa: Seuraan blogiasi (kiitokset siitä!) ja viime aikoina juuri tätä aihetta lukiessani olen miettinyt, että mikä aiheuttaa Sinulle "kuoleman kaipuun"? Itse äitinä jopa pelkään sitä, että joudun lähtemään täältä lasten ollessa pieniä. Se olisi kamalaa (vaikka enhän sitä itse välttämättä ehtisi ajatella). Haluan kovasti nähdä näiden rakkaiden elämää vielä paljon eteenpäin. En missään nimessa arvostele tai tuomitse ajatustasi. Mietin vaan itsekseni, kun sinullakin vielä ihania pieniä lapsia. Plus kaikki isommat ja heidän lapsensa.

 

Mut mitä jos kuolee, eikä olekkaan ennää mittään? Lakkaa vain olemasta kaikki. Vaikken mikkään uskovainen ehkä ole mutta mien haluais että kuolemaan loppuis kaikki, haluaisin että sen jälkeen ois joku taivaallisen ihana paikka jossa ois hyvä. Onnenhetkiä koko iäisyys täynnä...
:ashamed:

Ei oleminen lopukaan kuolemaan. Raamattu sanoo, että Jumala luo uudeksi kaiken, taivaan ja maan. Kaikki tulee olemaan taivaassa paljon paremmin, kuin koskaan täällä maan päällä, jossa elämme. Uskon, että siellä on kaikki Jumalan luoma, ilman syntiä. Jumalan luo ei myöskään voi tulla syntiensä kanssa ja siksi Jeesus tuli ja sovitti kuolemallaan syntimme . Sulasta rakkaudesta. Voit ottaa tämän lahjan vastaan tai hylätä sen. Mutta teitpä niin tai näin, vietät ikuiseen jossain paikassa.

 

olen ollut kliinisesti kuollut. en hengittänyt, sitä jotain sähköä tmv annettiin. (se missä leffoissa sanotaan "clear" eli irti). täytyy sanoa etten kokenut mitään valoa mitä kohti kulkea, ei niin mitään. se oli vaan mustaa. ei mitään. sitä vaan lakkaa olemasta. kun heräsin hengityskoneessa ja tajusin että hengissä olen, olin kiitollinen ja n. 3kk aikana en enää pelännyt kuolemaa, mutta sen jälkeen senkin edestä. muistan sen mustan. sen ettei ollut enää mitään. en muista että mua on elvytetty en mitään. muistan kun heräsin ekaa kertaa ja mun kädet oli sidottu sänkyyn ja sen hengitysputken kurkussa, se oli kamalaa. kunnes taas vaivuin tajuttomuuteen. se on vaan mustaa.

Mutta jos et olisi ollut olemassa, et olisi edes ymärtänyt, että kaikki on mustaa. Oli muuten just mielenkiintoinen ohjelma Ian McCormaciksta, joka kuoli kliinisesti ja siitä, mitä sen jälkeen tapahtui

TV7 - Kun sisältö ratkaisee

 

Mutta jos et olisi ollut olemassa, et olisi edes ymärtänyt, että kaikki on mustaa. Oli muuten just mielenkiintoinen ohjelma Ian McCormaciksta, joka kuoli kliinisesti ja siitä, mitä sen jälkeen tapahtui

TV7 - Kun sisältö ratkaisee

no nimenomaan. ei me ole kukaan oltu olemassa ennen syntymää. se aika ennen syntymää on ollut mustaa, sua ei ole. mun kokemus on sama. se on vaan mustaa. sua ei vaan ole.

 

[QUOTE="sama";22913615]no nimenomaan. ei me ole kukaan oltu olemassa ennen syntymää. se aika ennen syntymää on ollut mustaa, sua ei ole. mun kokemus on sama. se on vaan mustaa. sua ei vaan ole.[/QUOTE]

Eli sä koet sen mustan, vai et??

 

Eli sä koet sen mustan, vai et??

aloin katsoo videota mutta se kestää päälle 40min. nyt en jaksa kokonaan katsoa.

mutta juu. mun kokemus kuolemasta on vaan mustaa. sama kun ennen syntymääsi. ei sua vaan ole olemassa.

 

Ei oleminen lopukaan kuolemaan. Raamattu sanoo, että Jumala luo uudeksi kaiken, taivaan ja maan. Kaikki tulee olemaan taivaassa paljon paremmin, kuin koskaan täällä maan päällä, jossa elämme. Uskon, että siellä on kaikki Jumalan luoma, ilman syntiä. Jumalan luo ei myöskään voi tulla syntiensä kanssa ja siksi Jeesus tuli ja sovitti kuolemallaan syntimme . Sulasta rakkaudesta. Voit ottaa tämän lahjan vastaan tai hylätä sen. Mutta teitpä niin tai näin, vietät ikuiseen jossain paikassa.

Mie olen aina ollu avoin kaikelle, en mie tyrmää uskoa, enkä mittään mikä ei liity uskontoon. Kyllä tässä viime viikkoina on jopa minun ateisti-mies turvautunu kuulema Jumalaan.

Mie oon miettiny että elämä on turhaa jos se loppuu ko kuolee. Varsinki jos avaruuessa ei ois kettään muita, mie oon aatellu jos kuolleet sinne mennee, käyvät täällä niinku mieki olen kokenu ja tuntenu monet kuolleet lähellä...

Mie ainaki toivon että mie lopulta ko leppoon pääsen, meen minun esikoisen luo, saan sen taas syliin. Näkisin ne kasvot, tuntisin sen painon ja voisin hyväillä sitä pientä mönttiä minun sylissä ja ihmetellä niitä silkkisiä haivenia sen päässä. Ja mie haluan että meijän tyär joka nyt on, meijän piika, tapaa isosiskonsa.

 

No mutta jos Jumala odottaa meitä, onko metsässä röllejä, taivaalla keijukaisia? Ihan hyvällä kysyn. Miksi juuri Jumala olisi oikeasti olemassa? Kysyn minä, jonka perhepiiristä löytyy seurakunnan työntekijä, en ole ateisti tms.. pohdin vain.

No mistä kaikki on tullut, jos Jumalaa ei ole? Liian monta "sattumaa" . Ja mitä ihmettä sillä on tämän asian kanssa tekemistä, että sun perhepiiristä löytyy srk:n työntekijä :O? Uskoon tulemisessa tarvitaan henkilökohtainen ratkaisu. Siihen ei riitä yliopiston tai AMK:n paperit.

 

Nii ja se piti sanoa että jotain välitilan kokemuksia mullaki on. En vaan halua aatella ees niitä. Ne kokemukset itessään ei ahistanu mut jos niitä muistelee niin alkaa ahistaa, ja kaipuu niihin on ihan sairas.

 

[QUOTE="sama";22913644]aloin katsoo videota mutta se kestää päälle 40min. nyt en jaksa kokonaan katsoa.

mutta juu. mun kokemus kuolemasta on vaan mustaa. sama kun ennen syntymääsi. ei sua vaan ole olemassa.[/QUOTE]

Kannattaa katsoa, kun on aikaa .

 

Kannattaa katsoa, kun on aikaa .

ja kun joku kokee jonkun kuolemiseen liittyvän "hei kuoleman jälkeen on jotain" niin sekö on totuus..

sen verran kattelin tota videota että käsitin että kyseessä on hukkumis kuolema.... siitä on monia monia kokemuksia että hukkumis kuolema on yksi armollisimmista. ensin toki on paniikki jne, mutta hapen puute aiheuttaa ihmiselle käsittämättömän euforian jolloin koet jotain "suurta" ja kuolema on kaunis....

 

[QUOTE="naksu";22913460]Mummeliisa: Seuraan blogiasi (kiitokset siitä!) ja viime aikoina juuri tätä aihetta lukiessani olen miettinyt, että mikä aiheuttaa Sinulle "kuoleman kaipuun"? Itse äitinä jopa pelkään sitä, että joudun lähtemään täältä lasten ollessa pieniä. Se olisi kamalaa (vaikka enhän sitä itse välttämättä ehtisi ajatella). Haluan kovasti nähdä näiden rakkaiden elämää vielä paljon eteenpäin. En missään nimessa arvostele tai tuomitse ajatustasi. Mietin vaan itsekseni, kun sinullakin vielä ihania pieniä lapsia. Plus kaikki isommat ja heidän lapsensa.[/QUOTE]

Kiitos naksu.

Nuo ovat mielestäni kaksi eri asiaa. En minäkään ole täältä ennen aikojani mihinkään lähtemässä. Haluan saattaa ei vain lapset vaan lapsenlapsetkin ensin aikuisuuteen. Lastenlastenlasten kohdalla saavat sitten uudet mummot ja vaarit "take over".


Kuoleman"kaipuu" onkin enemmän kaipuuta siihen, että tuokin "loppumatka" iloineen ja suruineen on kuljettu loppuun. En siis suinkaan halua kuolla 45-vuotiaana kesken matkani vaan ajoittain kaipaan sitä että olen 90 ja valmis näkemään Hänet, joka on koko matkani rinnallani kulkenut huitaisten tuontuosta mukaansa läheltäni rakkaitani.

 

Kannattaa katsoa, kun on aikaa .

eeh......mä tässä samaan aikaan kattelen tota videota ja sori vaan..... onpa tekemällä tehty sepustus.