Mikä yksinhuoltajuudessa on mielestäsi kamalinta?

Tuli tosta ketjusta mieleen, kun joku ei halua ikinä jäädä yh:ksi .
Itse olen vajaan 5v lapsen yh-äiti, ollut lähes vauva-ajasta lähtien. Tukiverkkoja ja omaa aikaa ei juuri ole, sillä eksääni ei kiinnosta tavata lasta. . Ja olen todella huono antamaan lasta esimerkiksi mummolle, ajattelen että itse minun pitää lapseni hoitaa...
Kamalinta on yksinäisyys, etenkin juhlapyhinä ja kesällä muutenkin... Siihen olen jo tottunut etten pääse kauppaan/lenkille tms yksin, mutta viikonloput/juhlapyhät/kesät ottavat koville aina välillä

 

Ei oikeastaan mikään. Olen aina ystävystynyt helposti ja suhteet sukulaisiin ovat läheiset.

 

Vanhempainillat. Se, kun lapsella on kisoja tai näytelmiä tai muita ylpeyden aiheita ja mä olen yksin siellä tukemassa ja antamassa kehuja ja olemassa ylpeä. Se, kun lapsen kaverit kysyy "miksi teillä ei oo isiä?". Se kun lapsi kysyy itkien, "miksi kukaan isi ei huolehdi musta?" Se, kun olen katkera siitä, että en koskaan edes halunnut tehdä tätä yksin.

 

Mulle tulee aiheeseen liittyen enemmän ihania asioita mieleen, mutta vastauksena kysymykseen on se, etten voi olla se mies, se isä.

 

Alussa oli se että kaipas toista aikuista jakamaan huolia ja murheita. Eikä se toinen lompakkokaan olis pahitteeks ollu.
Nyt yli neljä vuotta yksin olleena, tässä ei oo oikeestaan mikään kamalaa. Meillä menee oikeen hvyin.

 

Mietin kauan, en keksinyt.
Jos nyt jotain, niin se, ettei esimerkiksi talvirenkaiden vaihtaminen olekaan niin yksinkertaista. Pitää hommata joku vaihtamaan tai vahtimaan lasta siksi aikaa. Apua kyllä onneksi on.

 

Elämänlaatuni yksinhuoltajana oli todella paljon parempaa kuin sitä edeltävässä parisuhteessa.

En tosiaan keksi, mikä olisi ollut jotain kamalaa....ehkä surkeita oli ne hetket kun olisi halunnut käpertyä toisen aikuisen lämpöiseen kainaloon nukkumaan, mutta silloinkaan en siis exääni haikaillut vaan jotain aivan muuta.

 

Olen ollut 3 lapsen yh eikä siinä ollut mitään kamalaa.

 

Mulla se oli se, kun kaikki oli mun harteilla. Neljän lapsen kanssa kauppareissut kävellen oli rankkoja, mutta oli pakko ottaa koko katras mukaan. Ei ollut ketään auttamassa kotitöissä, katsomassa lapsia jne. Se taakka napsahti niskaan raskaana. Tai tuntui taakalta silloin. Mutta olin kyllä helvetin onnellinen silti, koska olin päässyt eroon huonosta avioliitosta ja löytänyt uuden rakkauden. Rakkaus auttoi paljon, vaikkei nähtykään usein. Neljän lapsen kanssa tosiaan se arjen raskaus oli pahinta kuitenkin.

 

En ole yh, mutta itselleni vaikeinta olisi varmasti arjen sumpliminen, työmatkojen ja muiden. Oman ajan puute esimerkiksi harrastuksiin voisi tehdä tiukkaa myös.

 

Vanhempainillat. Se, kun lapsella on kisoja tai näytelmiä tai muita ylpeyden aiheita ja mä olen yksin siellä tukemassa ja antamassa kehuja ja olemassa ylpeä. Se, kun lapsen kaverit kysyy "miksi teillä ei oo isiä?". Se kun lapsi kysyy itkien, "miksi kukaan isi ei huolehdi musta?" Se, kun olen katkera siitä, että en koskaan edes halunnut tehdä tätä yksin.

kuin minun suustani

 

jaaa emmää vaan tiedä mitä kamalaa täs on ehkä rahaa olis enempi jos olis mieskin>

 

ei se kamalaa ole jollei tee siitä sellaista. mä oon ollut 20raskausviikolta asti yksin. nyt tuo pikku neiti on 2v 9kk. onneks on 2,5v ollu ihana ihminen rinnalla jakamassa arkea. tytölle isi vaikka onkin isipuoli

 

se että on pakko jaksaa yksin hoitaa kaikki asiat oli kuinka väsynyt tai kipeä tahansa.

 

Toisten ihmisten asenne yksinhuoltajia kohtaan on pahinta. Oikeastaan muuten olen nauttinut tästä vaikean avioliiton jälkeen.

 

ekana tuli mullakin mieleen noi koulun tapahtumat,tosin eipä se isä sillon yhdessä asuessakaan jaksanut paikalle tulla,vaikka ois vapaata töistä ollutkin..onneksi nykyinen mieheni tulee mielellään,vaikkei hänen lapsi olekaan ja toiseksi raha,olishan se ihan kiva,jos toinenkin vanhempi ois osallistunut lapsensa kuluihin..vaan en valita,valitsin onnen rahan sijaan silloin pari vuotta sitten..

 

ei se kamalaa ole jollei tee siitä sellaista. mä oon ollut 20raskausviikolta asti yksin. nyt tuo pikku neiti on 2v 9kk. onneks on 2,5v ollu ihana ihminen rinnalla jakamassa arkea. tytölle isi vaikka onkin isipuoli

Ethän sä sitten ole oikeastaan ollut kuin muutaman kuukauden yh:nä, ei se siinä ajassa vielä ehdikään olla kamalaa . Tarkotin yh:nä sellaista joka elää YKSIN lapsen/lasten kanssa eikä ole toista aikuista jakamassa arkea

 

Kamalinta.. ostoskassien kantaminen yksin. Muuta en koe raskaaksi, vaikkei lapset ole käytännössä koskaan missään hoidossakaan. Lastenhoitajan palkkaan joskus, jos haluan hetkeksi piipahtaa yksin enemmän tai vähemmän pakollisille asioille.

 

se että on pakko jaksaa yksin hoitaa kaikki asiat oli kuinka väsynyt tai kipeä tahansa.

Tämä oli mullakin aikoinaan ! Mutta nyt on helpompaa kun lapsi on jo koulussa ja äitini eläkkeellä-pääsee apuun koska tahansa.
Välit lapsen isään ovat hyvät, lapsi onneksi näkee isää melkein joka päivä. Totaalinen isättömyys olisi pahinta. Meillä oli aika jolloin iskä ei pitänyt yhteyttä pariin viikkoon...se oli raskasta !
Ja raha...No, onneksi palkkani on asiallinen. Mutta tiedän että monilla yhuoltajilla on taloudellisia huolia. se on kohtuutonta.

 

En minäkään haikaile eksää millään tavalla, vaan toista huoltajaa lapsille. Sitä isää, jonka jokainen lapsi tarvitsee ja ansaitsee. Kun lapsen tekoon kuitenkin aina tarvitaan kaksi. Enkä mä joskus pysty hyväksymään sitä asiaa, että mä olen ainoa joka kantaa sen vastuun minkä olen lasta tehdessä ottanutkin.
Avioliitto on ollut huono ja hyvä kun erottiin, mutta lasten syy se ei ollut. Mutta lapset siitä silti eniten kärsii. Olen ollut nyt 3 vuotta yksinhuoltajana ja tietysti onnellinen siitä, että entisen elämän kurjuudet on takanapäin, mutta ei tämä vaihtoehto ole mikään lottovoitto siltikään.

 

Yksin olo kun olet seurassa missä pariskuntia. Se ettei ole aikuista jakamassa kaikkea. et voi iloita yhdess ja huolia jakaa vaan kaikki jää sun harteille. Parasta yh:n elämässä oli vapaus, kun sai itse päättää mitä teki ja miten rahat käytti.
Eli olin noin vuoden yksinhuoltaja,lapsi oli silloin 1v. Ja en muista että olisin kamalasti kärsinyt,päinvastoin nautin siitä suunnattomasti.

 

Exän jatkuva vainoaminen,lastensuojeluilmoitusten tekeminen ja lasten manipuloiminen ja henkinen kiusaaminen on ollut pahinta.

 

Se kun lapsi kysyy, miksi isä ei välitä ja missä isä on. Se on raskasta, todella raskasta. Kaikki muut asiat meillä on hienosti, mutta tuo lapsen isänkaipuu on erittäin tuskaista. Te, joiden mielestä kamalin asia on ostosten kantaminen, talvirenkaiden vaihto tms. niin miten olette selittäneet lapselle isän puuttumisen? Tai jos isä onkin kuvioissa niin jotain ongelmia asian suhteen täytynee olla, kun olette saaneet yksinhuoltajuuden, niin miten olette näitä asioita puineet lapsen kanssa?

 

Alussa oli se että kaipas toista aikuista jakamaan huolia ja murheita. Eikä se toinen lompakkokaan olis pahitteeks ollu.
Nyt yli neljä vuotta yksin olleena, tässä ei oo oikeestaan mikään kamalaa. Meillä menee oikeen hvyin.

Samat fiilikset. Itsellä oli se tilanne että miehen kanssa erottiin jo raskausaikana. Pienen vauvan kanssa yksin oleminen ei ollut helppoa, vaikka hyvä tukiverkko on. Mutta nyt kun erosta on päässyt yli ja vauva-arkeen tottunut, niin ei tässä mitään kamalaa ole.

 

Ei minullakaan ole toista vanhempaa jakamassa arkea, mutta silti meillä on toimiva yhteishuoltajuus. Olen paljon onnellisempi kuin ennen eroa ja asiat toimivat paremmin, en keksi yhtään huonoa puolta. Paitsi rahan riittävyyden, meillä on todella tiukkaa. Ja lapsia kolme.