Puhutaan paljon siitä että jollain on "vanhemmuus hukassa" ja sillä tavallisesti tarkoitetaan sitä, kun ei osata asettaa lapselle turvallisia rajoja ja opettaa empatiaa.
Minä olen viimeisten vuosien aikana miettinyt tuota hukkunutta vanhemmuutta toisestakin vinkkelistä, nimittäin tuon "ylisuojelun" kannalta.
On itsestään selvää että jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen kasvuympäristöön ja riittävään hoivaan. Mutta kuinka monelle on yhtä itsestäänselvää, että lapsella on oikeus myös kasvaa itse?
Tälläkin palstalla usein saa lukea, kuinka isotkaan lapset eivät saa leikkiä keskenään ulkona, kuinka lapselle ei suoda muita turvallisia läheisiä aikusikontakteja kuin omat vanhemmat (pahimmassa tapauksessa isäkään ei kelpaa vaan lapsi on täysin äitinsä lelu), kuinka kaiken harrastuksen pitää olla rudutettua ja valvottua, kuinka ruoan ainoa sisältö on ravinto (ei sosiaalista aspektia, makua saatikka hulluttelua), kuinka oppimista hidastetaan ja oppimisen into tukahdutetaan, koska "lapsen pitää olla lapsi" jne.
Tätä sitten sanotaan lapsen "rakastamiseksi"?!
Itse näen sen niin päin, että siinä aikuinen alistaa lapsen (jolla pitäisi olla ihan oma ihmisarvonsa ja jota tulisi kunnioittaa aivan omana itsenään) välineeksi, jolla työstää omia neuroosejaan.
Ja taisinpas eksyä sivupoluille. Takaisin asiaan: Ikäviä siis nuo turhat ilmoitukset pedofiiliepäilyistä. Niinkuin joku jo sanoikin niin hysteria kääntyy helposti itseä vastaan: Sitten tosi paikan tullen kukaan ei enää uskokaan eikä turhien ilmoitusten ylikuormittama poliisi ehdi auttaa.
Hyvä olisi muistaa sekin, että liki kaikki pedofiliatapaukset tapahtuvat kotona. Pahantekijä on äärimmäisen harvoin tuntematon. Todennäköisimmin se on isä, äiti, isoisä, isoäiti, veli, sisko, opettaja...
:x
