Mandi ollut koulukiusattu, hän oli vain loppuvuosinaan epäsuosittu, mutta kukaan ei häntä kiusannut tai haukkunut, uhkaillut tai ylenkatsonut.
Mandilla oli rahaa ja kauniita vaatteita, hän piti allasbileitä jo alakouluiässä, joihin kaikki toki halusivat mukaan. Oli mageeta tuntea "julkkis".
Mahtoiko sitten johtua rahasta vai mistä, mutta Mandi ei luonteeltaan ollut pidetty. Hän ylenkatsoi ja arvosteli, haukkui seläntakana, valehteli ja nälvi. Muistutti jatkuvasti paremmuudestaan, rahakkuudestaan ja julkisuudestaan. Kovin oli vaikea kuoren taakse nähdä ja niellä kaikki loukkaantumatta.
Kun ikää tuli lisää, menetti tuo valta hohtonsa. Ei ollut enää ympärillä hännystelijöitä, jotka kaiken niellen persausta nuolisivat. Eikä ollut kuin harvoja ja valittuja, jotka kuoren alle näkivät ja rakastivat sellaisenaan. Eivät ne kai riittäneet, nämä todelliset ystävät. Ikä olisi tuonut viisautta, mutta sitä ei Mandi enää kai jaksanut odottaa.
Toki saa johtopäätöksensä tästä tekstistä vetää kuka haluaa, napata sieltä täältä sen kiinnostavimman ja omaa ajatustaan lähellä olevan murusen, mutta ei kukaan tosiaankaan mitään itsemurhaa todellakaan toivonut.
Nyt ne entiset hännystelijät ja nälvityt itkeskelevät kännipäissään uudessa seurassa baarissa, kuinka oli niin hyvää kaveria, niin hyvää kaveria että. Jälkimainingeissa suosiossa ratsastelevat, että eivät mitään oppineet loppupeleissä nekään.
Ei tällaista tekstiä kukaan omainen halunnut julkisuuteen antaa, eikä muuta annettavaa ollut. Siksi annettiin ajan kulua ja hälyn laantua. Tiedettiin, että jokainen asianosainen kasvaessaan aikuistuu ja alkaa muistella lopulta hyvällä.
Näin olen asian ajatellut omassa päässäni, ainoana todellisena tiedonlähteenä nuo allasbibikset alakouluiässä, joihin ystäväni lasta ei mukaan huolittu, paras kaverinsa kylläkin. Toinen itki ja toinen sovitti vieressä päällepantavaa. Monta viikkoa puhuttiin koulussa vain niistä bileistä, ennen ja jälkeen. Että se siitä kiusattunaolosta.