Ystävä kärsii lapsettomuudesta, miten tukea?

[EnnaV]

Hei kaikki lapsettomuuden kanssa tavalla tai toisella tekemisissä olevat ihmiset. Sain jokin aika sitten tietää ystäväni yrittäneen lasta parin vuoden ajan, josta toinen vuosi on mennyt hoitojen parissa. Ensin oli yritetty inseminaatiota ja nyt on menossa ivf-hoitojen toinen kierros.

Ystäväni ei ole halunnut kertoa kipeästä asiasta lähes kenellekään, vain pari lähintä perheenjäsentä/ystävää tietää lapsettomuudesta.

Itselleni uutisen vastaanottaminen on ollut erittäin vavisuttava kokemus. Toisaalta olen otettu siitä, että ystäväni uskoutui juuri minulle kaikista ympärillään olevista ihmisistä. Toisaalta tietoisuus ei voi olla vaikuttamatta väleihimme. Hän on erityisesti painottanut haluaan puhua asiasta vain itse parhaaksi katsominaan hetkinä eikä halua joutua vastailemaan kysymyksiin tai raportoimaan hoitojen etenemisistä, aikatauluista, tuloksista jne. Olen tietysti luvannut olla kysymättä ja pysynyt lupauksessani.

Olin ja olen edelleen aivan hirveän surullinen ystäväni puolesta, sillä hän jos kuka ansaitsisi tulla äidiksi ja olisi siinä varmasti omimmillaan. Toisaalta pintaan tunkee myös voimakas suuttumus elämän epäreiluudesta. Ja samaan aikaan ymmärrän, miten saan olla vielä entistäkin kiitollisempi omista lapsistani, joita jouduimme odottamaan huomattavasti lyhyemmän aikaa.

Vaikean tilanteesta ja ystävyytemme päivittäisestä sisällöstä tekee tällä hetkellä se, että tiedän hoidoista ja niiden aikatauluista. Ihan kuten aina ennenkin, olen kuitenkin ensisijaisesti kiinnostunut ystävästäni ja hänen tavallisesta elämästään, en siitä montako munasolua on saatu talteen tai minä aamuna tehdään testejä ja mitä ne näyttävät. Nyt huomaan kuitenkin välttäväni hänelle soittamista silloin, kun jotakin "kyseltävää" edes voisi olla. En halua soittaa ennen hoitokäyntejä, enkä niiden jälkeenkään välttääkseni kiusallista "jutellaan tässä niitä näitä, vaikka molemmat tiedämme mitkä ajatukset täyttävät oikeasti just nyt täyttävät pään". Toisaalta en halua olla ottamatta yhteyttä ja jättää häntä yksin, kun enää "mistään muustakaan" ei oikein osata puhua.

Tilanne tuntuu ihan hirveältä, sillä tiedän ystäväni olevan lopen uupunut ja jossakin määrin jopa masentunut tilanteesta (saa ammattiapua), mutta tuntuu etten itse voi tehdä hänen hyväkseen mitään. Meillä on pitkään ollut tapana lähettää joskus vain lyhyitä "ajattelen sinua" -tyyppisiä tekstiviestejä, mutta nyt en halua enää lähettää niitäkään, jotten aiheuta hänessä tunnetta, että olen "kimpussaan" jatkuvasti ja suren tai säälin häntä. Kuitenkin ajattelen häntä ja tilannetta päivittäin ja hakisin vaikka kuun taivaalta, jos se olisi ratkaisu ongelmaan.

Koska kukaan muu ei tiedä asiasta, en voi siitä puhua juuri kenellekään. Osaako joku täällä kertoa, miten voisin olla hänen tukenaan? Mitä te jotka olette itse kokeneet pitkiä hoitojaksoja olette arvostaneet lähipiiriltänne? Emme asu samalla paikkakunnalla, joten yhteydenpito tapahtuu pitkälti puhelimitse/sähköpostilla. Tuntuu jo, ettei vierailuakaan uskalla etukäteen sopia, kun ei tiedä miten hän jaksaa ja jaksaako sitten pitää viikonloppuna kyläläisiä, jos on mieli maassa. Itse hän ei juuri halua matkustaa pois kotoa.

Nämä ovat tietysti hirveän yksilöllisiä asioita ja toisille on luontevaa kertoa asiasta kaikille, kun taas toiset eivät jaksa altistaa kipeää asiaa koko seurapiirin pällisteltäväksi. Molemmissa lähestymistavoissa on varmasti hyvät ja huonot puolensa, mutta jokaiselle on minusta kuitenkin sallittava rajojen määrittäminen näin henkilökohtaisessa asiassa.

Olisin erittäin kiitollinen kuulemaan ajatuksianne ystävien tuesta ja avusta. Mikä on auttanut, mikä on tuntunut tungettelevalta, mikä satuttanut, mikä ilahduttanut jne? Sitä yhtä, kun emme me ystävät pysty toiselle antamaan vaikka miten haluaisimme. Kiitos, jos joku viitsii vastata.

 

[Tapiontytär]

Mulla ei pitkiä hoitoja ole takana, inseminaatioon odotettiin kun plussasin, mutta jonkunverran minäkin ehdin tuntea sen pohjattoman olon..uutta raskautta taas toivotaan mutten uskalla sitä kutsua raskauden yrittämiseksi etten taas masennu kun ei ole tärpännyt.

Jos haluat tukea ystävää niin minulle paras apu oli se, että joku kuunteli kun halusin purkaa ajatuksiani. Se riitti. En pahastunut jos minulta kysyttiin missä mennään, jos en jaksanut puhua aiheesta niin kerroin kuulumiset lyhyesti ja pyysin että voitaisi jutella jostain muusta. Minua ei ole helppo loukata, arvostan todellisuudenmukaisuutta, kaikillehan sekään ei tietysti sovi..

 

[Garfield]

Hei EnnaV,

onhan tilanne toki lähipiirillekin/ystäville vaikea. Moni lapsettomuudesta kärsivä ei kuitenkaan jaksa kantaa vastuuta muiden hyvinvoinnista tai omasta roolistaan sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa. Ystäväsi ei kuvauksesi mukaan jaksa. Itsekin ajoittain heittäydyn niin itsekkääksi etten aina vastaa edes puhelimeen tai viestihin, kun en yksinkertaisesti jaksa. Hyvä ystävä ei tee tästä numeroa, eikä tulkitse sitä "en koskaan halua puhua kanssasi" vaan "en nyt just jaksa, katsotaan myöhemmin". Ihan hyvin voi jonkun ajan päästä kokeilla uudelleen, josko nyt saisi vastauksen.

Tyly tosiasia, minun kokemukseni mukaan on, että vain hyvin hyvin harvat ihmiset osaavat lohduttaa tai tukea oikealla tavalla, jos eivät ole itse tätä käyneet läpi. Eli vastaus kysymykseesi voi olla, ettet mitenkään. Et ole kokenut tätä, niin et ehkä tiedä mitä sanoa vaikka haulaisitkin tukea. Voi myös olla, että ystäväsi ei halua kuulla sinulta lohduttavia sanoja, koska et "kuulu samaan ryhmään". Minun on ollut paljon helpompi keskustella ystäväni kanssa joka on myös käynyt hoidot läpi. Hän osaa sanoa oikeat asiat ja hänen yhteydenottonsa eivät ärsytä. Hän myös tuntee "slangin" eikä tarvitse selitellä. Sen sijaan muiden ystävien, vaikka ovatkin erittäin hyviä ystäviä, yhteydenotot ärsyttävät joskus, enkä osaa edes sanoa miksi. He eivät myöskään löydä oikeita ilmaisutapoja, kun eivät vaan yksinkertaisesti tiedä, mistä on kyse. Parhaansa he yrittävät, mutta ei heistä ole minulle tsemppaajaksi. Olen myös iloinen etteivät he ole yrittäneet "opiskella" tuota "slangia" tai hoitojen eri tekniikoita, kun se luultavasti ärsyttäisi, ikäänkuin he tietäisivät jotain, kun ovat kirjoista lukeneet. Ehkä sinunkin on vain tyydyttävä siihen ,että nyt ainakin toistaiseksi ystävyytenne ei oikein toimi. Pidä kuitenkin yhteyttä sen verran ettei yhteydenpito kokonaan katoa.

Mielestäni aina voi kysyä: kuinka jaksat, kuinka voit. Se ei velvoita raportoimaan hoitojen etenemisestä, pelkästään vain omasta voinnista. Se avaa kuitenkin portin myös muille keskusteluille, jos/kun ystäväsi haluaa niistä puhua.

Voit myös kokeilla pystyttekö sopimaan erilaisista kommunikaatio tavoista tai "säännöistä". Itse olen sopinut raskaana olevan ystäväni kanssa siitä, että hän ei puhu minulle vauvasta, sen liikeistä tms. Mutta sen sijaan keskustelemme mielellämme toistemme voinnista.

Tosiaan, ehkä sinun täytyy vain nyt sietää sitä, ettette kumpikaan pysty olemaan toisillenne niin paljon tueksi kuin toivoisitte. Asiat voivat korjautua myöhemmin.

 

[syssy]

Tärkeintä on se, että ystäväsi tietää, että sinulle voi puhua, jos siltä tuntuu. Sekin on hyvä, että olet sanonut ystävällesi, että voidaan puhua myös muista asioista. Silloin ystävästäsi ei tunnu siltä, että sinulle olisi pakko raportoida aina kaikki asiat, jos ei jaksa tai pysty.

Kannattaa ottaa huomioon, että jokainen hoito samallakin henkilöllä on aina erilainen. Henkinen valmistautuminen ja senhetkinen elämäntilanne vaikuttavat paljon siihen, millä tavalla osaa käsitellä huonoja ja hyviä uutisia. Toisinaan hyviä uutisia hehkuttaa aivan kauheasti ja sitten toisella kerralla niihin suhtautuu skeptisesti. Joskus huonoille uutisille voi suurin piirtein viitata kintaalla ja sitten toisella kerralla ne vievät elämältä kaiken tarkoituksen ja mielekkyyden.
Näin ainakin minulla. Kokemusta hoidoista on jo kolmen inseminaation ja kolmen ICSI:n verran.

Sen perusteella mitä kirjoitat, niin luulen, että olet osannut jo nyt tukea ystävääsi oikein hyvin. Minulla on yksi hyvä ystävä, joka suhtautuu asioihin hieman samaan tapaan kuin sinäkin. Olen kokenut tämän ystävän tuen kullan arvoiseksi.
Ainoa asia, mistä olen joskus hieman loukkaantunut hänelle (tai tuntenut pikemminkin oloni kiusaantuneeksi) oli se, kun ystäväni alkoi tuputtamaan meille adoptiota. - Emme kävisi hoidoissa, jos adoptio olisi meille jotenkin selvä asia.

 

[syssy]

Garfiel näköjään kirjoitteli samaan aikaa pitkän viestin. Komppaan kyllä kaikkea, mitä hän kirjoittaa.

 

[83yrittäjä]

Miten olisi kun sinulla on kirjoittaminen hanskassa niin laitat kirjeenä tai sähköpostina halusi tukea häntä ystävänä kaikin tavoin ja tuntosi siitä että pelkäät hänen tulkitsevan ystävyytesi ja viestisi ehkä väärin. Tietenkin vielä parempi että naamakkain otat aiheen keskusteluun kerralla ja kunnolla niin että kaikki kysymyksesi tulevat vastatuiksi ja pelisäännöt selviksi. Sen jälkeen on taas ihana pitää yhteyttä kun ei tarvitse miettiä noita turhia asioita.

Itse jouduin hieman töksähtävästi sanomaan yhdelle ystävälleni että en enää haluaisi hänen kysyvän kertaakaan projektimme etenemisestä. Hän kun kysyy aina missä mennään ja sitten kun kerron niin eipä hän pysty asiaan mitään kommentoimaan kun kosketuspinta lapsettomuuteen on hänellä olematon. Ainainen "no on se nyt ihme kun ei tärppää" ei vaan auta... Sama kysymys ja lyhyt vastaus takaisin ja sitten se keskustelu on aina siinä niin ei kiitos... Tai vielä pahempaa hän on sortunut kertomaan että pitää lopettaa yrittäminen niin tärppää ja ehdottelipa aamulämpöjen mittailuakin wou!! Ihan hyvällähän hän tietysti mutta öööö... No niin...

Toinen ystäväni kysyy aina kuulumisten joukossa no että mites projekti, mutta hänelle jos kertoo missä mennään niin vastaus on aina empaattisempi ja luontevasti etenevä... pieni höpötys aiheesta ei ole pahitteeksi.... Hänelläkin on kolme lasta jotka kaikki ovat helposti saatuja, mutta hänellä on sana hallussa ja hyvät tuntosarvet. Hänellä on myös ainut lapsi jonka kanssa minulla ei ole mitään ongelmia pelata. Oikeastaan pitkään aikaan ensimmäinen taapero jota pystyn hoivaamaan ja pitelemään ilman katkeruutta tai pahoja tunteita ja sekin pitkälti siksi että äiti suhtautuu minuun niin hyvin.

 

[mamma-73]

Mä kerroin lapsettomuudestani heti lähes kaikille. Jännä kuulla, että kaverisi ei halua "raportoida" etenemistä edes niille, joille on kertonut tilanteesta. Mulla oli päinvastoin eli kerroin heti kaikki asiat kaikille ja sanoin sitten palaavani asiaan kun tietty toimenpide oli ohi. Jotenkin olin innoissani hoidoista ja halusin kertoa niistä kaikille(kuitenkin aika suppea porukka). Mulle tehtiin 3 ifv_hoitoa siirtoineen ja siihen meni kuitenkin monta vuotta niin katsoin parhaaksi pitää läheiset ajantasalla. Hyvä, että kaverisi tietää sinun olevan kuulolla, jos hän tarvitsee juttukaveria. Mielestäni voit myös sanoa hänelle mitä ajattelet eli että et oikein keksi sitten muutakaan puhuttavaa ja haluat tietää hoitojen edistymisestä...

 

[Miisamari]

Moi Enna,

Ihana lukea miten lämpimästi ajattelet ja kirjoitat ystävästäsi. Uskon että hän todella arvostaa sitä että sinä jaksat kuunnella silloin kun hän haluaa jotain kertoa. Ja uskon että hän on tarkkaan valinnut sen jolle asiasta kertoi, eli olet osoittautunut hänen silmissään siksi kaveriksi jota on helppo lähestyä, joka osaa kuunnella ja joka on ehdottoman luotettava. Onnittelut siitä!

Minua erityisesti kosketti tuo kohta "Meillä on pitkään ollut tapana lähettää joskus vain lyhyitä "ajattelen sinua" -tyyppisiä tekstiviestejä, mutta nyt en halua enää lähettää niitäkään, jotten aiheuta hänessä tunnetta, että olen "kimpussaan" jatkuvasti ja suren tai säälin häntä." Nimittäin se on juuri tässä tilanteessa ainakin itselleni pahinta, se että pelkään muiden säälivän minua (ja tiedänkin sen että niin he tekevät, olen nähnyt sen niin monien läheisten kasvoilta). Ja jos olen nähnyt sen säälin vilahduksen jonkun kasvoilla, minun ei tee enää mieli nähdä koko ihmistä, se on niin luotaantyöntävä ajatus että joutuisin näkemään sen sääli-katseen uudelleen.

Puhun nyt vain omasta kokemuksestani, mutta minunkin mielestäni sinä voisit jutella noista asioista suoraan ystäväsi kanssa. Siis kertoa mikä sinua tässä tilanteessa häiritsee ja harmittaa, ja että olet epätietoinen ja lähes epätoivoinen kun et tiedä miten päin pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Älä vaadi häneltä siihen ratkaisua, vaan kerro pelkästään noista omista tuntemuksistasi ja etenkin siitä että niin kovasti haluaisit olla hänen apunaan ja tukenaan. Uskoisin että avoimuus ja rehellisyys on parasta, ystävyyden säilymisenkin kannalta. Ainakin itselleni on ollut helpottavaa että jotkut kaverit rohkeasti nostavat kissan pöydälle (eivät vaadi minua raportoimaan tai olemaan aktiivisempi tai avoimempi, mutta tekevät ystävälliseen sävyyn selväksi omat ajatuksensa). Muista että ei siltä ystävältäsi varmastikaan ole empatia sinua kohtaan kadonnut, vaikka kahlaakin nyt syvällä omissa suruissaan.

Voithan kysyä myös ihan suoraan että mitä mieltä hän on jos lähetät välillä niitä ajattelen-sinua-viestejä, olisiko se hänelle mieluisaa vai onko nyt sellainen elämänvaihe että hän ei kaipaa muiden viestejä (vaan haluaa itse ottaa yhteyttä sitten kun on sellainen hetki). On ihan ok että välillä ollaan vähemmän tekemisissä ja jossain toisessa vaiheessa ystävyys voi taas palata aktiivisemmaksi.

Itse monen vuoden hoidot läpikäyneenä ehdottaisin semmoista käytännön järjestelyä esim noiden kyläilyjen suhteen, että yritätte sopia ne hoitojen välille, tai sellaiseen ajankohtaan hoidon aikana joka ei ole niin tunnepitoinen. Itselleni ne jaksot olivat sumutteluvaihe ja piikittelyn alkuvaihe (jolloin ei ole vielä voinut saada huonoja uutisia siitä hoidosta), sekä ensimmäinen alkion siirron jälkeinen viikko (jolloin ei vielä voi aavistella onko alkio kiinnittynyt vaiko ei). Raskaustestin jälkeen kaipasin ainakin viikon "hiljaisuutta", jolloin ei ollut kiva nähdä ihmisiä. Tietty jos kaverisi ei halua kertoa hoitojen aikatauluista, näitä on vaikea sopia, mutta luulisi että hän jonkin ajankohdan tietää etukäteen milloin olisi helpompi nähdä ystäviä. Jos hän nyt ylipäänsä jaksaa mitään kyläilyjä, voin kuvitella että jos vielä masennustakin on, niin kyläilyt ovat aivan liian raskaita edes ajatella.

Minulle ärsyttävimpiä "lohdutusyrityksiä" on ollut ne kun ihmiset alkavat voivottelemaan miten raskasta lasten hoitaminen on, ja miten hienoa on että minä voin rauhassa keskittyä harrastuksiini ja parisuhteeseeni ja uraani, ja ylipäänsäkin tehdä mitä haluan. Sekä se kuinka jotkut kertovat loppumattomia määriä esimerkkejä ihmisten ihmeraskautumisista milloin minkäkin vitamiinin tai vaihtoehtohoidon tai "rentoutumisen" avulla. Ja sitten ne adoptio-ehdotukset. Sekä tilanteen vähättely tyyliin "kyllä se kohta varmaan tärppää". Vaikka hyväähän kaikki vain tarkoittavat, eivät varmaan arvaakaan miten pahalta nuo kommentit tuntuu.