Heipat vaan kaikille ja Tuutikille tervetuloa!
Uskon kyllä Tuutikki, että raskautuminen onnistuu ihan hyvin. Veljen vaimo sai lapsen lokakuussa 36-vuotiaana. Hän oli ottanut asenteen, että pitää varmaan odottaa pitkään, mutta hänellä tulikin vain yhdet kuukautiset.
Minä täällä ylpeänä kummina paukuttelen henkseleitä.
Olen 26 vuotta ja naimisissa. Yhdessä ollaan oltu 4 vuotta. Miehellä on 8 vuotias tytär, joka on meillä joka toinen viikonloppu. Pillerit lopetin marraskuun alussa ja sen jälkeen ei ole menkkoja tullut. Sain lääkekuurin niiden aloittamista varten, mutta en ole sitä vielä ostanut. Kun mietin asiaa tarkemmin kuun alussa, niin tulin siihen tulokseen, etten taidakaan olla valmis äidiksi vielä. Mies haluaisi lapsen heti ja nyt minulle synkistelee, kun minä otan takapakkia.
Kiva, että olette raskautumisestanne noin positiivisella mielellä.
Kohta taitaa tulla ekat jännäyspäivät joillekin..
Minä TAAS olen se vastarannan kiiski ja olen sitä mieltä, että yrityksistä huolimatta en raskaudu kovin pian. Syitä tähän menkkojen epäsäännöllisyys jo teininä ja taaksepäin kallistunut kohtu. Ja nytkin olen se ainut onneton, jolla kuukautiset reistailee pilsujen jälkeen. Seuraava vaihe on lisää terolut kuureja, sitten siirrytään clomeihin, siitä tutkimuksiin ja sitten todetaan, etten ovuloi. Sen jälkeen vaan kaiken maailman hoitoihin. Ja joskus vuosien päästä joudumme adoptoimaan. Tämä on tunnepuolen paniikkipuhetta, mutta järki kuitenkin toppuuttelee, että vielä on ihan liian aikaista miettiä tuollaista.
Katson tämän järjettömän suunnittelun osaksi hullua hormoonitoimintaa, mutta myös osan laitan vauvakuumeen piikkiin. Eli vielä en luovuta tässä hommassa. Pitäisi saada vaan jotenkin se varmuus siihen, että pärjää ja kaikki järjestyy, mutta peruspessimistinä se on äärettömän vaikeaa.
Täällä on taas itkupäivät meneillään. Pari päivää on ollut taas tunteet pinnassa ja eilen illalla itkin tunnin sisällä neljä kertaa. Saisi kyllä ne menkat tulla jo... Eihän tätä kukaan jaksa.. Pohjanoteeraus oli illalla. Ruoka oli valmista ja mieheni sanoi minulle: ""tule, mennään kaikki syömään nyt."" Minä samalla sekunnilla rupesin itkemään ja sanoin: ""Me ollaan tässä kahdestaan, et voi sanoa, että mennään KAIKKI. En minä ole raskaana."" Siinä sitten itkua tuhrasin pari minuuttia ja mies lohdutti. Se alkaa olla jo tottunut noihin tunteiden purkautumiseen. Viime viikolla se oli aika pihalla ja hämillään. :/ Joskus haluaisin kyllä olla mies....
En ole ottanut mitään vitamiineja. Aion varmaan kyllä silloin kun aloitamme. Minun ruokavalio on todella yksipuolinen ja karkkeja ja roskaruokaa syön melkein joka päivä. Se kirottu vauvakirja neuvoi aloittamaan foolihapon syönnin viimeistään heti kun raskaus todetaan. Ne on varmaan ihan tarpeellisia. Vitamiinien syönnistä neuvola antaa ohjeita yksilöllisesti kunkin ruokailutottumusten mukaan. Kirjassa taidettiin pikkasen varoitella, ettei kannata edes niitä vitamiineja syödä ilman neuvolan konsultaatiota.
Kiva gallup meneillään. Kaikkien miehet kuulostaa kivoilta, huonoine puolineenkin. Minun miehellä on uskomaton huumorintaju. Lisäksi hän on ahkera kotitöissä, hellä, hieroo minun kipeitä hartioita ja passaa minut piloille. Hän myös tekee kaikkensa, että minulla on hyvin asiat. Myös siellä makkarin puolella
Hän on meistä se optimistinen ja hän ei pienistä ota stressiä.
Huonot puolet ovat lyhyt pinna, kaavoihin kangistuminen (ei tietysti ole huono puoli kaikken mielestä) ja hänen kyvyttömyytensä pyytää anteeksi. Lisäksi hän turhautuu kun minulla on paha olo, koska tuntee ettei osaa lohduttaa minua. Tämä purkautuu ärtymyksenä ja yleensä minun huolien purkaminen ja asioiden stressaaminen (joita on liian usein hänen mielestään)päättyy riitelyyn ja minun entistä pahempaan mieleen.
Tämä lähtee nyt kahville hormooneineen! Mitäköhän tänään lehdessä on joka saa minut itkun partaalle?
Mukavaa loppupäivää!