Yrittääkkö lasta vai ei, kun puolisot ovat eri mieltä.

Miten olette selvinneet puolison kanssa tilanteesta, jossa toinen toivoo lasta ja toinen ei? Miten asiassa pääsisi johonkin ei-katkeraan lopputulokseen, joka ei olisi ero?
Me olemme olleet 5 vuotta onnellisessa parisuhteessa, mies 35 v. ja minä pian 30v. Itse kaipaisin jo lasta elämääni. Mies taas nauttii stabiilista elämästämme, jossa on aikaa ja rahaa eikä kukaan vaadi mitään. Olemme käyneet keskusteluja useaan otteeseen siitä, mitä kumpikin toivoo. Mies sanoo lapsihaaveille ei, koska ei ole ikinä tuntenut tarvetta hankkia lapsia ja kun ei tiedä mitä iloa niistä olisi, niin on helpompi sanoa ei. Hän ei siis sinänsä ole pohjimmiltaan negatiivinen asian suhteen vaan "vain" tunteeton. Häntä pelottaa vastuu ja kaikki omien harrastusten ja kiinnostusten kohteiden menettäminen, vaikka kaveripiirissään lapsen saaneet miehet kyllä ovat jatkaneet elämäänsä suht onnellisen näköisenä eikä maailmanloppua vielä näy.
Noh, koska itse olen varma, että haluan lapsen (peloista, vastuusta ja jännityksestä ja kaikesta huolimatta), niin päädymme pattitilanteeseen. Kumpikaan ei halua erota missään nimessä ja se johtaa väistämättä siihen, että toisen pitää taipua. Suhteemme alussa lapsista puhuttaessa mies sanoi jotenkin niin, että voisi hyväksyä elämäänsä tällaisiakin bonuksia, kunhan vaan saisi olla kanssani. Edelleenkin hän uskoo, että todennäköisesti taipuu tahtooni, vain ettei menettäisi minua. Mutta onko tämä lapselle oikein? Tai tekeekö se parisuhteellemme hyvää, eipä varmaan. Kaikki vaihtoehdot on hyvässä sovussa puitu ja käyty läpi, ja kumpikin tietää, että kyllähän sitä omaa lastaan rakastaisi, jos sen saisi. Silti pelottaa, helk*tti! Mitenpä tästä eteenpäin??

 

Minä henkilökohtaisesti en voisi harkita tekeväni lasta vastahakoisen miehen kanssa, koska siinä olisi mielestäni aivan liian suuri riski parisuhteen pilaamiseen, miehen katkeroitumiseen jne. Joko maltat muutaman vuoden odotella, josko miehesi mielipide siitä muuttuisi ja otat samalla riskin oman hedelmällisyytesi heikentymisestä tai yritätte keksiä jonkin muun ratkaisun ongelmaan. Ero ei selvästikään se oikea ratkaisu ole. Mies saattaa tuntea olonsa nurkkaan ajetuksi tämän asian tiimoilta, eikä ainakaan painostus auta mitään. Vaikea tilanne, pakko myöntää... Sinun täytyy vain nyt miettiä todella tarkasti, että kumpaa haluat enemmän - miehen vai lapsen. Mitään takeitahan hedelmöittymisestä ei ole, vaikka sitten eroaisittekin ja yrittäisit lasta jonkun toisen kanssa.

 

Ei kait tuohon ole yhtä oikeaa ratkaisua. Tilanne kuulostaa sangen samanlaiselta kuin meillä on. Paitsi etten minä onneksi tällä hetkellä pyöri tuskaisessa vauvakuumeessa (jotain orastavaa kuumeen alkua kyllä tuntuisi olevan palailemassa vuoden-parin tauon jälkeen!). Me ollaan 25v ja 31v, vajaa 7v yhdessä oltu ja naimisissa ollaan. Suhteen alussa toki selvitin nämä kriittiset isot asiat, että haluaako naimisiin, lapsia jne ja silloin mielestäni kyllä-vastaukset sain. Nykyään kun asiasta jutellaan, niin mies selittää että hänellä ei ole sellaista biologista tarvetta lapsiin kuin naisilla taitaa olla ja etten koskaan saa häntä sanomaan, että hän _haluaa_ lapsia. Jonkun keskustelun yhteydessä tosin sanoi, että sitten kun minä koen asialle olevani valmis, niin hänelle se on ok. Tuntuu vaan ihan absurdilta koko homma. Ja hänelläkin tuntuu olevan ajatuksena se, että se on sitten omien menojen täydellinen loppu lapsien myötä. Vaikka hänelläkin nyt jo ystävissä ja kavereissa paljon perheellisiä on eikä se noiden menoa ole estänyt, toki vähän muuttanut.

Minä taas koen tuon lapsiasian itselleni sen verran tärkeäksi, että jos mies nyt sanoisikin ettei hän missään nimessä halua lapsia tehdä, niin taitaisi olla kiperä ero edessä. En ottaisi sitä riskiä, että eläisin sitten loppuelämäni katkerana ilman lapsia, ilman että olisin edes yrittänyt niitä saada. Kokisin kyllä tulleeni jossain määrin "huijatuksi" myös, koska tosiaan suhteen alussa mies on sanonut, että lapset on ok jossain kohtaa suhdetta.

Epävarmuudessa täällä kyllä elellään. Pitäisi taas lähiaikoina koittaa jutella asiasta ja ottaa taas selkoa miehen kannasta, kun en edelleenkään ole vakuuttunut suuntaan tai toiseen että mitä hän asiasta ajattelee.

 

Eipä minulla neuvoja ole antaa, mutta kirjoitan oman kokemukseni ja pohdintojani. Jotain samanlaista meillä on ollut, minä en aluksi ollut halukas lastenhankintaan ja mies taas koki.

Kun mentiin naimisiin (ihan aikuisina, kumpikin yli 30v), molemmat kertoi suhtautumisensa lisäntymiseen. Minä en lapsia halunnut. Miehelle asia ei ollut ajankohtainen, mutta sanoi jotenkin niin, että jos vahingossa raskaaksi tulisin, se olisi ihan hyvä uutinen. Periaatteessa miehelle lapset olivat ihan ok jo tuolloin, mutta hänellä oli jotenkin sellainen kohtalouskoinen ajattelutapa - niitä tulee jos on tullakseen.

Pari vuotta avioliittoa, ja silloin miehellä biologinen kello hälytti. Äkkiä hän halusi aktiivisesti lapsia. Minä olin vastahankaan, oikeastaan ihan vain tottumuksesta. En ollut ikinä lapsia osannut kaivata elämääni, niin en vain osannut äkkiä muutakaan ajatella. Mies ei varsinaisesti minua ympäri puhunut, mutta yli vuoden ajan selitti minulle ajattelutapaansa - mitä lapset hänelle merkitsevät.

Kun itse sain ajatuksen kypsyttelyn käyntin, totesin, että en minä oikeastaan lastenhankintaa sinänsä vastusta - en vain koe mitään varsinaista halua tai tarvetta lapsia saada. Lapset eivät ole minulle pääasia elämässä. (Ymmärrän oikein hyvin Vernan miehen mahdottomuuden sanoa, että hän nimenomaan haluaisi lapsia.) Sen sijaan mies ja parisuhde ovat minulle tärkeitä.

Totesin lopulta, että kyllä minulle sopii lapsia yrittää. Lapset tekisivät miehelle elämän merkitykselliseksi. Ja itse olen kysä ottamaan vastuun lapsista. En oikein osaa selittää tätä ymärrettävästi. En tarkoita sitä, että olisin valmis tekemään lapsia vain mieheni mieliksi. Vaan sitä, että miehelleni on tärkeää saada lapsia, ja minulle ei ole niinkään tärkeää olla lapseton.

Siksi meilllä päädyttiin yrittämiseen.

Omat mutkansa matkaan toi se, että mies taisi odottaa liian kauan. Ikää alkaa kertyä, ja nyt ollaan hedelmöityshoitoihinkin turvautumassa, kun ei vain tärppää luomusti.

 

oisko tähän aiheeseen lisää kokemuksia? kiinnostais muakin tämä vaikkei nyt ihan täysin tuossa tilanteessa (vielä ainakaan) olla..

 

Voin yhtyä tähän. Ite oon kohta 21 v ja mies 25. Meillä on yks yhteinen lapsi ja mulla haaveissa toinen. Mies on siitä eri mieltä. Hänen mielestä vasta seuraava lapsi voi hankkia ku on oma asunto ja paljon rahaa. Mut siihen menee kymmenisen vuotta että saadaan edes asuntolaina. En ite haluais hirveen isoa eroa lapsien iälle.

Pahin vielä on se että mun sisko synnytti lähiaikoina pienokaisen ja mulla nous hirvee vauvakuume. Ja tällä sitkutella noi vuodet nii ei onnistu. Päivä päivältä pahenee. Miten tän voi tartuttaa miehelle?

Aina ku on juteltu toisen lapsen hankkimisesta niin se on päätynyt siihen että mies hermostuu ja alkaa valittaa että ei olis halunnut ensimmäistäkään vaikka yhdessä päätettiin että hankitaan lapsi. Oon niin väsynyt tähän että on paljon tressiä. Menkatkin on myöhässä. Ehkäsynä on ollut parikuukautta kondoomi kun kierukka putos.

Mää haluan sen lapsen pienokaisen jota voin helliä ku ensimmäinen on kohta yli 1v

Mitä muut miettii tästä mun tilanteesta?