Miten olette selvinneet puolison kanssa tilanteesta, jossa toinen toivoo lasta ja toinen ei? Miten asiassa pääsisi johonkin ei-katkeraan lopputulokseen, joka ei olisi ero?
Me olemme olleet 5 vuotta onnellisessa parisuhteessa, mies 35 v. ja minä pian 30v. Itse kaipaisin jo lasta elämääni. Mies taas nauttii stabiilista elämästämme, jossa on aikaa ja rahaa eikä kukaan vaadi mitään. Olemme käyneet keskusteluja useaan otteeseen siitä, mitä kumpikin toivoo. Mies sanoo lapsihaaveille ei, koska ei ole ikinä tuntenut tarvetta hankkia lapsia ja kun ei tiedä mitä iloa niistä olisi, niin on helpompi sanoa ei. Hän ei siis sinänsä ole pohjimmiltaan negatiivinen asian suhteen vaan "vain" tunteeton. Häntä pelottaa vastuu ja kaikki omien harrastusten ja kiinnostusten kohteiden menettäminen, vaikka kaveripiirissään lapsen saaneet miehet kyllä ovat jatkaneet elämäänsä suht onnellisen näköisenä eikä maailmanloppua vielä näy.
Noh, koska itse olen varma, että haluan lapsen (peloista, vastuusta ja jännityksestä ja kaikesta huolimatta), niin päädymme pattitilanteeseen. Kumpikaan ei halua erota missään nimessä ja se johtaa väistämättä siihen, että toisen pitää taipua. Suhteemme alussa lapsista puhuttaessa mies sanoi jotenkin niin, että voisi hyväksyä elämäänsä tällaisiakin bonuksia, kunhan vaan saisi olla kanssani. Edelleenkin hän uskoo, että todennäköisesti taipuu tahtooni, vain ettei menettäisi minua. Mutta onko tämä lapselle oikein? Tai tekeekö se parisuhteellemme hyvää, eipä varmaan. Kaikki vaihtoehdot on hyvässä sovussa puitu ja käyty läpi, ja kumpikin tietää, että kyllähän sitä omaa lastaan rakastaisi, jos sen saisi. Silti pelottaa, helk*tti! Mitenpä tästä eteenpäin??
Me olemme olleet 5 vuotta onnellisessa parisuhteessa, mies 35 v. ja minä pian 30v. Itse kaipaisin jo lasta elämääni. Mies taas nauttii stabiilista elämästämme, jossa on aikaa ja rahaa eikä kukaan vaadi mitään. Olemme käyneet keskusteluja useaan otteeseen siitä, mitä kumpikin toivoo. Mies sanoo lapsihaaveille ei, koska ei ole ikinä tuntenut tarvetta hankkia lapsia ja kun ei tiedä mitä iloa niistä olisi, niin on helpompi sanoa ei. Hän ei siis sinänsä ole pohjimmiltaan negatiivinen asian suhteen vaan "vain" tunteeton. Häntä pelottaa vastuu ja kaikki omien harrastusten ja kiinnostusten kohteiden menettäminen, vaikka kaveripiirissään lapsen saaneet miehet kyllä ovat jatkaneet elämäänsä suht onnellisen näköisenä eikä maailmanloppua vielä näy.
Noh, koska itse olen varma, että haluan lapsen (peloista, vastuusta ja jännityksestä ja kaikesta huolimatta), niin päädymme pattitilanteeseen. Kumpikaan ei halua erota missään nimessä ja se johtaa väistämättä siihen, että toisen pitää taipua. Suhteemme alussa lapsista puhuttaessa mies sanoi jotenkin niin, että voisi hyväksyä elämäänsä tällaisiakin bonuksia, kunhan vaan saisi olla kanssani. Edelleenkin hän uskoo, että todennäköisesti taipuu tahtooni, vain ettei menettäisi minua. Mutta onko tämä lapselle oikein? Tai tekeekö se parisuhteellemme hyvää, eipä varmaan. Kaikki vaihtoehdot on hyvässä sovussa puitu ja käyty läpi, ja kumpikin tietää, että kyllähän sitä omaa lastaan rakastaisi, jos sen saisi. Silti pelottaa, helk*tti! Mitenpä tästä eteenpäin??