Yksipuolinen vauvakuume

[katkeroituva]

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä noin viisi vuotta. Jo suhteen alkuaikoina kerroin, että haaveilen lapsista ja toivoisin tulevani äidiksi melko nuorena. Ymmärsin, että ajatuksemme olivat samansuuntaisia, mieskin halusi lapsia, "mutta ei ihan vielä". Olen aika ajoin asiasta muistutellut, ja vastaus on aina sama "ei nyt ihan vielä, mutta ehkä parin vuoden sisään". Syyksi mies sanoo sen perinteisen, ettei ole vielä valmis isäksi. En ole miestä erityisemmin painostanut ja olen ollut asiasta hiljaa pitkiä aikoja, mutta aina välillä sanonut, että kyllä minä nyt jo haluaisin niitä lapsia.

Nyt viime aikoina tuttavapiirissämme monet ovat saaneet lapsia tai ovat parasta aikaa raskaana, ja minunkin vauvakuumeeni on noussut ihan uusiin lukemiin. Lisäksi olen alkanut tuntea kateutta näitä maha pystyssä kulkevia kavereita kohtaan, mikä tuntuu aika ikävältä. En pysty näitä negatiivisia tunteita ja katkeruutta täysin mieheltä piilottamaan, vaikka pelkäänkin, että ne vain vaikeuttavat asiaa ja myrkyttävät suhdettamme.

Mainittakoon nyt vielä, että ns. taloudelliselta ja sosiaaliselta kannalta elämämme on ihan hyvällä mallilla, on työtä ja turvaverkkoa, eikä mieskään ole ilmaissut, että mitkään käytännön asiat häntä huolestuttaisivat. Vuosi sitten parisuhteemme oli vähän kriisissä, mutta pääsimme siitä mielestäni hyvin yli ja sen jälkeen suhteemme on ollut jopa parempi kuin koskaan ennen. En silti tiedä, pelkääkö mies, ettei suhteemme olisi tarpeeksi vakaalla pohjalla.

Miten ihmeessä tätä pitäisi käsitellä? Onko aiheesta olemassa mitään kirjallisuutta tai artikkeleita? Netistä näitä keskusteluja kyllä löytyy vaikka kuinka paljon, mutta äkkiä en löytänyt mitään asiantuntijan laatimaa tekstiä. Eniten pelkään, että mies ei vielä silloin parin vuoden päästäkään ole valmis. Olen muistuttanut, että ei niitä lapsia välttämättä mitenkään automaattisesti tule heti, kun ehkäisy jätetään pois. Usein näiden vauvakeskustelujen yhteydessä mies kysyy minulta, miksi minä haluan lapsia. Itsekkäät syythän siinä ovat taustalla, mutta eikö lasten hankkiminen aina ole itsekäs teko..? En oikein tiedä, mitä mies tuolla kysymyksellä ajaa takaa, mutta ainakin saa sillä minut tuntemaan itseni todella itsekkääksi ihmiseksi.

Antakaa jotain vinkkejä tilanteeseen. Ehkäisyn poisjättäminen salaa ei tule kysymykseen, niin epätoivoinen en onneksi ole.

 

["anni"]

Minkäikäisiä olette?meillä mies halusi kyllä yhden lapsen mutta toista ei sitten halunnutkaan vaikka minä olisin halunnut ettei lapsi olisi jäänyt ilman sisarusta.Jos olette nuoria eikä miehen mieli muutamassa vuodessa muutu kannattaa erota.

 

["mie vaan"]

Käykää kunnon keskustelu, mitä tulevaisuudelta haluatte. Istukaa pöydän ääreen, maatkaa sängyllä, mikä hyvältä tuntuu, mutta käykää asiat kunnolla läpi. Sinä kerrot mitä haluat (lapsen), miksi haluat ja mitä jos toiveesi ei toteudu. Mies kertoo mitä haluaa, milloin ja miksi. Älkää jättäkö keskustelua kesken, vaan puhutte kerralla asiat loppuun. Ja mietit myös sen, että jos mies ei lasta haluakkaan, mitä sinä teet (eroatko vai hyväksytkö asian).

 

["vieras"]

Meillä sama tilanne, tosin nyt vähän helpottanut. Ollaan seurusteltu 3,5vuotta, minä täytän 28, mies 26.
Valmistun AMK:sta toukokuussa, työpaikkakin on jo valmiina, miehellä vakiduuni. Vaan eipä vihreää valoa mieheltä tule. Nyt pystynyt jo puhumaan että toisaalta haluaisi kohta, mutta sitten ilmottaakiin ettei ole vielä valmis. Olen yrittänyt selittää että mulla alkaa tota ikää olemaan pikku hiljaa...

 

["heh"]

Meillä oli ihan sama tilanne vuosia. Minä olen nyt 30 ja mies 31. Jos minä olisin saanut päättää, olisimme alkaneet lasten hankintaan ehkä jo parisen vuotta sitten. Nyt vihdoin viime marraskuussa mies ei vastustellut, kun sanoin, että aion jättää pillerit pois, huolehtikoon hän ehkäisystä, jos haluaa...
Vaan eipä sitä vauvaa nyt sitten ihan heti kuulukaan...miehet ei tunnu oikeasti tajuavan, että vauva ei tosiaankaan ilmaannu heti kun ehkäisystä luovutaan...

 

[anna aikaa]

Voih, mulla oli vielä vuosi sitten sama tilanne, en kumminkaan ryhtynyt sen kummempiin painostustoimiin vaan odotin kärsivällisesti. Mies kyllä tiesi mitä minä haluan ja minä tiesin että mies tarvitsee vielä aikaa. Sit yhtäkkiä yhtenä iltana mies vaan sanoskin että jospa nyt jätetään se ehkäisy pois... aloin odottamaan ekasta kierrosta ja nyt meillä on ihana vauva, toinen suunnitelmissa. Minä 24, mies 25, yhdessä oltu 6 vuotta. Kyse oli vain siitä, ettei mieheni aiemmin ollut valmis.

 

[saman kokenut]

Hei,

vuosi sitten oma suhteeni oli samassa tilassa. Erosimme jopa hetkeksi asian takia. Mielessäni ei pyörinyt mitään muuta kuin vauva. Lopetin e-pillerit miehen kanssa yhteisestä päätöksestä, ja ehkäisimme kondomilla. Lopetin lapsiasiasta puhumisen. Muutaman kuukeuden kuluessa mies hölläsi kondomin käyttöä, ja siirryimme pikkuhiljaa varmoihin päiviin tietoisena siitä, että vahinko voi käydä. Kuukausi tästä olinkin raskaana. Mies oli alkuun vähän järkyttynyt, mutta heti oli selvää että vauva pidetään. Nyt vauva on jo syntynyt, ja mukavasti menee.

Minulla oli myös tuo suuri pelko, että lasta ei sitten kuulu, kun sen aika on, tai että suhteemme päättyykin lapsettomana muutaman vuoden päästä, ja itse olen sitten jo selvästi vanhempi (nyt vielä vähän alle 30-v).

En valitettavasti osaa oikein sanoa muuta, kuin että yritä olla hetken aikaa puhumatta lapsesta. Meillä mies ahdistui selvästi, kun koko ajan painostin asialla. Jos alkaa näyttää, ettei mies ollenkaan ala lämmetä asialle, täytyy sinun tehdä sitten oma ratkaisu. Joku aikaraja olisi hyvä olla, että oma mielenterveytesi ei mene odotellessa.

Tsemppiä ja toivottavasti mies vielä lämpenee vauvalle!

 

[moekoe]

[QUOTE="mie vaan";28069981]Käykää kunnon keskustelu, mitä tulevaisuudelta haluatte. Istukaa pöydän ääreen, maatkaa sängyllä, mikä hyvältä tuntuu, mutta käykää asiat kunnolla läpi. Sinä kerrot mitä haluat (lapsen), miksi haluat ja mitä jos toiveesi ei toteudu. Mies kertoo mitä haluaa, milloin ja miksi. Älkää jättäkö keskustelua kesken, vaan puhutte kerralla asiat loppuun. Ja mietit myös sen, että jos mies ei lasta haluakkaan, mitä sinä teet (eroatko vai hyväksytkö asian).[/QUOTE]

Näin. Kurja tosiasia on se, että odottelemalla ei asiat helpotu, vaan kuten olet huomannut, katkeroidut pikkuhiljaa.
Asia on käytävä kunnolla läpi ja sit sun on miehes mielipiteen kuultuas tehtävä ratkaisu miten haluat edetä.

 

[oih]

Voih, mulla oli vielä vuosi sitten sama tilanne, en kumminkaan ryhtynyt sen kummempiin painostustoimiin vaan odotin kärsivällisesti. Mies kyllä tiesi mitä minä haluan ja minä tiesin että mies tarvitsee vielä aikaa. Sit yhtäkkiä yhtenä iltana mies vaan sanoskin että jospa nyt jätetään se ehkäisy pois... aloin odottamaan ekasta kierrosta ja nyt meillä on ihana vauva, toinen suunnitelmissa. Minä 24, mies 25, yhdessä oltu 6 vuotta. Kyse oli vain siitä, ettei mieheni aiemmin ollut valmis.

...kun se menisikin noin. Mutta itsellä alkaa olla ikää 32v ja pelottaa, ettei sitä kohta enää tuosta vain raskaudukaan :/

 

[pelkään..]

Meillä taasen tälläinen tilanne:
Minä eikä mieheni ole halunnut lisää lapsia edellisissä suhteissa, olin hyvin varma vielä asiasta n. 6 kk sitten ja miehenikin oli samaa mieltä että ei lisää lapsia. Minulla on yksi lapsi edellisestä liitosta ja miehellä kaksi lasta edellisestä liitosta.
Nyt minulle on tullut aivan kauhean järkyttävä vauvakuume! Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, ainokaiseni sai alkunsa onnellisesta vahingosta Enkä sen jälkeen ole lapsia halunnut.
Nyt kun meillä on mieheni kanssa suhde vakaalla pohjalla ja muutenkin terve parisuhde, niin minä kovasti haluaisin vauvan mieheni kanssa. Mieheni pelkää etten jaksaisi ja masentuisin ( olen sairastanut synnytyksen jälkeisen masennuksen ), miehen huoli on titenekin ihan aiheellinen, mutta tiedän että mies auttais minua jos näin sattuisi käymään. Minun on helppo puhua miehelleni ja asiaan saisi heti apua.
Mieheni taas ei halua, hän haluaa jo elää "helppoa" elämää kun lapset ovat jo isompia, ei yö heräilyä, ei yösyöttöjä ym ym... Ymmärrän hyvin miestäni.
Mutta minä pelkään katkeroituvani joskus vanhana. Minä pelkään herääväni joskus 60 vuotiaana siihen että olen aivan saatanan katkera siitä että en saanut toista lasta synnytettyä tähän maailmaan. Minä rakastan miestäni, enkä todellakaan halua erota tällaisen asian takia. Tai, mistä sitä koskaan tietää. Jos joskus olen tarpeekseni halunnut ja kuumeillut ja miehellä edelleen jyrkkä EI, niin sitten jossain hormoonihuuruissa vauvakuumeissani voinkin lähteä. En haluaisi, mutta tällaiset asiat vaikuttavat paljon elämään... Pari vuotta katson ja puhun miehelleni tästä. Jos mieli ei muutu, niin sitten katsotaan onko sitä yhteistä tulevaisuutta...

 

[anna aikaa]

...kun se menisikin noin. Mutta itsellä alkaa olla ikää 32v ja pelottaa, ettei sitä kohta enää tuosta vain raskaudukaan :/

niin, jos mies on sillä kannalla ettei tosiaan halua, niin ei se odottamisesta miksikään muutu. Mutta jos mies sanoo että tarvii vuoden pari aikaa, niin on hyvinkin mahdollista. Kumminkaan toista ei voi, eikä saa, tähän asiaan pakottaa Se on vain juteltava että molemmat tietää mitä toinen haluaa, ja sit päättää jääkö odottamaan toista vai ei.

 

[satutytti]

Jos mulla olis ikää 32v ja mun mies sanois yhä uudestaan ja uudestaan että parin vuoden päästä niin en hirveen kauaks aikaa jäis odottelemaan (jos siis tätä "parin vuoden päästä" sanois aina uudestaan kun se pari vuotta on menny) moni mies pelkää sitä isäks tulemista enkä tiedä onko hirveen moni valmis isäks kun se vauva saa alun, mutta kun synnytys koittaa niin ajatukset on ihan erilaiset ja kun se vauva siinä sitten vihdoin on. Ymmärrän hyvin jos 20v mies sanoo ettei oo valmis mutta jos yli 30v mies on sitä mieltä niin ei se ikä kyllä siihen valmiuteen enää paljon vaikuta (vai onko sun mies sua paljon nuorempi?).

Mun mielestä teijän pitäis kans oikeesti nyt keskustella et mitä se mies haluaa, haluaako se oikeestikaan ikinä lapsia? voihan sillä olla niin että lapsi ei oo ehdoton ei, mutta ei nää sitä lähitulevaisuudessakaan (ja sitä myötä välttämättä ikinä) tai että mies oikeesti haluais vaikka heti mutta ei uskalla. Se riippuu paljon ihmisistä, mun kohdalla jos olis noin niin varmaan ero olis oikea, koska mulle on aina ollu tärkeetä saada edes yks lapsi, joten en olis jääny suhteeseen jossa se ei onnistu (tietysti jos ei raskaudu muista syistä niin se on eri asia) koska mää olisin kyllä aina katkera enkä pystyis olla onnellinen. Sun pitää kertoo miehelle miten tärkee se asia sulle on. Ei tietenkään pidä alkaa painostamaan eikä kiristämään esim. erolla, mutta mun mielestä jos oot sitä mieltä ettet voi olla miehen kans joka ei haluakaan lapsia niin pitäähän siitä suhteen tulevaisuudesta puhua.

 

[katkeroituva]

Kiitos kaikille vastauksista. Kyllä me olemme tästä asiasta vakavasti keskustelleet montakin kertaa, ja periaatteessa meillä on kyllä hyvin samanlaiset odotukset ja toiveet tulevaisuuden suhteen. Uskon kyllä, että mieheni haluaa lapsia. Usein hän saattaa jopa sanoa jotain tyyliin "olispa kiva jos olisi oma vauva" ja "sitten kun meillä on lapsia, niin...". Tai jos mässäilemme epäterveellisiä herkkuja, mies saattaa todeta "sitten kun olet raskaana, ei kyllä syödä näin". Eli ei mies mitenkään edes välttele aiheesta puhumista. Oikeastaan nuo miehen vauvapuheet melkein pahentavat tilannetta, erehdyn aina luulemaan, että NYT se on valmis, mutta sitten kuitenkin sanoo, että ei ihan vielä.

Olemme vasta 25-vuotiaita, eli ei meillä iän puolesta oikeasti ole mitään kiirettä. Mutta kun mies on viisi vuotta sanonut, että katsotaan parin vuoden päästä, niin en minä nyt enää kauhean montaa "paria vuotta" jaksaisi odottaa.

Mies on muutenkin todella harkitsevainen ja huono tekemään päätöksiä; ihan vähäpätöisissäkin asioissa käy usein niin, että mies jahkailee ja pohtii asiaa viikkotolkulla, kunnes minä hermostun ja komennan, että nyt päätät. Tämä siis koskee esim. uusien silmälasikehysten tai tapetin valitsemista. Tätä taustaa vasten hirvittää, ettei mies kovin helposti uskalla tehdä päätöstä niinkin isossa asiassa, kuin lastenhankinta on. :/

 

[katkeroituva]

Niin ja lisään vielä, usein näissä vauvakeskusteluissa nousee esille se, että mies on hirveän huolissaan siitä, ettei osaisi hoitaa vauvaa. Olen yrittänyt vakuutella, että sellaiset asiat ihan varmasti oppii sitten, kun niitä lapsia on, ja että harvalla miehellä edes on mitään kokemusta lapsista ennen niitä omia. Eipä sillä, että itsellänikään olisi paljoa kokemusta, mutta minua asia ei huolestuta ollenkaan. Miehen huoli vaan ilmeisesti on ihan todellista.

 

["hmm"]

Eiköhän se ole sillai, ettei vanhemmuuteen olla koskaan valmiita, sihen kasvetaan. Raskausaika on kuitenkin niin pitkä, että siinä ehtii henkisesti kypsymään. Ja kyllä sitä sitten on valmis, kun vauva putkahtaa maailmaan

 

[katkeroituva]

[QUOTE="hmm";28072149]Eiköhän se ole sillai, ettei vanhemmuuteen olla koskaan valmiita, sihen kasvetaan. Raskausaika on kuitenkin niin pitkä, että siinä ehtii henkisesti kypsymään. Ja kyllä sitä sitten on valmis, kun vauva putkahtaa maailmaan [/QUOTE]

Niin, näin minäkin uskon, mutta minkäs teet, kun mies ei siihen luota.

 

[YH OK]

[QUOTE="hmm";28072149]Ja kyllä sitä sitten on valmis, kun vauva putkahtaa maailmaan [/QUOTE]Paitsi ne, jotka eivät halua vanhemmaksi edes syntymän jälkeen ja nostavat kytkintä. Aika vastuutonta väittää, että vanhemmuus jotenkin aina naksahtaisi päälle, kun lapsi on syntynyt. Maailmassa on niin paljon hylättyjä lapsia ja rikkonaisia perheitä, ettei tällaiseen voi kyllä mitenkään uskoa. Miestä tai naista, joka ei ole varma haluavansa vanhemmaksi, ei kertakaikkiaan saa huijata ajattelemaan, että kyllä ne vaistot sitten heräävät. Tällä tavalla tehdään yksinhuoltajia.