Palaan tähän ketjuun vielä sen verran, että päädyin siis pitämään lapsen. Alkion syke näkyi jo ekassa (abortin suunnittelu-) ultrassa ja vaikka olisin halunnut eroon tästä tilanteesta mahdollisimman pian, en vain pystynyt tekemään aborttia. Pähkäilin asiaa monta raskasta viikkoa, mutta lopulta päätös tuntui ihan selkeältä. Kyse ei ollutkaan siitä, miten lapsen abortoiminen tai pitäminen vaikuttaisi omaan elämääni, vaan koin, että mun valittavana on joko elämä tai kuolema ja silloin valinta oli lopulta melkein helppo.
Nyt raskaus etenee, np-ultra on takana, ja vauvalla vaikuttaisi olevan kaikki hyvin. Pelkäsin alkuun että mitä jos en pidäkään lapsesta yhtään, kun tilanne on ollut niin hankala mutta yllätyin ultrassa, miten paljon kiinnyin välittömästi siihen pieneen pomppijaan. Se oli maailman ihanin pikku pallero, ja pariin päivään en pystynyt muuta ajattelemaankaan. Luulen, että lapsen isä koki samoin (oli mukana ultrassa). Ellei ihmettä tapahdu, tulen valitettavasti kasvattamaan lapsen yksinhuoltajana mutta helppoa ei ole lapsen isälläkään, kun hän ei voi olla jatkuvasti läsnä seuraamassa läheltä oman lapsen kasvamista. Monta kertaa on ollut itku kurkussa molemmilla tämän asian takia.
Kirjoitan tämän siksi, että päätöstä tehdessäni selailin lukuisia vastaavia ketjuja, ja välillä ketjun aloittaja katosi vaikka olisi ollut mielenkiintoista tietää, mihin ratkaisuun ja millä perusteilla hän päätyi. Tämän onnellisempaa loppua ei tässä asiassa nyt tullut, mutta päätös pitää lapsi on tuntunut itselle oikealta. Jos joku tätä lukeva nyt on samassa tilanteessa, niin minua auttoi päätöksen tekemisessä mm. Viveka Kaura-Ahon kirja "Abortti ja siitä selviytyminen" ja keskustelut kätilöiden, sairaalapastorin, parin valitun ystävän ja Itu-Projektin vapaaehtoisten kanssa. Kannattaa jutella, jutella ja jutella niin lopulta se itselle paras (tai vähiten huono) ratkaisu varmasti selkiytyy!
