Pitkästä, pitkästä aikaa minäkin täällä. Heti ensimmäisenä onnea Leenalle vauveliinista ja Jennille hyvistä ultrauutisista.
Itse olen ollut niin kiireinen töissä viimeiset pari viikkoa, etten ole ehtinyt tännekään. Toisaalta, kuten joku muukin on täällä joskus sanonut, sekin on ihan hyvä. Tuntuu rentouttavaltakin, että koko ajan mieti omaa tilaansa, vauvoja ja sitä kuinka kamalan pitkä aika marraskuuhun vielä on, jolloin mulla on se ensiaika. Välillä mietin, että jouduttaisin sitä ensiaikaa, mutta toisaalta tämä rauhallinen tahti tuntuu hyvältä niin henkisistä syistä kuin ihan käytännöllisistäkin. Toisaalta, ehtii hyvin säästää rahaa, niin että kun hoidot todella aloittaa, niihin voi osallistua joka kuukausi. Edes villeissä unelmissani en kuvittele onnistuvani ekalla kerralla. Ja toisaalta siksi, että jos odottelen asiaa rauhassa, ehdin tehdä elämässäni muutakin enkä täytä päätäni tällä asialla vain ja ainoastaan. Olen huomannut, että se on raskainta tässä prosessissa. Kun ei saa ajatuksiaan irti koko jutusta ja sitten ne pettymyksetkin on kuin valtavia vastoinkäymisiä enemmän kuin vain pieniä töyssyjä tiessä.
Olisi kivaa kuulla kyllä Leenan synnärijuttu, mutta sitten vasta kun jaksat ja pystyt sen kirjoittamaan. Ja Jennulin kuulumisia seuraan suurella mielenkiinnolla myös. Kyllä tää palsta on niin hiton tärkeä vaikka en ole edes hoidoissa vielä. Muita tarvitaan, kun tässä hommassa on muuten niin yksin. Mua tukee kyllä mun perhe ja ystävät, mutta yksikään heistä ei käy tätä nimenomaista tunneaallokkoa tai hoitoja läpi, joten se eivät ihan kaikkea voi ymmärtää.
Pitkää odotusta tämä on, voi taivas sentään. Mutta kyllä tämä palkitaan. Siihen luotan.