Mä oon uusi täällä. Tosin tuntuu etten vielä edes kuulu tänne..
Plussasin reilu viikko sitten, tuli aika yllätyksenä, vaikka tiesinkin että mahdollista on. Mies jonka tää mahdollinen lapsi on, on kuvioissa mukana, mutta ei seurustella enää. Reilu viikko ennen plussailuja mä lopetin suhteen kun tunteet puuttui enkä ollu onnellinen. Suhde ei edes ollut pitkä, vain muutama kuukausi.
Mutta siis, tein lopulta 6 testiä kotona, niin vaikea uskoa todeksi koko hommaa. Lisäksi kävin vielä neuvolassa testaamassa, ja kaikki testit näyttäny plussaa. Eli kai se pitää alkaa pikkuhiljaa uskomaan..
Omaa vauvaa oon toivonyt jo vuosia, mutta luulin ettei se ole mulle edes mahdollista. Mä kun oon todella iso kokoinen, ylipainoa on ihan hurjasti.
Tosin, viime vuoden marraskuussa pääsin vihdoinkin vatsalaukunohitusleikkaukseen, ja sen ansiosta oon saanu painoa pois jo jonkin verran. Ilmeisesti se siis auttanut tämänkin unelman toteutumiseen, eipä ole koskaan aiemmin tälläistä "vahinkoa" sattunut...
Riskiraskaus tämä joka tapauksessa siis on. Mun ylipainon ja sen leikkauksenkin takia. Ravintoa kun ei välttämättä saa niin paljon kuin pitäisi.
Onneksi neuvolassa otettiin tosissaan mun huoli kun puhuin leikkauksesta. Pääsen jo ensi viikolla uudestaan, vaikka siis nyt menossa vasta viikko 5+6. Ja ihana hoitaja siellä lupasi selvittää äityispolilta mitä pitää ottaa huomioon.
Asun siis hyvin pienellä paikkakunnalla, täällä ei ole kokemusta vastaavasta aiemmin.
Mutta nyt ahistaa ja pelottaa jatkuvasti. En uskalla vielä iloita tästä, pelkään niin että jotain tapahtuu. Ajatukset pyörii ympyrä niin ettei oikein nukkumaankaan ole pystynyt. Vaikka muutenkin oon tosi väsyny jatkuvasti.
Mitään ei saa aikaseks, ei jaksa mitää vaikka paikallaolokaan ei tunnu hyvältä.
Onmulla tukena sisko ja vanhemmat, mutta en niillekkään halua valittaa koko aikaa. Ja se mahdollinen isäkin haluaa auttaa kaikessa, mutta välillä senkin hössötys vaan ahistaa.
Tuntuu vaan et oon niin yksin tässä.
Kai se on tää väsymyskin mikä saa ajatukset sekaisin.
Täytyy vaan toivoa että alkaa helpottaa kun aika menee eteenpäin...
Plussasin reilu viikko sitten, tuli aika yllätyksenä, vaikka tiesinkin että mahdollista on. Mies jonka tää mahdollinen lapsi on, on kuvioissa mukana, mutta ei seurustella enää. Reilu viikko ennen plussailuja mä lopetin suhteen kun tunteet puuttui enkä ollu onnellinen. Suhde ei edes ollut pitkä, vain muutama kuukausi.
Mutta siis, tein lopulta 6 testiä kotona, niin vaikea uskoa todeksi koko hommaa. Lisäksi kävin vielä neuvolassa testaamassa, ja kaikki testit näyttäny plussaa. Eli kai se pitää alkaa pikkuhiljaa uskomaan..
Omaa vauvaa oon toivonyt jo vuosia, mutta luulin ettei se ole mulle edes mahdollista. Mä kun oon todella iso kokoinen, ylipainoa on ihan hurjasti.
Tosin, viime vuoden marraskuussa pääsin vihdoinkin vatsalaukunohitusleikkaukseen, ja sen ansiosta oon saanu painoa pois jo jonkin verran. Ilmeisesti se siis auttanut tämänkin unelman toteutumiseen, eipä ole koskaan aiemmin tälläistä "vahinkoa" sattunut...
Riskiraskaus tämä joka tapauksessa siis on. Mun ylipainon ja sen leikkauksenkin takia. Ravintoa kun ei välttämättä saa niin paljon kuin pitäisi.
Onneksi neuvolassa otettiin tosissaan mun huoli kun puhuin leikkauksesta. Pääsen jo ensi viikolla uudestaan, vaikka siis nyt menossa vasta viikko 5+6. Ja ihana hoitaja siellä lupasi selvittää äityispolilta mitä pitää ottaa huomioon.
Asun siis hyvin pienellä paikkakunnalla, täällä ei ole kokemusta vastaavasta aiemmin.
Mutta nyt ahistaa ja pelottaa jatkuvasti. En uskalla vielä iloita tästä, pelkään niin että jotain tapahtuu. Ajatukset pyörii ympyrä niin ettei oikein nukkumaankaan ole pystynyt. Vaikka muutenkin oon tosi väsyny jatkuvasti.
Mitään ei saa aikaseks, ei jaksa mitää vaikka paikallaolokaan ei tunnu hyvältä.
Onmulla tukena sisko ja vanhemmat, mutta en niillekkään halua valittaa koko aikaa. Ja se mahdollinen isäkin haluaa auttaa kaikessa, mutta välillä senkin hössötys vaan ahistaa.
Tuntuu vaan et oon niin yksin tässä.
Kai se on tää väsymyskin mikä saa ajatukset sekaisin.
Täytyy vaan toivoa että alkaa helpottaa kun aika menee eteenpäin...