Yhteys teineihin

Olen aina kokenut olevani läheinen lasteni kanssa, mutta nyt yhteys kahteen teinityttöön on hukassa.

En ole koskaan ollut mikään supertiukka vanhempi, mutta elämän perusraamit ovat mielestäni kohdallaan. Nyt kesälomalla on kuitenkin lähtenyt homma ihan lapasesta. Vanhemmalla tytöllä (16) on kesäduuni kesäsetelillä, puolikkaita päiviä silloin tällöin, ja käy toisinaan iltaisin salilla.

Nuoremmalla (13v) tytöllä in tulossa harrastusleiri elokuun alussa, muuten käy välillä jossain kavereiden kanssa, esim. kaupoilla tai yhtenä päivänä Lintsillä. Uni- ja ruokarytmit ihan mitä sattuu, päivät kuluvat ihan helposti yökkäri päällä somessa roikkuen.

Tuntuu pahalle, etten keksi sellaista yhteistä tekemistä, joka kiinnostaisi. Muistelen kaiholla, miten vielä pari vuotta sitten käytiin paljon uimassa, museoissa tmv. Nyt tuntuu, ettei edes puhuta.

Olemme menossa yhdessä mökille, kiva, että vielä sinne lähtevät.

Tiedän, että teinin kuuluukin ottaa etäisyyttä, mutta itseni on nyt vaikea käsitellä tätä. Jos teen omia juttujani teinien maatessa kotona, siitäkin tulee huono fiilis. Tilannetta ei helpota se, että miehen kanssa on vaikeaa.

Miten olette käsitelleet näitä tunteita teinin vanhempana?

 

Kahden teinin äiti täällä hei!

Omat lapseni ovat vielä poikia, joten välillä tuntuu olevan todella vaikeaa keksiä mitään yhteistä tekemistä tai puhuttavaa. Isot ( eli nämä teinit) treenaavat kummatkin viitenä päivänä viikossa, kesällä on vielä aamutreenit osana päivistä.

Välillä on niin vaikeaa, kun oma rakas lapsi vaan murisee tai vastaa kaikkeen en mä tiiä, jos edes sitäkään. Monet itkut on tullut tirautettua tämän takia.

Yritän nauttia niistä hetkistä, kun pojat minulle puhuvat. Meillä on yhteiset whatsapp- ryhmät johon teinit lähinnä laittavat meemejä tai jakavat muiden tiktokeja. Kysyn pojilta kuitenkin joka päivä, että mitä ovat tehneet, miten meni treenit jne. Vaikka he eivät välttämättä edes vastaa. Itse treenaan myös ja kun kotona on myös pienempiä lapsia, niin välillä koen huonoa omatuntoa, koska aika ei riitä kaikkeen.

Meillä yhteistä tekemistä on löytynyt mm. ulkona syömässä käymisestä ( joku teinien valitsema mättöpaikka) ja ihan ehdoton hitti on se, että mennään hotelliin yöksi Hkin keskustaan. ( Meiltä ei ole siitä kotiin matkaa kuin puolisen tuntia) Teinit saa päättää mitä tehdään, viimeksi käytiin katsomassa jalkapalloa ja animeleffa. Illalla vaan käveltiin kaupungilla ja siinä samassa teinitkin lähtivät juttelemaan ihan eri tavalla. Käyn myös aina kun mahdollista lasten peleissä.

Tsemppiä. Vanhin lapsi alkaa jo kohta olemaan teini-ikänsä ohittanut ja huomaan, että se oma rakas lapsi alkaa sieltä palailemaan eri tavalla takaisin.

 

Kiitos #2, helpotti vähän!

Itselläkin esikoinen poika, meni juuri armeijaan. Hänkin treenasi teinivuosina aktiivisesti, ja hänen kanssaan treenikuskaukset ja pelit toimivat jonkinlaisena liimana.

Teinit onneksi lähtevät vielä syömään, leffaan jne. Itse nautin suunnattomasti myös luonnossa liikkumisesta, konserteista, teatterista jne., mutta täytynee tehdä näitä yksin tai omien kavereiden kanssa (hyvällä omallatunnolla) ja koittaa keksiä välillä jotain teinien kanssa.

 

#2 täällä jatkaa vielä.

Harrastukset on hyvä yhdistäjä. Pakko hengata äidin kanssa matkoilla. Nyt tosin vanhin jo ajelee itse, kun sai poikkeusluvalla kortin.

Itse aina ajattelin, että tämä kasvaminen olisi tyttöjen kanssa helpompaa, voitaisiin shoppailla vaikka yhdessä ja keksiä helpommin kumpaakin kiinnostavaa tekemistä. Toisaalta pojat ovat varmaan suorempia ja viime aikoina omien elämän vaikeuksien ( teinien isästä erosin jo kuusi vuotta sitten ja nyt eletään vaihetta, että ero on tulossa uudesta puolisosta väkivaltaisen käytöksen takia) pojatkin ovat alkaneet juttelemaan eri tavalla. Olen lapsille puhunut suoraan, en tietenkään kertonut ihan kaikkea ja näyttänyt myös omat tunteeni.

Olin aika nuori äiti, taskussa ei ollut kuin lukiopaperit esikoisen synnyttyä. Koen, että on helppo ymmärtää teinejä, tosin teinien ei tunnu olevan aina helppo ymmärtää minua. Joka kerta lenkille lähtiessäni pyydän teinejä mukaani. Eihän ne juuri koskaan tule, mutta aina välillä saattavat yllättää. Vaikeaa tämä on, kun omassa mielessä pojat ovat vielä pieniä ja samalla myös tiedostan sen, että en heitä luonani kovin montaa vuotta enää saa pitää.

 

 

Ymmärrän täysin - olisi voinut kuvitella, että tyttöjen kanssa on luontevasti enemmän yhdistäviä tekijöitä - ehkä sen aika tulee myöhemmin.

Itsellänikin on haastavaa parisuhteessa, edelleen naimisissa lasteni isän kanssa. Poika toki myös vanhin, mutta häneltä olen saanut eniten voimaa vaikeissa tilanteissa.