T
turhis
Vieras
Lapsi oli erityisryhmässä alusta asti mutta ilman "virallista" syytä. Neuvola totesi että lapsi on kyllä omaehtoinen ja vilkas, mutta siihen jäi. Kunnes sitten eräällä kerralla tarkastuksen tekikin sijainen, joka kysyi suoraan olenko kuullut ADHD:sta. Kertoi minulle lyhyesti tuosta, antoi esitteen ja kyseli lapsen tekemisistä tosissaan. Kirjasi kaiken ylös, pääsimme lääkärille joka puolestaan laittoi lähetteen eteenpäin tutkimuksiin. Neuvolapsykologi tutki lapsen ja laittoi suosituksen toimintaterapeutin tutkimukseen. Jne. "Pallo lähti pyörimään" ja lopulta olimme lastensairaalassa osastojaksolla.
Sairaalassa kerrottiin että lapsi on juuri sellainen, mitä heille tulevat tapaukset yleensäkin ja että hänestä näkyy kyllä erityispiirteet kauas. Sain valtavasti apua, tukea ja ystävällistä keskusteluseuraa. Kukaan ei syyttänyt tai kyseenalaistanut kertomuksiani, minua kehoitettiin hakemaan erilaisia tukimuotoja (rahallista sekä henkistä puolta) ja kerrottiin uusista ryhmistä yms. Myös päiväkodin erityisryhmän toiminta kartoitettiin ja lapsi sai avustajan.
Kerron tämän siksi, että moni äiti syyttää itseään lapsensa käytöksestä ja vielä useampi hänen läheisensä vähättelee lapsen oireilua ja/tai väittää sen johtuvan äidistä. Minä menetin osan mielenterveydestäni kun en luottanut vaistooni, en uskonut itseeni. Koko ajan tuntui että lapsi ei ollut kuten muut ikäisensä, outoja oireita ja ongelmia tuli jatkuvasti lisää jne. mutta aina kun otin asian puheeksi, minua katsottiin kuin inttävää murrosikäistä. Hymyiltiin vähän vinosti, puhuttiin kuin en voisi mistään tajuta mitään jne. Kun sitten lopulta selvisi että kyseessä oli neurologinen häiriö (+ kasa muita piirteitä), tuntui kuin olisin herännyt syvästä unesta. "Minähän sanoin, että..!" oli eka ajatukseni päässäni kun tuijotin loppulausuntoa.
Naiset, äidit, vanhemmat, ketkä tahansa oireilevan lapsen läheiset. Vaatikaa lapsellenne apua mahdollisimman nuorena, se ennaltaehkäisee myöhempiä ongelmia! Älkää välittäkö siitä, miten huolenne sivuutetaan vaan hakekaa sitä apua jos teistä tuntuu ettei kaikki ole kunnossa. Näitä "eihän siinä mitään vikaa ole"-ihmisiä kyllä riittää, mutta he eivät olekaan niitä jotka joutuvat lapsen oireilua katselemaan päivästä toiseen, selvittelemään omituisia tilanteita jne.
Sairaalassa kerrottiin että lapsi on juuri sellainen, mitä heille tulevat tapaukset yleensäkin ja että hänestä näkyy kyllä erityispiirteet kauas. Sain valtavasti apua, tukea ja ystävällistä keskusteluseuraa. Kukaan ei syyttänyt tai kyseenalaistanut kertomuksiani, minua kehoitettiin hakemaan erilaisia tukimuotoja (rahallista sekä henkistä puolta) ja kerrottiin uusista ryhmistä yms. Myös päiväkodin erityisryhmän toiminta kartoitettiin ja lapsi sai avustajan.
Kerron tämän siksi, että moni äiti syyttää itseään lapsensa käytöksestä ja vielä useampi hänen läheisensä vähättelee lapsen oireilua ja/tai väittää sen johtuvan äidistä. Minä menetin osan mielenterveydestäni kun en luottanut vaistooni, en uskonut itseeni. Koko ajan tuntui että lapsi ei ollut kuten muut ikäisensä, outoja oireita ja ongelmia tuli jatkuvasti lisää jne. mutta aina kun otin asian puheeksi, minua katsottiin kuin inttävää murrosikäistä. Hymyiltiin vähän vinosti, puhuttiin kuin en voisi mistään tajuta mitään jne. Kun sitten lopulta selvisi että kyseessä oli neurologinen häiriö (+ kasa muita piirteitä), tuntui kuin olisin herännyt syvästä unesta. "Minähän sanoin, että..!" oli eka ajatukseni päässäni kun tuijotin loppulausuntoa.
Naiset, äidit, vanhemmat, ketkä tahansa oireilevan lapsen läheiset. Vaatikaa lapsellenne apua mahdollisimman nuorena, se ennaltaehkäisee myöhempiä ongelmia! Älkää välittäkö siitä, miten huolenne sivuutetaan vaan hakekaa sitä apua jos teistä tuntuu ettei kaikki ole kunnossa. Näitä "eihän siinä mitään vikaa ole"-ihmisiä kyllä riittää, mutta he eivät olekaan niitä jotka joutuvat lapsen oireilua katselemaan päivästä toiseen, selvittelemään omituisia tilanteita jne.