vuosi naimisissa- p.suhde hajalla

Miten tämä voi olla mahdollista?! Olen lukenut ja kuullut kuinka ensimmäinen vuosi naimisiin menon jälkeen on "elämäni ihaninta aikaa". Meillä ei. Mentiin vuosi sitten yst. päivänä naimisiin, ja alamäkeä on ollut siitä saakka! Meillä on kohta 2-v ihana poika, josta tietysti tykätään enemmän kuin mistään muusta mutta parisuhde on tosi surkea.

Mua ei kiinnosta seksi, osaksi siksi että olen muuttunut naisesta "vain äidiksi", osaksi liikakilojen takia. Toiseksi ollaan miehen kanssa ihan eri planeetoilta, jatkuvasti riidellään, tiuskitaan, paiskotaan ovia... Lasta toki rakastetaan ja vanhempina onnistutaan aika hyvin. Mutta mies ei halua jutella, halailla eikä olla lähellä muuten kun jos saa seksiä... Olen ehdottanut jotain neuvontaa, terapiaa, että mennään yhdessä kun ei hän halua minulle jutella mutta ei käy. Katselee pitkin seiniä kun yritän jutella jostain vaikeesta asiasta eikä ainakaan sano mitään. Se papin aamenko on kaiken näin huonoksi laittanut?! Ennen ei ollut tällaista. Toki riideltiin välillä mutta ei koko ajan eikä näin rajusti. Nyt joka riita menee siihen, että jompi kumpi lähtee yöksi mökille, puhutaan eroamisesta... Nyt alan ymmärtää miksi ihmiset eroaa niin äkkiä naimisiin mentyä mutta tuntuu tämä silti uskomattomalta, itse olen kuvitellut olevani naimisissa kunnes kuolema meidät erottaa...

Oltiin kaksi viikkoa häämatkalla, ei kuherreltu, ei pussailtu, ei seksiä vaikka saatiin olla koko aika kahdestaan ilman poikaa. Ei siis ole kysymys siitä ettei meillä olisi kahdenkeskistä aikaa. Onko avioliitto tosiaan tällaista? Vai ollaanko me vaan väärät ihmiset olemaan yhdessä... Mies on sitä mieltä ettei kovin onnellinen ole ollut vuosiin ja lapsen takia on tärkeää ollakkin yhdessä mutta kun ei siitä saa selvää, puhuminen on niin hankalaa hänelle. Mulle tietenkin tulee entistä huonompi olo kun ymmärrän että olen syy hänen onnettomuuteensa, kuka sitä tällaisen kanssa haluaisikaan olla. En vaan ymmärrä miksi hän on minun kanssani mennyt naimisiin jos olen niin kauhea... Mutta mitä enemmän yritän puhua ja lopulta tivata, sitä sulkeutuneemmaksi hän menee.
Onko olemassa mitään paikka johon saa yksinkin mennä parisuhdeasioita selvittämään, jos ei mies halua mukaan vai onko siitä silloin mitään apua?!
 
terapiasta
Ihan lyhyesti vain vastaan tuohon viimeiseen kohtaan, että ainakin srk:n parisuhdeneuvolaan voi mennä puhumaan parisuhdeongelmista myös yksin. Ainakin ensi alkuun käynti yksin, ilman puolisoa, voi olla hyväksikin. Jatkossa olisi hyvä saada se puolisokin sinne matkaan, että ei keskustella vain toisen osapuolen näkemyksestä. Me kun olemme yksilöitä ja miehesi saattaa kokea tilanteessa jotain muutakin kuin sinä.

Myös yksilöterapia on vaihtoehto. Silloin liikutaan sillä linjalla, että miten sinä koet asiat, miten jaksat jne. Käsitellään siis sinua yksilönä, ei niinkään parisuhdettanne.
 
Meilläkin oli eka vuosi lapsen syntymän jälkeen ihan katastrofaalista parisuhteen kannalta. Kyllä ovet paukkuivat ja nuolet sinkoilivat. Seksikään ei aina maistunut.

Nyt menee jo vähän paremmin.. hiljaa hyvä tulee.
Minä oon kans miettinyt tota et eiks suhteen alku pitäs olla "ruusuilla tanssimista", nojaa, meillä se ei sitä koskaan oo ollut.. silti rakastan ukkooni hirveesti ja hän minua :heart:
 
oikullinen
Minusta tuntuu että yksi syy tilanteeseenne on siinä että et arvosta itseäsi ja sinulla on sisäinen kriisi itsesi kanssa. Se heijastuu helposti parisuhteeseen ja tilanteen jatkuessa kehittyy kriisi parisuhteeseen. Jos arvostat itseäsi koet olevasi mm. haluttava ja uskot kumppanisi ajattelevan niin. Se pitää yllä valitöntä kemiaa ja saa kummankin tuntemaan olonsa tärkeäksi toisillee.

Missään tapauksessa ei kannata miettiä eroa. aina ajatellaan että heti kun tulee alamäki on parempi erota ennen ku ollaan pohjalla ja asennoidutaan et "eihän tässä oo kuitenkaan mitään mahdollisuutta enää onnistua". STOP! Kriisit on ihan jokaisella joskus edessä kun elää parisuhteessa ja ne on niin ollen normaaleja. Niitten yli kun taistelee on suhde entistä vahvempi. Taistelkaa siis. Juttele miehellesi tästä ja rohkaise häntä puhumaan ja rakentamaan tilannette parempaan suuntaan yhdessä.

Voihan olla että olet jo siitäkin pettynyt kun ensimmäinen vuosi ei vastannut odotuksiasi. Voin lohduttaa sinua siinä asiassa että harvalla se vastaa. On se varmasti onnellista aikaa monella, mutta itse olen ollut 8 vuotta naimisissa ja koin että alku oli vaikeaa. mukaviakin muistoja on paljon, mutta kasvu henkisesti vanhemmuuteen ja oman sisäisen minän etsiminen, kun elämä oli niin paljon kerralla muuttunut, vaikutti asiaan. ( meillä on 7 - vuotias vanhin) Me tappelimme paljon! ja jälkikäteen ihan hävettää että kaikesta sitä pitikin...ja onko toisaalta ihme! naiselta vaaditaan niin paljon henkisiä voimavaroja; hyväksyä itsessä tapahtuneet muutokset. Ja myös mies muuttuu , totttakai!

Puhukaa siis! Puhukaa aina! Miehenikin on pikkuhiljaa oppinut puhumaan. Harjoittelee vieläk =)
Mutta erityisesti kannattaa avautua "syvällisesti" koska lopun perin syy ilmapiiriin löytyy juuri sieltä. esim. vieläkin kun olemme lähdössä jonnekkin ja jos en heti löydä jotain sopivaa päälle pantavaa alan pörrätä kaapin eeressä ja kello kulkee ja minä tulen entistä kiukkusemmaksi. Syy on siinä että tänään minusta tutuu että näytän jokaisessa vaatteessa lihavalta ja ties miltä.. mikään ei käy! mies tietysti hoputtaa kun alkaa tulla kiire ja minä vaan kokeilen ja kokeilen... Lopulta alan purkaa tunnettani häneen ...Huudan ja mesoan syytän ties mistä.. Kaduttaa jo valmiiksi ku tulee sanottua, mutta on niin ärtynyt mieli. Lopulta mies joko tajuaa mistä kenkä puristaa ja lohduttaa tai suuttuu ja riita on valmis ja sitten minä tirautan itkut ja tunnustan että olen vaan niin tyytymätön itseeni! Mies ei kuitenkaan ota tätä niin vakavasti (vaikka koetankin päästä "tavastani") koska olemme jutelleet siitä!
 
No meillä ainakin mentäisiin jyrkkää alamäkeä, jos minua ei seksi kiinnostaisi... Aina jos on ollut vähänkin pidempi tauko, miehen pään päälle kertyy mustia pilviä ja tiuskiminen alkaa. Miehet kun - ikävä kyllä - tuppaavat olemaan vähän sellaisia, että sitä hellyyttä saa vasta seksin seurauksena.
 
mies
Totta joka sana.

Varmin tapa saada ongelmia on ruveta pihtaan seksiä.

se tarkoittaa yhtä kuin ei rakasta.

Tälllöin mies panee seuraavaksi rahahanat kiinni ja menevieraisiin.

MILLOIN NAISET OPPII TÄMÄN?

 
miehet on sikoja
\
Alkuperäinen kirjoittaja 03.04.2007 klo 16:04 mies kirjoitti:
Totta joka sana.

Varmin tapa saada ongelmia on ruveta pihtaan seksiä.

se tarkoittaa yhtä kuin ei rakasta.

Tälllöin mies panee seuraavaksi rahahanat kiinni ja menevieraisiin.

MILLOIN NAISET OPPII TÄMÄN?
Tyypillinen miesten vastaus.
Seksillähän nää asiat selviääki :headwall:
 
Naiselta
\
Alkuperäinen kirjoittaja 03.04.2007 klo 16:04 mies kirjoitti:
Totta joka sana.

Varmin tapa saada ongelmia on ruveta pihtaan seksiä.

se tarkoittaa yhtä kuin ei rakasta.

Tälllöin mies panee seuraavaksi rahahanat kiinni ja menevieraisiin.

MILLOIN NAISET OPPII TÄMÄN?
Ja milloin miehet oppii, että kotitöiden jättäminen naisen hartioille ja vetäytyminen omiin harrastuksiin/töihin sekä puhumattomuus tarkoittaa sitä että mies ei enää välitä :( .
 
myy
Me ainakin ollaan käyty perheneuvolassa pariterapiassa. Omassa kunnassamme ei sellasta ole koska on pieni kunta, mut käydään läheisessä kaupungissa jolta kunta ostaa palveluita, eikä näin ollen maksa meille itelle mitään. Asia selvis oman kunnan sosiialihuollosta.

Siellä jutellaan ongelmista avoimesti, ja on tosiaan helpompi puhua kun on joku 'suojelemassa selustaa'. Luulin et mies istuis siellä tuppisuuna kun ei muutenkaan koskaan puhu mitään, vaan just kattelee kans 'pitkin seiniä', mut yllättäen se onki puhunu siellä aika mukavasti, kun ei voi olla vastaamattakaan kun viers ihminen esittää jonkin kysymyksen, ja kaipa se haluaa myös puolustaa itseään...

En oo kyl varma et pelastaako tääkään meidän suhdetta, mut paljon on jo tähän mennessä auttanu sekin, et on saatu puhuttuu jotain asioita selväx, ja on tullu ilmi monia asioita jotka ei ehkä olekaan niin kuin on aiemmin luullu. Ainakaan ei jää mitään hampaan koloon, kävi niin tai näin.
mä ainakin suosittelisin teillekin tätä. Siis jos vaan molemmat on suostuvaisia ja halukkaita lähteen ja selvitteleen tilannetta...
:hug:
 
vuosi naimisissa
täällä myös erotaan, en vain jaksa enään, kun asiat ei muutu, ei ole muuttunut neljään vuoteen, eikä tule muuttumaan.
meillä on aina ollut ongelmana puhumattomuus, muuten menee mukavasti, siis silloin kun minä olen hiljaa enkä yritä puhua mistään "vakavasta".
minulle itselle on tärkeää, että parisuhteesa puhutaan ja selvitetään heti erimielisyydet. ´meillä niitä ei ole selvitetty ikinä, vaan kaikki vanhat asiat tulee aina esille uusien riitojen yhteydessä.

luulin kun menin naimisiin miehen kanssa, että asiat muuttuu, että hän ns. heräis, mutta ei.

en vain jaksa enään. meillä toinen lapsi nyt tulollaan, ja tiedän että asiat vain pahenevat lapsen synnyttyä. liikaa paineita..
en ala siihen enään.

joku viisas varmasti tulee sanomaan, että "óletko miettinyt mitä itsessä voisit parantaa". joo, kyllä oon miettinyt, ja parannettavaa kyllä olisi ja monessa asiassa, mutta minkä ihmeen takia tekisin mitään, kun parisuhde ja perhe ei merkkaa miehelle sen vertaa, että viitsisi ehkä hieman itsekkin panostaa?

en vain kestä kun poika joutuu kuuntelemaan riitoja ja erimielisyyksiä joka päivä. poika nukkuu yöt huonosti ja on illat kiukkunen, joten luulen sen johtuvan pelkästään kireästä ilmapiiristä.

itsekkin olen jo tosi väsyny, ja tämä elämä on käynyt erittäin raskaaksi. kotia en tahtoisi ikinä mennä, ja miehen vierellä ei osaa olla enään luonnollinen.

meillä on seksiä n. 1krt/vk, kait se on ihan hyvää, mutta jokseenkin tuntuu että ne on ne miehen halut jotka tyydytetään. itellä tullut olo, että pakko kait se sitten on.

olen myös miettinyt aina sitä kun ihmiset eroavat niin nopeasti, aina olen asiaa kauhistellut, ja ajatellut kun ihmiset eivät tee lapsien takia töitä suhteensa eteen. nt kun itse olen samassa tilanteessa, hoksaan että asiat ei ole niin yksinkertaisia. jos parisuhteessa ei olla samalla aaltopituudella, ja on ihan eri tavoitteet avioliitolle, niin ei siitä vain tule mitään. ja todellakin, ei suhde onnistu, jos vain toinen yrittää.

meillä aina että pukkaan miehen sohvalle, en vain kestä häntä vieressäni.
miettikääpä hyvät ihmiset miltä tuntuu, kun itsellä on paha mieli, tai iso painava ongelma harteilla, ja yrittää OMALLE AVIOMIEHELLE puhua, niin toinen nukahtaa samantien.

ei vain jaksa.. elämä ei ole aina helppoa, mutta tiedän että ilman miestä pärjätään lapsen kanssa paljon paremmin. varmasti elämä tulee olemaan raskasta, ja varmasti tulen kaipaamaan miestä vierelle, mutta en jaksa olla enään onneton ja itkeä joka yö itseäni uneen. en jaksa katsoa pojan surkeaa naamaa, vanhempien tilanteen takia.

elämä on.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 03.04.2007 klo 22:00 vuosi naimisissa kirjoitti:
täällä myös erotaan, en vain jaksa enään, kun asiat ei muutu, ei ole muuttunut neljään vuoteen, eikä tule muuttumaan.
meillä on aina ollut ongelmana puhumattomuus, muuten menee mukavasti, siis silloin kun minä olen hiljaa enkä yritä puhua mistään "vakavasta".
minulle itselle on tärkeää, että parisuhteesa puhutaan ja selvitetään heti erimielisyydet. ´meillä niitä ei ole selvitetty ikinä, vaan kaikki vanhat asiat tulee aina esille uusien riitojen yhteydessä.

luulin kun menin naimisiin miehen kanssa, että asiat muuttuu, että hän ns. heräis, mutta ei.

en vain jaksa enään. meillä toinen lapsi nyt tulollaan, ja tiedän että asiat vain pahenevat lapsen synnyttyä. liikaa paineita..
en ala siihen enään.

joku viisas varmasti tulee sanomaan, että "óletko miettinyt mitä itsessä voisit parantaa". joo, kyllä oon miettinyt, ja parannettavaa kyllä olisi ja monessa asiassa, mutta minkä ihmeen takia tekisin mitään, kun parisuhde ja perhe ei merkkaa miehelle sen vertaa, että viitsisi ehkä hieman itsekkin panostaa?

en vain kestä kun poika joutuu kuuntelemaan riitoja ja erimielisyyksiä joka päivä. poika nukkuu yöt huonosti ja on illat kiukkunen, joten luulen sen johtuvan pelkästään kireästä ilmapiiristä.

itsekkin olen jo tosi väsyny, ja tämä elämä on käynyt erittäin raskaaksi. kotia en tahtoisi ikinä mennä, ja miehen vierellä ei osaa olla enään luonnollinen.

meillä on seksiä n. 1krt/vk, kait se on ihan hyvää, mutta jokseenkin tuntuu että ne on ne miehen halut jotka tyydytetään. itellä tullut olo, että pakko kait se sitten on.

olen myös miettinyt aina sitä kun ihmiset eroavat niin nopeasti, aina olen asiaa kauhistellut, ja ajatellut kun ihmiset eivät tee lapsien takia töitä suhteensa eteen. nt kun itse olen samassa tilanteessa, hoksaan että asiat ei ole niin yksinkertaisia. jos parisuhteessa ei olla samalla aaltopituudella, ja on ihan eri tavoitteet avioliitolle, niin ei siitä vain tule mitään. ja todellakin, ei suhde onnistu, jos vain toinen yrittää.

meillä aina että pukkaan miehen sohvalle, en vain kestä häntä vieressäni.
miettikääpä hyvät ihmiset miltä tuntuu, kun itsellä on paha mieli, tai iso painava ongelma harteilla, ja yrittää OMALLE AVIOMIEHELLE puhua, niin toinen nukahtaa samantien.

ei vain jaksa.. elämä ei ole aina helppoa, mutta tiedän että ilman miestä pärjätään lapsen kanssa paljon paremmin. varmasti elämä tulee olemaan raskasta, ja varmasti tulen kaipaamaan miestä vierelle, mutta en jaksa olla enään onneton ja itkeä joka yö itseäni uneen. en jaksa katsoa pojan surkeaa naamaa, vanhempien tilanteen takia.

elämä on.

Ihan kuin minun suusta. Aivan kyyneleet valuu pitkin poskia. Meillä tosin on ne kaksi lasta jo, yhteinen asunto, minä olen "vain" kotona lasten kanssa, ei töitä ja koulun haluaisin aloittaa syksyllä. Miehen kanssa ei tosiaan voi kommunikoida edes sen vertaa että sanoisin että mulla huono olla, ku toinen SUUTTUU siitä, paiskoo tavaroita ja lähtee ovet paukkuen matkoihinsa. Minusta tuntuu että hukun. Apua.

Meillä usein mies on se joka ei halua seksiä, väsynyt työstään.. Minä taas haluaisin seksiä usein. Me vain ollaan niin erilaisia. Ystävät yrittävät sanoa minulle että puhua miehen kanssa ja sanoa sitä ja sitä. Olen sanonut jo kaikki sanottavani, en pysty enää parempaan, meidän avioliitto on ohi.

eeva
 
Ihanaa kun olette jaksaneet kommentoida! :)
Kyllähän se tiedetään että puhua, puhua ja vielä kerran puhua pitäis mutta kun se on NIIIIN mahdotonta tolle miehelle. Tuntuu ihan kauheelta, että pitäis erota vaikkei edes kahta vuotta ole oltu naimisissa mutta eihän tällaista loppuelämää jaksa.

En tiedä, ehkä olis hyvä ajatus toisen muuttaa hetkeksi, vaikka kesäksi, toiseen kämppään jonnekkin vuokralle jotta saataisiin molemmat omaa tilaa. Mutta käytännössä se vaan ei taida rahan takia onnistua ja siksikin, että tarvitsen apua täällä kotona pojan hoidossa omien menojen ja harrastusten ajaksi ainakin. Sukulaisia ei samassa kaupungissa meillä asu joten käytännössä olisin sitten tooosi yksin jos mies muuttaa...

Tilanne on tosi tukala ja ymmärrän kyllä miestäkin siinä kun sanoo, ettei ole onnellinen ja hankala on minua rakastaa kun niin aina riidellään... Se on loppujen lopuksi se vihan ja rakkauden välinen aita niin matala... Voi kun sais kääntää aikaa taaksepäin parin vuoden päähän niin jätettäisiin edes häät viettämättä.... Tuntuu hirviältä, että vasta vuosi sitten juhlittiin häitä sadan hengen voimin, saatiin lahjoja ja kaikki toivottelivat onnea...

Luulen, että saatais asioita kuntoon jos vaan keskustelut toimis mut miehen saa puhumaan?! yritin ite varata aikaa perheneuvolaan, meen sinne sitten yksin jos ei ukko suostu mukaan mutta kuukausien jonot on joten saa unohtaa, ei tässä kuukausia enää jaksa taistella... \|O
 
Vieras äiti
Todella surrullista lukea näitä kirjoituksia :(

Sen verran jäi kuitenkin ihmetyttämään, miksi menitte naimisiin, jos näin pian häiden jälkeen tuntuu tältä? En nyt tarkoita tätä kysymystä siten, että haluaisin moralisoida ja arvostella ratkaisujanne, en tiedä ymmärtääkö kukaan mitä ajan takaa. Voisin päätellä lukemastani, ettei häät kuitenkaan ole mikään syy onnetomuuteen, vaan ne syyt ovat olleet taustalla jo ennemmin. Mistä teillä sitten tuli se tunne, että haluatte naimisiin? Oletteko miettineet suhdettanne alusta alkaen ja perinpohjaisesti? Mihin rakastuitte toisessa, mitkä ovat ne asiat, joista ette kumppanissa tai itsessänne pidä, miten hyväksyitte ne piirteeet suhteen alussa? Kannattaa miettiä tarkoin, missä vaiheessa kaikki alkoi tuntua ylitsepääsemättömältä. Jos kuitenkin vuosi sitten kaikki oli hyvin.

Moni sanoo, ettei mies puhu. Yksin on ehkä mahdotonta korjata suhdetta, vaikka terapeutin juttusilla yksinkin voi käydä, mutta halu onnistua on oltava molemmilla. Oletteko kysyneet ja keskustelleet erosta tai yrittämisestä miehen kanssa? Kai hän voisi edes kertoa, tahtooko yrittää ja voisitte sitä kautta miettiä keinoja, vaikka niin, että ensin menet yksin terapiaan, jos mies ei suostu.

Joka tapauksessa onnea tulevaisuuteen :hug:
 
itku
juu..meillä kolme vuotta oltu naimisissa ja kolmas lapsi tulossa..eikä hyvin mene..miehellä omia"nais fantasiota" enkä tiedä onko jo pistännyt tuumasta toimeen!puhumattomuus meidänkin ongelma:(tänään ajattelin jutella ja kysyä häneltä onko halua vielä yrittää vai onko sillä muita suunnitelmia..pelottaa ajatus että se ei halua olla enään meidän kanssa,koska minä rakastan häntä niin paljon!mutta kait se on vaan selvitettävä
 
handushka
Nää kaikki tarinat on vähän kuin meiltä (me vaan ei oll vielä naimisissa).

Me ollaan vielä nuoria, minä vm. -84 ja mies -83. Meidän tytär on 2,5. Ollaan oltu yhdessä melkein 7 vuotta ja on mahtunut mukaan aiempiakin kriisejä ja lapsikin on saatu puoli vahingossa. Mä ja selvästi mieskin on ollut aika onneton. Mun opiskelurytmi on viime syksynä aika hektistä ja mulla oli paha olla, kotona riideltiinkin paljon.

Nyt kiire ja riitely on hellittänyt, mutta suhde on kyllä huonossa jamassa. Meillä on aika paljon sellaisia asioita, jotka olis ollut hyvä neuvotella hyvissä ajoin, että tietää mihin ryhtyy. Esimerkiksi asuinpaikkakunta (ja ehkä myös maa) nyt ja tulevaisuudessa suuri ongelma ja on ollut ongelma viimeiset 5 vuotta, vaikka olen antanut periksi enkä nyt edes halua muuttaa ennen kuin on töiden takia pakko. Toinen ongelma on ollut toisen lapsen hankinta, mä olisin halunnut saada heti perään kakkosenkin, mies ei halunnut. Hänen esitti asian niin, että "sinä et jaksaisi". Enemmän on tuntunut, että hän ei halua, vaikka voihan olla, että hän oli aidosti huolissaan minustakin?? (miksi?) Lisäksi monet ihan arvot ja ajatukset, tavoitteet yms. on eillä molemmilla tulevaisuuden suhteen tyystin erilaiset.

Niinpä olen tullut siihe tulokseen, että tämä ei ole sellainen suhde jossa haluan elää. MUTTA olen myös tullut siihen tulokseen, ettähyvän suhteen voi saada vaihtamatta miestä. Ongelmana vaan on, että mies on myös huono puhumaan sekä TODELLA haluton kompromisseihin. Olis ihan ok. jos molemmat pystyisi tulee puolimatkaan vastaan. Minä pystyisin ja olen aikanaan ehdottanutkin, että kokeillaan vuosi pidätkö..

Pyhien aikaan meillä on edessä vakava keskustelu. Mä haluaisin vain tuntea itseni halutuksi ja rakastetuksi ja että mua arvostettaisiin tässä taloudessa. Varmasti miehellä sama tunne.. Mussakin on miljoona vikaa. Mutta oon ainakin yrittänyt huomioida ja kiittää ja ilmaista välittämiseni miehelle.. Seksillä kai se meidänkin suhde ratkeaisi.. ;)
 
Joku
Meillä mies kyllä puhuu...voidaan keskustella kaikesta ja mies puhuu tunteistaan ja samoin minä. Puhutaan myös meidän suhteesta ja siitä mikä mättää.... mutta silti meidän suhde on yleensä täyttä tuskaa. Mies tietää mikä suhteessa mättää, mutta ei tee asialle mitään....
Musta tuntuu, että mies kohtelee mua kun roskaa ja mies pakenee ongelmia niin, ettei ole KOSKAAN kotona. Ja jos on niin nukkuu...

Että ei se puhuva mieskään aina hyvä ole.......
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 04.04.2007 klo 13:32 Vieras äiti kirjoitti:
Todella surrullista lukea näitä kirjoituksia :(

Sen verran jäi kuitenkin ihmetyttämään, miksi menitte naimisiin, jos näin pian häiden jälkeen tuntuu tältä? En nyt tarkoita tätä kysymystä siten, että haluaisin moralisoida ja arvostella ratkaisujanne, en tiedä ymmärtääkö kukaan mitä ajan takaa. Voisin päätellä lukemastani, ettei häät kuitenkaan ole mikään syy onnetomuuteen, vaan ne syyt ovat olleet taustalla jo ennemmin. Mistä teillä sitten tuli se tunne, että haluatte naimisiin? Oletteko miettineet suhdettanne alusta alkaen ja perinpohjaisesti? Mihin rakastuitte toisessa, mitkä ovat ne asiat, joista ette kumppanissa tai itsessänne pidä, miten hyväksyitte ne piirteeet suhteen alussa? Kannattaa miettiä tarkoin, missä vaiheessa kaikki alkoi tuntua ylitsepääsemättömältä. Jos kuitenkin vuosi sitten kaikki oli hyvin.

Moni sanoo, ettei mies puhu. Yksin on ehkä mahdotonta korjata suhdetta, vaikka terapeutin juttusilla yksinkin voi käydä, mutta halu onnistua on oltava molemmilla. Oletteko kysyneet ja keskustelleet erosta tai yrittämisestä miehen kanssa? Kai hän voisi edes kertoa, tahtooko yrittää ja voisitte sitä kautta miettiä keinoja, vaikka niin, että ensin menet yksin terapiaan, jos mies ei suostu.

Joka tapauksessa onnea tulevaisuuteen :hug:
Tohon, miksi on menty naimisiin, asiaan haluaisin kommentoida, että toki meillä oli riitoja joskus aikaisemminkin kuten normisuhteissa on mutta nyt niitä vaan on enemmän ja rajumpia kuin ennen. Naimisiin mentiin, kuten suurin osa pareista, sen takia että nyt lapsen ja yhteisen elämän, kodin ja arjen vakiinnuttua tuntui siltä että näin on hyvä elää. Kihloissa oltiin oltu jo kaksi vuotta joten ei se ainakaan meillä mikään hetken heilaus ollut, eikä voikkaan olla jos vuoden ajan suunnittelee sadan hengen häitä...

Toki se suhteen alkuhuuma oli jo ennen hääsuunnitelmia mennyt niinkuin se yleensä menee parin vuoden yhdessäolon jälkeen ja arki lapsen myötä konkretisoitunut meidänkin suhteeseen melko lailla. Kuitenkin naimisiin meno tuntui oikealta, koska miksi ei?! Ajattelin aina, että miksi ei naimisiin jos kuitenkin lapsi, talo, auto ja yhteinen elämä on hankittu yhdessä ja näin meinataan jatkaa tästäkin eteenpäin. Itselleni se naimisiin meno on tuntunut luonnolliselta jakumolta suhteeseen muutaman vuoden seurustelun jälkeen, ollaanhan me jo kolmekymppisiä ja elämää nähty ennenkin. Mutta nyt näiden vaikeuksien keskellä toivon kyllä että ei olisi menty naimisiin, olis helpompi jatkaa eri teille ilman laillisia kiemuroita jos siihen päädytään...
 

Yhteistyössä