Vuorovaikutussuhteen ongelmat ja lapsen kehitysviiveet?

Siis se äiti on sanonut että lapsi ei koskaan kävele ulkona, eivät tee mitään lapsentahtisia ulkoiluretkiä tai vie tätä leikkipuistoon tms. Se on omituista. Mitä muuten pyörään tulee, jos sanovat ettei lapsi osaisi kuitenkaan polkea niin on olemassa apuvälinepolkupyöriä. Meillä motorisesti todella hitaasti kehittynyt lapsi (käveli liki 4v) ajeli sellaisella jo 2,5v iässä.

Eikö äitiä ja lasta saa houkuteltua mukaan mihinkään lastenpaikkoihin/aktiviteetteihin missä lapsi pääsisi vapaammin näyttämään taitojaan?

Entä se mitä joku jo ehdotti, eli pyytäisit lasta kylään teille ja jälkeenpäin kehuisit mitä kaikkea lapsi on itse osannut?

Onko lapsi päiväkodissa? Sieltä luulisi saavan palautetta lapsen taidoista ja toiminnasta.

On päiväkodissa, ja sieltä on tullut palautetta että on ottanut hienosti taidoissa kiinni. Esim. puhetta on alkanut tulla paljon enemmän kun lapsi meni päivähoitoon. Ilmeisesti se ongelma päiväkodin kanssa tulee pääasiassa siitä, että lapsi on edelleen vaipoissa vaikka pitäisi siirtyä isompien ryhmään, ja omaa avustajaa ei ole saatavilla, vaan ryhmässä on yksi ryhmäavustaja.

Ollaan kyllä käyty leikkipuistossakin, mutta äiti haluaa että lapsi enemmän leikkii esim. hiekkaleikkejä tai autoilla kuin kiipeilee tai laskee mäkeä. Mun mielestä ei tartte esim. liukumäessä yhtään sen enempää apua kuin muutkaan lapset. Nämä ovat juuri niitä tilanteita, että ihmettelen kun en näe mitään eroa ikätovereihin, ja jos sanon siitä ääneen, tämä äiti kertoo niistä kaikista asioista mitä lapsi ei osaa. Tavallaan kierrämme siinä kehää, koska eihän se keskustelu siitä etene mihinkään. Osaksi on varmaan sitäkin, että minä jolla ei ole erityislasta en saisi ottaa mitään kantaa erityislapsen perheen elämään. Sanomiset täytyy asetella tosi varoen, ja no, ei taida viesti mennä perille.

Lähinnä sen päiväkodin tai toimintaterapian tms. toivon olevan niitä paikkoja joissa ammattilaiset rohkaisisivat tätä äitiä lapsen kanssa ihan tavalliseen normaaliin elämään. Terapioita kannattaa varmasti jatkaa jos niitä on saatavilla, mutta kun monessa jutussa tarvittaisiin minusta vain vähän lisää rohkeutta. Ei se varmaan ole niin vakavaa, jos lapsi ei osaa heti hiihtää tai pyöräillä. Pyörää voi taluttaa, sitä voi taputtaa, sen kanssa voi leikkiä, jos ei heti uskalla mennä satulaan ja kokeilla polkea. Mutta jos asenne on sellainen että "ei siitä mitään voi tulla koska meidän lapsi on erityislapsi", eikä edes yritetä niin jossain on musta pahasti juttuja pielessä. Ei se lapsen vamma/viive tarvitse tarkoittaa sitä ettei mitään voisi tehdä.

Monet yhteiset jutut kaatuu siihen että tämä perhe ei pysty/voi tehdä jotain mikä suurimmasta osasta muita ihmisiä olisi ihan normaalia, mutta heille jotenkin hirmuisen hankalaa koska lapsi on niin erityinen. En mä väitä että pyörätuolia käyttävä pystyisi kävelemään jos niin haluaisi, mutta moneen juttuun pyörätuoli-ihminenkin pystyy osallistumaan jos niin haluaa. Paljon vaikeammin vammaiset tekevät vaikka mitä, ja nämä eivät voi tehdä oikein mitään. Vastaan tulee päiväunet, ruokailuaikataulut yms jutut jotka tajuan kyllä vauvaperheellä mutta vähän isomman kanssa luulisi voivan jo hiukan joskus joustaa aikatauluista.

 

[QUOTE="aapee";26544138]Käännät kyllä aika huolella mun sanomisiani. Kyse on tässä siitä, että edes lyhyttä matkaa lapsi ei ikinä ulkona kävele, vaan aina mennään autolla tai rattailla tai on vähintään matkarattaat joilla mennään esim kauppakeskuksessa. Lapsi osaa kuitenkin kävellä ihan hienosti. Tämä on vain äidin tapa, joka on jäänyt päälle, en tiedä mistä. Ehkä turvallisuushakuisuudesta, ettei vaan mitään satu? Mutta joskus pitäisi kuitenkin opetella, vaikka sitten siinä rattaiden vieressä lenkistä kiinni pitäen.

En mä käske kävelyttää kilometerejä, vaan ihmettelen sitä miksi lapsi jolla ei enää ole mitään ongelmia kävelemisen tai juoksemisen kanssa edelleen istuu aina rattaissa. Sitten puhutaan että esim. polkupyörää eivät aio lapselle ostaa, koska ei osaisi polkea. Ei varmaan motorisesti kehitykään kovin nopeasti, jos ei voi edes kävellä, vaikka osaa.

Eli mun tulkintani asiasta on että lapsen vanhemmat tekevät kaikkensa siihen että lasta passivoidaan. Mä olen nähnyt miten lapsi laittaa ihan hienosti sukat ja housut itse jalkaan, mutta äidillä on vain vähän turhan kiire, ja useimmiten pukee sitten sylissä lapsen kuin vauvan. Se pukemisen opettelu, tai minkä tahansa taidon opettelu kestää ihan tavislapsillakin aikansa.

Mutta tää on tosi vaikea ottaa puheeksi, koska aina jos siitä yrittää jotain sanoa, niin tulee vastaus että XXX ei osaa sitä ja tätä, kun on sitä kehitysviivettä. Ei osaa ei, kun ei anneta mitään tehdä. Ehkä ei osaisi sittenkään vaikka annettaisiin, mutta sitä ei kukaan tiedä kun äiti tekee noi asiat itse koska se on ns. helpompaa. Jokainen jolla on /on ollut tuon ikäsiä lapsia tietää mistä mä puhun.[/QUOTE]


Joo sain aloitusviestistä vähän erikuvan. Mielestni normaalisti kehittyvä lapsi kehittyy kyllä, vaikka hän ei ihan kaikkea itse tekisikään. Mutta tosiaan tiedän lapsen, joka vielä 5 vuotiaana istui äitinsä sylissä kuin lötkö makkara ja antoi äitinsä pukea. Noh, hienosti hänkin nyt kouluikäisenä pukee, vaikka äitinsä silloin aikanaan pukikin.

Mutta siis kyllä ne lapset kehittyvät, vaikka vanhempansa passivoittaisikin ja tukiviittomista tai tukivälineistä ei ole haittaa terveille normaalisti kehittyvillekään lapsille.

 

Miten 3-vuotias herää päikkäreiltä klo 12?? Ja menee sitten uudestaan päikkäreille?? Monetko vielä nukkuu päivässä? Normaali kait tuon ikäiselle on 0-1 päikkärit päivässä.

 

[QUOTE="vieras";26544413]Miten 3-vuotias herää päikkäreiltä klo 12?? Ja menee sitten uudestaan päikkäreille?? Monetko vielä nukkuu päivässä? Normaali kait tuon ikäiselle on 0-1 päikkärit päivässä.[/QUOTE]

Sitä minäkin ihmettelen + muuta yleistä aktiviteetin puutetta kyseisen lapsen elämässä. En tarkoita että vanhempien pitäisi olla ohjelmatoimisto, mutta se että lapsi vain nukkuu, on sängyssä, katsoo televisiota tai istuu rattaissa ei kehitä kyllä yhtään ketään.

 

Oli totuus mikä tahansa, tuollaiseen on vaikea puuttua. Sängyssä makuuttaminen nyt tuskin oikeuttaa ls ilmoituksen tekemiseen, kasvatustapoja on niin erilaisia ja se siitä.

Sinänsä ymmärrän kyllä mitä ap haet takaa, sillä tuttavapiirissäni on yksi erityislapsi jota myös mielestäni pidetään liian vauvana. Kun päiväkodin hoitajat ottivat puheeksi että lapsi juo itsenäisesti mukista, vanhemmat olivat ihan että oikeastiko? He olivat siihen asti juottaneet tuttipullosta ja tosiaan 4-vuotiaasta lapsesta oli kyse. Muutenkin hänen annettiin olla passiivinen pukemisessa jne. Itse tiedän etteivät vanhemmat sitä tahallaan tehneet, luulen että he olivat vain niin tottuneita siihen ettei lapsi kehity normaalisti että tavallaan lakkasivat yrittämästä. Myös ulkoilua heillä harrastetaan todella vähän ja se taitaa johtua osittain siitä, että vanhemmat ovat väsyneitä selittämään puistossa ihmisille miksei heidän iso lapsensa kävele yms. Tavallaan he välttelevät sellaisia tilanteita. Se on sääli mutta ymmärrän kuitenkin.

Summa summarum, et voi oikein asiaan vaikuttaa eikä niitä taustojakaan voi aina niin tarkkaan tietää. Hyvä asia on se että lapsi on päiväkodissa, jossa on ikäkavereita, ulkoilua, virikkeitä ja monenlaisia hoitajia.

 

Ehkä vanhemmat ovat sitten jotenkin eksyksissä tilanteessaan, siis eivät tosissaan tiedä miten edetä ja kannustaa lasta uusiin juttuihin. Puuttuminenkin tietty vaikeaa kun kyse on ns arasta asiasta, mutta, mutta...

Meillä noita erityisiä on pienestä pitäen viety eri paikkoihin ja pyritty tarjoamaan samoja mahdollisuuksia kuin muilla lapsilla on. Vaikka sitten niin että vanhempi auttaa kiipeämään jne. Uimiset aloitettiin paljon ennen kuin oppivat kävelemään, liikkumisessa käytettiin erilaisia apuvälineitä (erityisvalmisteinen kävelytuoli, rollaattori...) ennen kuin poika oppi kävelemään, noin pääsi muiden pienten kanssa pelaamaan jalkapalloa jne.

Rattaisiin satsattiin, isommille saatiin apuvälineeksi ratasta ja pyörätuolia helpottamaan liikkumista ja mahdollistamaan pääsyn eri paikkoihin. Leikkipuistot, hoplop-tyyppiset paikat yms ovat aina olleet suuressa suosiossa ja niissä on menty lasten ehdoilla kannustaen näitä liikkumaan, kiipeilemään ja kokeilemaan rajojaan. Erityislasten jumpassa käytiin kun sellaista oli täällä tarjolla. Nyt haaveissa olisi terapiaratsastus ja jos tuo autistityttö vähän rauhoittuisi koulun alun myötä selvitellä pääsisikö hän avustajan kanssa osallistumaan pienempien lasten tanssiryhmään.

Ollaan pyritty mahdollisuuksien mukaan liikkumaan ja matkustelemaan lasten kanssa. Tytöllä on mm kausikortti huvipuistoon missä käy avustajan kanssa parikin kertaa viikossa. Itse olen pian lähdössä risteilylle pojan (7v autistinen down-lapsi, kävelee mutta käyttää pyörätuolia tarpeen mukaan apuvälineenä) kanssa.

Eli kyllähän sitä on mahdollista tehdä yhtä ja toista erityislastenkin kanssa. Ehkä kaverin ongelma on siinä ettei lapsi ole ns erityislapsi siinä määrin että heille löytyisi vertaistukea. Siinä voi jäädä ikävän yksin ja vaikeampi miettiä miten toimia. Vertaistuessa kun tapaa samanlaisessa tilanteessa olevia perheitä joilla yhteisenä tavoitteena saada lapsi sopeutumaan ja toimimaan yhteiskunnassa niin hyvin kuin mahdollista. Ehkä sillä kaverilla on se kehitysviive ja erityisyys ollut keinona selittää lapsen ongelmia, nyt kun kehitys ilmeisesti alkaa kiriä ikätovereita kiinni tulee pelko että lapsi olisikin taas "tavis-lapsi" ja häneltä (sekä vanhemmilta) vaadittaisiin sitä samaa kuin muiltakin. Pelko ettei siinä pärjääkään jne.

 

Minä voisin olla äiti, joka kokee lapsensa käytöksen riehumisena silloinkin kun se ei muista sitä (vielä) ole. Näen heti, milloin lapsella alkaa ns. menemään yli käytös ja siksi puutun siihen tiukasti samantien- lapsella on vain yksi mahdollisuus hallita tilannetta itse ja se on ihan heti riehumisfiiliksen alussa. Jos häntä ei herättele tunnistamaan tunnetta, menee loppupäivä plörinäksi ja touhut ovat sen jälkeen lähinnä epämääräistä haahuilua, pahantekoa jne. Tätä on vaikea ymmärtää, jos on tottunut siihen että lapsi kuin lapsi rauhoittuu kesken riehumisen eikä ole väliä, jos vähän villiintyy...erityislapsi ei "palaudu" siitä tilasta yhtä kivuttomasti kuin tavis. Joten minäkin olen natsiäiti ja "komennan turhasta, eihän se edes riehunut".

Kehitysviiveinen lapsi voi tarkoittaa muuten myös sitä, että lapsi laitetaan rauhoittumaan sänkyynsä tai uudestaan unille, jos päiväunet menivät plörinäksi. 5-vuotias voi olla 2,5-vuotiaan tasolla: silloin ei auta selitykset eikä järkeily vaan pitää toimia. Oma erityislapseni vietti vauva-aikansa tiukassa kapalossa ja sehän ärsytti monia! Eivät vaan tajunneet että aistiongelmainen lapsi huusi kuin syötävä jossei ollut tiukassa puristuksessa ja nukahti ainoastaan kapalossa...

 

Tästä tuli jotenkin mieleen eräs entinen "puolituttu", joilla vähän saman kaltaisia ongelmia - tajusin itse kyllä nopeasti, että kyse oli ennemmin vanhempien ongelmista kuin lapsen, eivät osanneet "olla" lapsensa kanssa. Hoidattivat myös lastansa usein milloin kelläkin, kun hän oli niin vaikea lapsi.. Ei kuulemma osannut sitä eikä tätä. Johtui justiinsa tasantarkkaan siitä, kun lapsi ei saanut tukea ja kannustusta. (Omassa kodissaan lapsi hieman apaattinen + ujo ja hiljainen, kiellettiin tekemästä milloin mitäkin, mutta meillä hoidossa ollessaan rupesi melko nopeasti ottamaan mallia samanikäiseltä tyttäreltäni, poika osasikin ja oppi nopeasti kun sai aikuiselta tukea ja lämmintä syliä.. Asiaa on hieman vaikea selittää, kyllä joku varmaan ymmärtää?). Yritin hyvin hienovaraisesti neuvoa äitiä, kun huomasin missä mätti, mutta takaisin tuli "mutta kun hän vaan ei sitä, ja hän vaan ei tätä"....

Tiedettävästi perhe sai apua kun neuvolassa olivat huolissaan lapsen nukkumisesta (2v eikä edelleenkään nukkunut öitä), loppuen lopuksi saivatkin jonkun perhetyöntekijän apua muihinkin "ongelmiin".

 

Luulen, että toimintaterapiassa annetaan myös vanhemmille vinkkejä, joilla tukea lapsen motorista kehitystä (siis esim. juurikin mahd. paljon erilaista puuhaa ja kannustusta toimintaan). Harmillista, jos perhe ei osaa ottaa näistä onkeensa vaan pitää pumpulissa.

Itse olen huomannut vastaavaa sellaisilla 'ylisuojelevilla' vanhemmilla, jotka pelkäävät kokoajan, että lapsi kaatuu ja satuttaa jne, kulkevat vierellä kaikenaikaa ja ovat valmiina ottamaan kopin, väsyvät tähän tietenkin ja niinpä (ehkä ihan tajuamattaan) opettavat lapsensa tosi passiivikseksi esim. telkkarin ääreen jne.

Mutta tosiaan en tiedä, miten tuohon voisi ulkopuolisena onnistuneesti puuttua. Jonkun kerran voi ohimennen yrittää sanoa, mutta siitäkin pian tulee riitaa ja ärsytystä. Muuta en keksi, kuin oman esimerkin voimin: sun lapsi kiipeää ja sanot että "tuon aika hitaasti oppi, ollaan nyt oikeen yritetty joka kerta puistossa kannustaa yrittämiseen ja vähitellenhän se on alkanut sujumaan", tai potkii palloa niin "tuota ollaan koitettu kannustaa. 'pallo on lapsen paras lelu', aika paljon on kehittynyt kun ollaan ihan harjoiteltu yhdessä" jne.

 

Vaikea sanoa mitään tuon perusteella, mutta vanhempien kanssa voisi hienovaraisesti koittaa keskustella. Itsellä on kokemusta eräästä tuttavaperheestä jossa vilkas poika. Pojalle huudettiin paljon, oli myös tukistamista, lasta roikotettiin omaan sänkyyn kun kiukuttelee, vanhemmat olivat todella kyllästyneitä yms. Vanhempien odotukset olivat matalalla tyyliin aina se kiusaa,lyö,satuttaa ja lasta ei kuunnella vaan oletetaan automaattisesti että sisarus tai kaverit itkevät kun on tehnyt jotain ja rangaistaan. Lapselle ei tarjottu mahdollisuuksia tehdä ja harrastaa kun kuitenkaan ei pärjää, ei osaa, ei sen kanssa voi tehdä mitään tyyliin. Itse olen ihmetellyt, kun puhuivat lapsestaan kuin olisi joku suuri ongelma, että kuulostaa ihan tavalliselta lapselta jne. Menivät tässä tapauksessa onneksi lapsen kanssa testeihin, odotuksena adhd diagnoosi (äiti oli tästä ainakin ihan varma) No sielläpä mitään neurologista sairautta ei löytynyt, ja poika on täysin tavallinen 5-vuotias viikari täynnä tarmoa ja energiaa jolle ei löydy mitään kanavaa millä purkaa siksi lapsi kirjaimellisesti hyppiseinille. Vanhemmat saivat roppakaupalla neuvoja, mitä kaikkea aktiviteetteja lapsi tarvitsee. Ja neuvoja arkeen. Nyt lapsi on selvästi rauhoittunut, aloitti harrastuksen, vanhempienkin on pitänyt ajatella muita keinoja. Ja lapselta alkaa pikkuhiljaa karista se ongelmaisen leima, joka ei ymmärrä mitään eikä osaa mitään. Koska kyllä niitä taitoja on, joskus ne vanhemmat vain tarvitsevat vähän ravistelua. Jos olet huolissasi tilanteesta mielestäni hyvä olisi juuri antaa näkökulmaa vanhemmille, ja sanoa että eikös tuo mene nyt tosi hyvin ja ihan tuollaista se muillakin on. Ja hekin kohtelivat lasta ikäistään pienempänä, hoidossa kohdeltiin kuin ikäistään ja lapsi sai tästä tarmoa myös kotona yrittää. Mutta aluksi sekin nähtiin niskurointina enemmin kuin kehityksenä.