K
"karitsa"
Vieras
Taas oli erolapsia vanhempiansa puolustelemassa.
Esimerkiksi riitelystä aiheutunut pelko muistettiin mainita. Ja sitten oltiin onnellisia, siitä että vanhemmat ovat nyt onnellisia.
Mikä se onnen este siinä alkuperäisessä liitossa oli? Ei se ollut mikään muu, kuin se, että ei ollut kahta jotka tahtovat. Ihmisissä, vähintään toisessa oli vika, mutta lapset saavat kuulla, kuinka molemmat ovat niin rakastavia. Ja molemmat tekevät parhaansa ja kaikkensa lapsensa edestä.
Itse olin kanssa 20 vuotta sitä mieltä, että ero ei minuun vaikuttanut mitenkään, mutta kun sain oman lapsen ja näin, minkälainen on normaali lapsi ja normaalit ajatukset tajusin, että minua on kusetettu rankasti. Itsetuntoni on ollut täysin hajalla ja olen aina inhonnut itseäni, ilman syytä. JA täytyy huomauttaa, että en todellakaan ole oireillut NÄKYVÄSTI, vaan lähes itseni yllätin huomatessani kuinka rikki olen ja olen ollut. JA mitä syytä minun olisikaan ollut epäillä jonkin olevan vialla, koska minulle oli toitotettu, että parempi näin ja ethän sinäkään yhtään kärsinyt tapahtuneesta. Ja ympärillä muut erolapset olivat myös kuin heidän elämässään ei koskaan olisi mitään kovin kummallista ja vanhingollista sattunutkaan.
Minulla oli se onnellinen tilanne, että ei oltu keksitty mokomaa vuoroasumista. Sentään jonkinlainen totuuden häivähdys oli mulle, se että isin kanssa aika oli vähäistä. (Hän oli siis syyllinen eroon.) Mutta miten sekaisin olisinkaan, jos erosta ei olisi ollut niin sanotusti mitään seuraamuksia, vaan elämä olisi ikäänkuin jatkunut vain uudella järjestelyllä. Suru on tervettä ja kiukuttelu, ei se että kaikki on olevinaan ihan okei.
Ja tuosta riitelystä piti vielä sanoa. Että monesti se on ihan tervettä ja luonnollista, lapsi ja vanhemmat eivät vaurioidu siitä. Pelkääminen ei lyhytkestoisesti ole ollenkaan mikään vaarallinen asia. Ja jos riidat ovat jokapäiväisiä ja pitkiä, niin siinäkin olisi syytä muistaa, että aikuiset ihmiset voivat myös lopettaa riitelyn, ei siihen mitään eroa tarvitse. Jos ei halua lopettaa vihaa, jos ei halua alkaa rakastaa, niin sitten on syytä kantaa myös VASTUU eikä esittää enkeliä.
Ero kun on lapselle (tutkitusti) erittäin vahingoittavaa. En myöskään kannata mykkäkoululiittoja.. Miksi ei voi elää sulassa sovussa? Tahdosta se on kiinni kuitenkin. Jos ei pysty hallitsemaan itseään sen vertaa, tulisi hakea apua. Mutta ei perheiden hajottajat ja lasten vahingoittajat juttelevat joka paikassa kuin olisivat normaaleja ihmisiä ja kehtaavat lapselle valehdella rakkauttaan.
Mutta ei tulta ilman savua. Mikä kriisi se on sellainen, jossa molemmat sodan osapuolet ovat niin päteviä hoitamaan keskinäistä asiaansa.? Mukavuuserot tuomittaviksi. Mitään hyvinhoidettuja avioeroja ei sitten tarvita, kun ihmiset eroavat vain väkivallan tai päihteiden käytön tai henkisen pahoinpitelyn ym. seurauksesta ja sittenhän se syyllinen voidaankin jättää muhimaan omaan liemeensä. Ja avioeron hyvinhoitaminen on tarpeetonta.
jnejne... Mutta eniten vatuttaa tuo lasten aivopeseminen. "Vanhempani eivät tosin halunneet hoitaa minun perhettäni, eivät nauttineet minun perheestäni, mutta ovat he silti niin täydellisiä ja heidän onneaan on ihana katsoa aina silloin kun asun viikon siinä äidin perheessä ja aina silloin kun asun viikon siinä isän perheessä. Minulla ei enää tosin ole perhettä, mutta tavallaan minulla onkin kaksi perhettä ja onhan se vaan niin että enempi on parempi, kyllä se ero vaan oli helpotus heill.. siis mulle tietysti, kun ei ne olleet onnellisia mun äitinä ja isänä... Silloin pienenä mä aina jouduin oottelemaan isiä töistä kotiin, niin olihan se vähän rasittavaa ja on vaan niin paljon turvallisempi olo nyt kun tietää, että turha ootella isi ei tuu kotiin tai se siis menee sinne toiseen kotiin"
Esimerkiksi riitelystä aiheutunut pelko muistettiin mainita. Ja sitten oltiin onnellisia, siitä että vanhemmat ovat nyt onnellisia.
Mikä se onnen este siinä alkuperäisessä liitossa oli? Ei se ollut mikään muu, kuin se, että ei ollut kahta jotka tahtovat. Ihmisissä, vähintään toisessa oli vika, mutta lapset saavat kuulla, kuinka molemmat ovat niin rakastavia. Ja molemmat tekevät parhaansa ja kaikkensa lapsensa edestä.
Itse olin kanssa 20 vuotta sitä mieltä, että ero ei minuun vaikuttanut mitenkään, mutta kun sain oman lapsen ja näin, minkälainen on normaali lapsi ja normaalit ajatukset tajusin, että minua on kusetettu rankasti. Itsetuntoni on ollut täysin hajalla ja olen aina inhonnut itseäni, ilman syytä. JA täytyy huomauttaa, että en todellakaan ole oireillut NÄKYVÄSTI, vaan lähes itseni yllätin huomatessani kuinka rikki olen ja olen ollut. JA mitä syytä minun olisikaan ollut epäillä jonkin olevan vialla, koska minulle oli toitotettu, että parempi näin ja ethän sinäkään yhtään kärsinyt tapahtuneesta. Ja ympärillä muut erolapset olivat myös kuin heidän elämässään ei koskaan olisi mitään kovin kummallista ja vanhingollista sattunutkaan.
Minulla oli se onnellinen tilanne, että ei oltu keksitty mokomaa vuoroasumista. Sentään jonkinlainen totuuden häivähdys oli mulle, se että isin kanssa aika oli vähäistä. (Hän oli siis syyllinen eroon.) Mutta miten sekaisin olisinkaan, jos erosta ei olisi ollut niin sanotusti mitään seuraamuksia, vaan elämä olisi ikäänkuin jatkunut vain uudella järjestelyllä. Suru on tervettä ja kiukuttelu, ei se että kaikki on olevinaan ihan okei.
Ja tuosta riitelystä piti vielä sanoa. Että monesti se on ihan tervettä ja luonnollista, lapsi ja vanhemmat eivät vaurioidu siitä. Pelkääminen ei lyhytkestoisesti ole ollenkaan mikään vaarallinen asia. Ja jos riidat ovat jokapäiväisiä ja pitkiä, niin siinäkin olisi syytä muistaa, että aikuiset ihmiset voivat myös lopettaa riitelyn, ei siihen mitään eroa tarvitse. Jos ei halua lopettaa vihaa, jos ei halua alkaa rakastaa, niin sitten on syytä kantaa myös VASTUU eikä esittää enkeliä.
Ero kun on lapselle (tutkitusti) erittäin vahingoittavaa. En myöskään kannata mykkäkoululiittoja.. Miksi ei voi elää sulassa sovussa? Tahdosta se on kiinni kuitenkin. Jos ei pysty hallitsemaan itseään sen vertaa, tulisi hakea apua. Mutta ei perheiden hajottajat ja lasten vahingoittajat juttelevat joka paikassa kuin olisivat normaaleja ihmisiä ja kehtaavat lapselle valehdella rakkauttaan.
Mutta ei tulta ilman savua. Mikä kriisi se on sellainen, jossa molemmat sodan osapuolet ovat niin päteviä hoitamaan keskinäistä asiaansa.? Mukavuuserot tuomittaviksi. Mitään hyvinhoidettuja avioeroja ei sitten tarvita, kun ihmiset eroavat vain väkivallan tai päihteiden käytön tai henkisen pahoinpitelyn ym. seurauksesta ja sittenhän se syyllinen voidaankin jättää muhimaan omaan liemeensä. Ja avioeron hyvinhoitaminen on tarpeetonta.
jnejne... Mutta eniten vatuttaa tuo lasten aivopeseminen. "Vanhempani eivät tosin halunneet hoitaa minun perhettäni, eivät nauttineet minun perheestäni, mutta ovat he silti niin täydellisiä ja heidän onneaan on ihana katsoa aina silloin kun asun viikon siinä äidin perheessä ja aina silloin kun asun viikon siinä isän perheessä. Minulla ei enää tosin ole perhettä, mutta tavallaan minulla onkin kaksi perhettä ja onhan se vaan niin että enempi on parempi, kyllä se ero vaan oli helpotus heill.. siis mulle tietysti, kun ei ne olleet onnellisia mun äitinä ja isänä... Silloin pienenä mä aina jouduin oottelemaan isiä töistä kotiin, niin olihan se vähän rasittavaa ja on vaan niin paljon turvallisempi olo nyt kun tietää, että turha ootella isi ei tuu kotiin tai se siis menee sinne toiseen kotiin"