Pakko purkautua jonnekin, eikä viitsi valittaa tutuille. Pitää pitää kulissia yllä...
Ulkoisesti kaikki on kunnossa. Perheeseen kuuluu pari pientä lasta merkkivaatteissaan. Löytyy asunto ja on iso auto alla. Käydään ulkomailla ja harrastetaan kotona. Paha olo vain kasvaa...
Seksi on suhteesta lähes kadonnut jo muutama vuosi sitten. Yli vuoden totaalitaukokin löytyy. Vaimoa ei huvita ja jos huvittaa niin minä koen sen velvollisuudeksi ja oikeutetusti, sillä hän on ilmoittanut ettei halua minua.
Elämä tuntuu yhdeltä isolta suoritukselta. Kaiken pitää olla niin täydellistä. Materiaa pitää hankkia koko ajan lisää. Spontaani hauskuus ei mahdu käsikirjoitukseen.
Vaimolla on nykyään hyvin lyhyt pinna - ainakin minun suhteeni. Olen alkanut jopa "pelätä" hänen yhteydenottojaan vaikkapa töihin. Mitähän olen taas onnistunut mokaamaan? Jotain huutoa sieltä ainakin tulee. Pitäisi olla oma-aloitteinen, mutta mikään ei kelpaa.
Katkeruus tuntuu kasvavan jatkuvasti ja ehkä siihen on syytäkin. 15 vuotta sitten kun aloittelimme yhteistä taivaltamme, olin aikalailla itsekäs kusipää. Tuli petettyä, sählättyä ja juotua liikaa viinaa. Olin nuori ja kuumaverinen. Tuosta kaikesta on jo kuitenkin paljon aikaa, nykyään en juurikaan juo, enkä hölmöile muiden naisten kanssa. Epäily kuitenkin elää, siitä voin syyttää itseäni. Olisiko pitänyt erota ajoissa?
Harrastuksistani olen luopunut, kavereita en tapaa ja töistä tulen kotiin lapsia hoitamaan. Mitä muuta vielä voin tehdä? En kuulemma laita perhettä elämässäni ensimmäiselle sijalle. Ehkä niin, minussa on itsekäs puoleni ja tarvitsen aikaa myös itselleni, mutta kun vietämme kaiken ajan yhdessä.
Haluaisin lapsille yhtenäisen perheen ja nautin itsekin elintasostamme. Erossa nämä menettäisin. Materiasta olen tosin nykyään valmis luopumaan, mutta perheenä haluaisin pysyä. Pitäisikö erota ja koettaa pelastaa edes ystävyys vai voittaako rakkaus...?
Ulkoisesti kaikki on kunnossa. Perheeseen kuuluu pari pientä lasta merkkivaatteissaan. Löytyy asunto ja on iso auto alla. Käydään ulkomailla ja harrastetaan kotona. Paha olo vain kasvaa...
Seksi on suhteesta lähes kadonnut jo muutama vuosi sitten. Yli vuoden totaalitaukokin löytyy. Vaimoa ei huvita ja jos huvittaa niin minä koen sen velvollisuudeksi ja oikeutetusti, sillä hän on ilmoittanut ettei halua minua.
Elämä tuntuu yhdeltä isolta suoritukselta. Kaiken pitää olla niin täydellistä. Materiaa pitää hankkia koko ajan lisää. Spontaani hauskuus ei mahdu käsikirjoitukseen.
Vaimolla on nykyään hyvin lyhyt pinna - ainakin minun suhteeni. Olen alkanut jopa "pelätä" hänen yhteydenottojaan vaikkapa töihin. Mitähän olen taas onnistunut mokaamaan? Jotain huutoa sieltä ainakin tulee. Pitäisi olla oma-aloitteinen, mutta mikään ei kelpaa.
Katkeruus tuntuu kasvavan jatkuvasti ja ehkä siihen on syytäkin. 15 vuotta sitten kun aloittelimme yhteistä taivaltamme, olin aikalailla itsekäs kusipää. Tuli petettyä, sählättyä ja juotua liikaa viinaa. Olin nuori ja kuumaverinen. Tuosta kaikesta on jo kuitenkin paljon aikaa, nykyään en juurikaan juo, enkä hölmöile muiden naisten kanssa. Epäily kuitenkin elää, siitä voin syyttää itseäni. Olisiko pitänyt erota ajoissa?
Harrastuksistani olen luopunut, kavereita en tapaa ja töistä tulen kotiin lapsia hoitamaan. Mitä muuta vielä voin tehdä? En kuulemma laita perhettä elämässäni ensimmäiselle sijalle. Ehkä niin, minussa on itsekäs puoleni ja tarvitsen aikaa myös itselleni, mutta kun vietämme kaiken ajan yhdessä.
Haluaisin lapsille yhtenäisen perheen ja nautin itsekin elintasostamme. Erossa nämä menettäisin. Materiasta olen tosin nykyään valmis luopumaan, mutta perheenä haluaisin pysyä. Pitäisikö erota ja koettaa pelastaa edes ystävyys vai voittaako rakkaus...?