voiskos saada piristystä....

[PinkLily]

Jotain hauskoja tarinoita tai muuta ilosta. Liikaa surua tänään kun olin läheisen ihmisen hautajaisissa. :'(
oli niin raskas päivä etten olis edes uskonu...

kuulin niin ihanan kappaleen siellä että vieläkin pelkkä ajattelukin saa itkettämään

On taas aika hyasinttien
Usko pois, sua äiti aattelen
Sinä siellä, minä täällä jossakin
Sanoinko koskaan, että sua rakastin

Mua huolenpitosi silloin ärsytti.
Nyt vasta tiedän, se hyvää tarkoitti.
Sä jankutit, mä vastaan hankasin.
Kuin varsa emoansa sua uhmasin.
Ruman sanan usein sulle tokaisin,
niin monta kertaa sua loukkasin.
Oli ruoka silti aina pöydässä,
itsestään sitä pidin selvänä.
En tiedä, toivoitko sä kiitosta.
Se jotenkin luonnistu ei lapselta.
Aikuiset on tyhmiä, niin aattelin.
Siinä iässä niin kuuluu ollakin.
Mut' paremmin mä oisin voinut yrittää.
Ois' sanomatta jäänyt moni ärräpää.
Ei kypsymättömyyden taakse mennä voi,
jos toisen tunteita ei huomioi.
Pahaa mieltä monta kertaa aiheutin,
kun maailman lokaan uhmamielin sukelsin.
Mun puhtaat vaatteet oli sun kunnia-asias'.
En enää ostakaan vois' yhtä puhtaita.

 

[tytär äidille, äiti kolmelle]

Olen jostain syystä aina ajatellut, jo lapsesta saakka, että oman äidin kuolema on minulle ylipääsemätön paikka. Nyt minulla on jo oma perhe, äitikin vanhettunut ja nyt käynyt ilmi, että saattaa olla, että hänellä on kuolemaan johtava sairaus. Lapsuuden tunne siitä, että en kestä haudata häntä, en pysty järjestämään hautajaisia, enkä siivoamaan asuntoa on palannut. En vain kestä ajatusta ettei häntä enää olisi. En oikein edes keksi mitä asioita haluaisin hänen kanssaan vielä puhua, jos niin kävisi että ero on pian lähellä. Onko jollain samanlaisia ajatuksia? Kuinka äitinne menettäneet olette asiasta selvinneet? Jatkuuko elämä vai hajoaako pää? Sisaruksia ei ole. Isä kuollut kauan sitten.

 

["vieras"]

sutisutisuti

 

[>--->---->---->>]

http://www.funpic.hu/en.index.php

 

[anteeksi]

Olen jostain syystä aina ajatellut, jo lapsesta saakka, että oman äidin kuolema on minulle ylipääsemätön paikka. Nyt minulla on jo oma perhe, äitikin vanhettunut ja nyt käynyt ilmi, että saattaa olla, että hänellä on kuolemaan johtava sairaus. Lapsuuden tunne siitä, että en kestä haudata häntä, en pysty järjestämään hautajaisia, enkä siivoamaan asuntoa on palannut. En vain kestä ajatusta ettei häntä enää olisi. En oikein edes keksi mitä asioita haluaisin hänen kanssaan vielä puhua, jos niin kävisi että ero on pian lähellä. Onko jollain samanlaisia ajatuksia? Kuinka äitinne menettäneet olette asiasta selvinneet? Jatkuuko elämä vai hajoaako pää? Sisaruksia ei ole. Isä kuollut kauan sitten.

En ymmärrä miksi viesti tuli tähän ketjuun. Piti olla oma ketju. Vaikka aiheeseen sopiikin. Osanotto ap:lle.

 

[PinkLily]

Olen jostain syystä aina ajatellut, jo lapsesta saakka, että oman äidin kuolema on minulle ylipääsemätön paikka. Nyt minulla on jo oma perhe, äitikin vanhettunut ja nyt käynyt ilmi, että saattaa olla, että hänellä on kuolemaan johtava sairaus. Lapsuuden tunne siitä, että en kestä haudata häntä, en pysty järjestämään hautajaisia, enkä siivoamaan asuntoa on palannut. En vain kestä ajatusta ettei häntä enää olisi. En oikein edes keksi mitä asioita haluaisin hänen kanssaan vielä puhua, jos niin kävisi että ero on pian lähellä. Onko jollain samanlaisia ajatuksia? Kuinka äitinne menettäneet olette asiasta selvinneet? Jatkuuko elämä vai hajoaako pää? Sisaruksia ei ole. Isä kuollut kauan sitten.

Mä en osaa sua auttaa kun multa ei äiti vielä ole kuollut eikä toivottavasti vielä pitkään aikaan lähdekkään luotani.. Mulla on paljon vielä kerrottavaa ja koettavaa äidin kanssa...