voiko syömishäiriöstä oikeesti koskaan parantua?

vakavammasta syömishäiriöstä,ei mistään pienestä pelleilystä.
oon sairastanut tätä 15 vuotiaasta,ensin oli lievä anoreksia (näin luki papereissa ) sittemmin se kääntyi bulimiaksi.
3 lasta olen matkallani saanut ja nyt kun pudotin viimeisen raskauden kiloja ajauduin taas siihen vakavampaan vaiheeseen. ennen sitä se vain kulki mukana ilman oksenteluja mutta pienenä masennuksen tunteena.

mä ajattelen ihan jokapäivä syömistä,vois verrata siihen että miehet aattelee kokoajan seksiä,mä ajattelen kokoajan syömistä,mitä syön ja milloin ja kuinkapaljon.
jos syön jotain muuta mitä oon aatellut kärsin ihan järkyttävistä omantunnontuskista ja itkenkin. joskus onksennan,oon koittanu kuitenkin päästä siitä kokonaan,mutta sillon kun se tulee syömisenjälkeen mieleen niin sitä vastaan on aika hankala tapella.

mulle nää ulkonäköasiat on kovin tärkeitä,haluan olla laiha.tai en laiha mutta hoikka. en ole lihava,kyllä mä sen ymmärrän. kuitenkin pidän itteeni liian isona ja oloni on paha senvuoksi. koko päivä menee piloille jos en ole laihtunu tai paino on noussu nesteidevuoksi. tiuskin ja oon pahallapäällä usein ja vain paino-ongelmienivuoksi.

oon 163cm pitkä ja painan tällähetkellä 58,5kg en siis ole lihava kuin omissa silmissäni. käyn kuntosalilla säännöllisesti ja töissä. mä en edes tiedä paljonko haluan painaa.

oon ajatellu monesti että ois ihana parantua tästä,samantein kuitenkin pelkään että jos paranen ja lihon senjälkeen.

voiko tästä koskaan päästä yli? niin että vois joskus aamulla olla menemättä vaa'alle ilman että sitä vaakaa sit miettii kokoajan. että vois syödä muutakin kun pähkinää ilman huonoa omaatuntoa. että vois liikkua kadulla tuntematta alemmuutta hoikkia naisia kohtaan.

 

En usko että voi. Itse sairastuin bulimiaan vasta 27 vuotiaana ja vielä 40 vuotiaanakin tulee kausia jolloin oksentelen kaikki syömäni. Välillä tulee aikoja jolloin en oksentele, mutta jos tulee muutama kilo lisää niin alan taas oksentelee. Ei tästä koskaan eroon pääse

 

Itselläni ei ole kokemusta, mutta monen ystäväni syömishäiriötä olen läheltä katsellut. Ei ole tainnut kukaan useamman vuoden sairastanut täysin parantua.

 

Itselläni ei ole kokemusta, mutta monen ystäväni syömishäiriötä olen läheltä katsellut. Ei ole tainnut kukaan useamman vuoden sairastanut täysin parantua.

Viesti karkasi ennen kuin ehdin loppuun saakka. Piti siis vielä lisätä, että iän myötä ainakin tuntemani ihmiset näyttävät oppineen pitämään sairautensa paremmin hallinnassa.

 

Sinullahan on siinä mielessä hyvä tilanne että olet jotakuinkin elämänsyrjässä kiinni mitä tulee tähän syömishäiriöön. Ja mikä tärkeintä; voit oikeasti myöntää tämän asian itsellesi. Monet eivät välttämättä koskaan elämänsä vaiheessa osaa myöntää tätä sairautta osaksi itseään.

Sairastin itse todella lievänä syömishäiriön,jos nyt noin vakavaa sairautta voi lieväksi kutsua. Laihduin aika paljon ja olin pahimmillani alipainoinen.. ja onneton. Tajusin mitä tein itselleni kun terveys alkoi horjumaan ja olin aika itsetuhoinen.. Menin terapiaan, kävin siellä noin vuoden ja se auttoi pahimman yli.

Sitä ehdotan sinullekkin. Juuri näitä asioista varten on olemassa ammattiauttajia. Toki voit luottaa omiin ja läheistesi voimiin mutta loppupeleissä se ei välttämättä riitä. Nämä ovat kipeitä, arkoja, pitkiä ja rankkoja asioita. Valitettavasti olen itse sitä mieltä että koskaan näistä ei parannu täydellisesti - syömishäiriön varjo kyllä osaa seurata läpi elämän.

Itse olen hyväksynyt vasta nyt - kuuden vuoden - jälkeen itseni tälläisenä. Ehkä asiaa auttaa että olen raskaana (jotenkin niin ihanan naisellinen olo) ja upeassa parisuhteessa. Itse tajusin lähteä korjaamaan sitä itsetuntoa ja sitä kautta muuttaa syömistapojani ja ajatuksiani ruokaa kohtaan.

Tsemppiä! Olet oikealla polulla!

 

Itselläni ei ole kokemusta, mutta monen ystäväni syömishäiriötä olen läheltä katsellut. Ei ole tainnut kukaan useamman vuoden sairastanut täysin parantua.

Viesti karkasi ennen kuin ehdin loppuun saakka. Piti siis vielä lisätä, että iän myötä ainakin tuntemani ihmiset näyttävät oppineen pitämään sairautensa paremmin hallinnassa.

Laitapa heille seuraava juttu, et voivat kommentoida:
http://www.hs.fi/keskustelu/thread.jspa;jsessionid=32E4DDB62CB32A5F69BCB216389E14D7.forums2?threadID=255143&messageID=5292716&#5292716

 

Itse olen sairastanut 13 vuotiaasta asti. Lapsen jälkeiset raskauskilot piti saada heti pois, ja siinä ajauduin taas vanhoihin tottumuksiin. Pysyinkin hoikkana (siis aivan liian laihana ) monta vuotta.

Sairastuin reilu vuosi sitten ja sen myötä tuli aivan liikaa kiloja. En voi katsoa itseäni edes peilistä ja jos katson niin meinaa oksentaa. Koko ajan mietin mitä syön tai syönkö. Tahtoisin tiputtaa painoa PALJON, mutta nykyään olen pyörätuolissa enkä oikein tiedä miten saisin tarpeeksi liikuntaa. Syömiset olen taas tiputtanut minimiin.

Eli jos multa kysytään, niin en usko että syömishäiriöstä voi koskaan parantua.

 

Itse en ainakaan näe loppu tälle... Jo yläastella rajoitin syömistäni, lukioaikana söin vain iltaisin, join light-limuja pitääkseni nälän poissa, jatkuvaa painontarkkailua ja ahdistusta. Ikinä en ole edes ollut ylipainoinen, paitsi raskaana ollessa painoa tullut kauheesti lisää. Se sitten tietysti on pitänyt saada pois mahdollisimman nopeasti. Pahimmillaan pudotin parissa kuukaudessa raskauden jälkeen 30kg ja bmi meni alle 18. Nykyisin, 3-kymppisenä jojoilen koko ajan. Saatan jopa viikossa pudottaa 6-7kg ja kuukaudessa saada 10kg lisää. Olen jatkuvasti "kipeä" ja kuvitelmissani kauhean näköinen ja lihava, bmi nyt 23, aivan liikaa. En usko koskaan parantuvani normaaliksi tästä, olen jo luovuttanut.

 

olen nyt 27 vuotias. eli olen sairastanut nyt 12 vuotta. mulla on tytär joka alkaa oleen siinä iässä että ymmärtää kaikenlaista. en missään nimessä halua antaa sille vaikutteita,mutta en myöskään voi syödä samanlailla kun muu perhe.
nuorempana kävin nuoriso psykiatrilla,mutta ei siitä ollut apua,näin vanhoille tuskin edes on tarjolla apua. varsinkaan täällä pirkanmaalla ei taida olla. olenhan minä noita tutkinut.