toisaalta, parisuhteessa on kaikenlaisia tilanteita, joissa saattaa jäädä henkisesti ja muutenkin heitteille. Ylpeys ja turvallisuudentunne helisevät silloin kovaa. Kannattaa miettiä vertailukohtaa: nyt kun sua ahdistaa ja suututtaa, niin ero tuntuu ehkä kivalta vaihtoehdolta, koska silloin sun ei tarttis enää epäillä. Mutta ahdistus ja suuttumus yleensä eron myötä vain lisääntyvät.
Ei silti ap, ethän sä erosta puhu mutta muut täällä sitäkin enemmän. Sä haikailet luottamuksen perään. No, en tiedä voiko tuossa tilanteessa semmoista täysin palauttaa ellei lähde tilaamaan valheenpaljastinta ja yksityisetsivää ja laittamaan vakoiluohjelmaa herran kännykkään.
Jotenkin mä lähden siitä, että tuommoinen ihastunut suhde, oli kaveruutta tai ei, on niitä vaiheita joita voi liittoon sattua. Jos mies on fiksu ja sitoutunut, niin ehkä se viisastuu kokemuksestaan niin, että molemmat hyödytte. Mutta se ei nyt toimi fiksusti sua kohtaan.
Se voi viitata kahteen asiaan - joko teillä on ongelmia joiden takia mies kokee olevansa vähän normaalia oikeutetumpi juomaan janoonsa tuon naisen mukista - joko henkisesti tai fyysisestikin. Tai sitten se on niin rakastuksissaan, että päässä viiraa.
Mutta sittenhän teitä on kaksi. Sulla viiraa myös, koska tuommoinen jatkuva itsetunnon loukkaus käy voimille. Voisitte istua sievästi keskustelemaan asiasta, että jos mies haluaa vapautta nauttia tuosta ihastuneisuudestaan, niin silloin sinun tunteillesi täytyy antaa arvoa ja tilaa myös.
Jatkaisin keskusteluja tuon naisosapuolen kanssa myös.
Muistaakseni tuo mainittu tohtori phil sanoi jotain semmoista joskus, että ystävyydet vastakkaisen sukupuolen kanssa täytyy olla sillä tapaa läpinäkyviä, että kaikki tapaamiset voivat olla julkisia, siis että naisen tarttis tässä tapauksessa olla valmis tulemaan teille kylään niin että kaikilla on tilaisuus nähdä omin silmin, onko tuo ystävyys ihan ookoo. Tietysti asiassa on se teoreettinen ongelma, että ystävyys vaatii yksityisyyttäkin.
Olen ite ollut parin miehen naispuolinen ystävä, ja toinen luullakseni hyötyi asiasta paljonkin koska oli pettynyt liitossaan, ja mä peilasin aika tiukasti hänen valituksiaan ja selitin, että tuossa kohtaa mä olisin vaimona reagoinut varmaan aika samoin. Hän oli muhun jossain määrin etäihastunutkin, ja taisi olla terveellinen kokemus hänelle saada kuulla, että vaikka mä olinkin niiiin ihana, niin ymmärsin hänen pirttihirmuaan ja väitin kykeneväni itse ihan yhtä lailla olemaan vaikea, jos en olisi kohteluun tyytyväinen. Juttu toimi, koska mä en kokenut itse mitään vetoa. Vaimolla ei varmaankaan ollut minusta paljonkaan tietoa, ja varmasti hänen mielenrauhalleen oli parempikin niin. Jossain vaiheessa kirjeenvaihtoa mies myös hiukan ihastui kolmanteen, ja luulenpa että tuo suhde olisi voinut roihahtaa, ellen olisi ollut hiukan hilllitsemässä pahinta henkistä nälkää.
Toinen ystävyys hiukan samanlainen asetelma, mutta avovaimo ja minä ei oikein arvosteta toisiamme, ja mulla kesti todella kauan ymmärtää, miksi en osaa käyttäytyä aikuisemmin suhteessa häneen. Luultavasti olen hänelle aiheuttanut paljonkin stressiä, vaikken ole sitä tarkoittanut. Kumpikaan ei ole koskaan puhunut suoraan.
Kenenkään miestä en ole koskaan jahdannut, enkä ole kokenut seksuaalista vetoa semmoisiin. Mutta olen silti onnistunut aiheuttamaan naisissa pahaa mieltä noissa ystävyysasetelmissa. Eli vaikeita asioitahan nämä ovat silloinkin, kun ei ole noin hankala tilanne, että mies on jo ollut vaihtamassa.
Toisaalta, mä luulen että tuossa tilanteessa ei omaa ahdistusta voi hoitaa muuten kuin alistumalla kohtaloon - jos mies ei kerran halunnutkaan lähteä, niin täytyy lähteä siitä, että hän on valintansa jo tehnyt. Kun pitää tuon faktan mielessä, niin ehkä on helpompi olla oikeudenmukainen siinä, mitä lähtee mieheltä vaatimaan.
Miten mustasukkainen olet - tuskin erityisemmin? Sille tielle ei kannata lähteä, että alkaa vaatia toista paljastamaan ihan kaiken. Silti voi vaatia ymmärrystä omalle angstilleen, ja sitä, että miehen on oltava tavallista valmiimpi osoittamaan arvostustaan ja haluaan ymmärtää. Ymmärrät vissiin eron?
