Voiko olla onnellinen lapsuus vaikka siihen liittyisi alkoholismia tms.?

Isäni oli alkoholisti, eikä lapsuus mitään herkkua ollut kun sai pelätä ja sukkasillaan juosta lumihankeen harva se yö. Puukkoja piilottelin ja poliiseja soittelin. Koin olevani äitini ainainen henkivartija.

Kyllä se jälkensä on jättänyt ja elämä on aina ollut sellasta suossa rämpimistä ja vaikeaa.

Mutta en nyt pahoja asioita tahallani enää muistele. Isääkin muistelen ihan hyvällä nykyään.. hyvä isä se oli kaiken loppuajan kun ei ollut kännissä tai väkivaltanen tai molempia.

Hyvinä puolina lapsuuden helveteistä olen saanut hyvät vaistot. Vainuan vaaran jo kilometrin päähän.. enkä lukkiudu kriisitilanteissa. Itseasiassa taidan virota eloon vasta kriisitilanteissa... muulloin oon horteessa ja pois päältä .:xmas:

 

Voi toki, mutta minusta on mielenkiintoisempaa kuunnella ihmisiä joiden elämässä ollut rankempiakin vastoinkäymisiä.
Enkä puhu pelkästä alkoholismista tai mielisairaudesta, missä niin luki? Voisitko vastata?
Se vaan on vähemmän mielenkiintoista jos ihmisellä suunnilleen kaikki mennyt putkeen.

Arvostan ihmsen kykyä luoda omat selviytymiskeinonsa elämän raadollisuuden äärellä, kuin se, mitä joku on ajatellut isänsä ostaessa ensimmäiseksi autoksi tuliterän mersun.

Ymmärsitkö vai vieläkö vängätään?

Ei innosta vängätä, mutta itse ajattelen, että jokaista ihmistä on arvostettava sellaisenaan. On väärin nostaa jotain ihmistä tavallaan jalustalle, koska hän on kokenut jotain vaikeaa. Jokaisella ihmisellä on myös ne omat kipunsa, eikä niitä voi mitata jollain asteikolla ja sanoa sen perusteella, kukan on helmi ja kuka ei. Minusta sellainen on vain ylimielistä. Jokainen on mielenkiintoinen, jos on korvat kuulla ja halua ymmärtää.

 

Mulla ja veljellä oli mukava lapsuus siitä huolimatta, että vanhemmille alko maistui. Välillä enemmän, välillä vähemän. Joka vkonloppu kuitenkin, vähintään. Ei me siitä kärsitty, puhtaat vaatteet ja ruokaa oli aina. Eikä ne meidän nähden yleensä konttauskunnossa olleet, tissuttelivat kylläkin pitkin päivää aamusta alkaen. Kesäloman ne joi joka päivä, mutta silti huolehtivat meistä. Tehtiin reissujakin, esim. Särkänniemeen, kuskin avulla mutta kuitenkin.
Nykyään ovat absolutisteja.

 

Ei innosta vängätä, mutta itse ajattelen, että jokaista ihmistä on arvostettava sellaisenaan. On väärin nostaa jotain ihmistä tavallaan jalustalle, koska hän on kokenut jotain vaikeaa. Jokaisella ihmisellä on myös ne omat kipunsa, eikä niitä voi mitata jollain asteikolla ja sanoa sen perusteella, kukan on helmi ja kuka ei. Minusta sellainen on vain ylimielistä. Jokainen on mielenkiintoinen, jos on korvat kuulla ja halua ymmärtää.

Onko mielenkiintoisempi ihminen yhtä kuin arvokkaampi ihminen?
Minusta ei.

 

kyllähän jokaisella on omat varjonsa lapsuudesta eikä se että tulee alkoholisti perheestä tarkoita ettei lapsuudessa voisi olla onnea tai onnellista lapsuutta, mutta uskon että oma lapsuuteni olisi ollut ilman vanhempien alkoholismia paljon onnellisempi.

 

Voi toki, mutta minusta on mielenkiintoisempaa kuunnella ihmisiä joiden elämässä ollut rankempiakin vastoinkäymisiä.
Enkä puhu pelkästä alkoholismista tai mielisairaudesta, missä niin luki? Voisitko vastata?
Se vaan on vähemmän mielenkiintoista jos ihmisellä suunnilleen kaikki mennyt putkeen.

Arvostan ihmsen kykyä luoda omat selviytymiskeinonsa elämän raadollisuuden äärellä, kuin se, mitä joku on ajatellut isänsä ostaessa ensimmäiseksi autoksi tuliterän mersun.

Ymmärsitkö vai vieläkö vängätään?

Eli tykkäät mässäillä kurjuudella? Tuokin varmaan on peruja lapsuuden tapahtumista.

 

[QUOTE="kkk";21940700]Eli tykkäät mässäillä kurjuudella? Tuokin varmaan on peruja lapsuuden tapahtumista.[/QUOTE]

No varmaan sitten niin, onneksi sen sanoit niin minäkin nyt tiedän. :headwall:

 

Voi kai, mutta eikös sitä niin sanota, että loppuviimeeks lapsi on aina lojaali vanhemmalle, oli se kuinka paska tahansa, samaten elämä. Eli pystyykö itse siinä tilanteessa elänyt lapsi aikuis-iällä todella sanoa olleensa onnellinen? Eli näkökulma voi olla hieman vääristynyt, sitä luulee olleensa onnellinen, vaikkei ehkä ollutkaan, kun ei ollut paremmasta tietoakaan.

 

Kyllähän sinä katsot muita alaspäin, ap. Kun kerran pidät sinua ja muita vaikean lapsuuden eläneitä muita mielenkiintoisempina ja syvällisempinä. Ihan kuin onnellisen ja helpon elämän elänyt ei noita voisi olla. Syvällisyys on kylläkin mielestäni enemmän älykkyydestä kuin kokemuksista kiinni. Ihan ihmiskohtainen juttu. Ei ne vaikeat kokemukset automaattisesti syvälliseksi tee. Itse kyllä katson esim. pedofiileja, raiskaajia ym. alaspäin.

 

En omalla kohdallani olisi toivonut välttyväni. Tiedä minkälainen BB-pissis olisin ilman niitä kokemuksia? Sitä ymmärtää elämää aivan toisella tavalla, kun on yksikseen sairaalassa pienenä lapsena ja saa kuulla lääkärien arvioita yms.

Miksi sitten toivoa pahuuden poistuvan maailmasta, jos se kerran niin paljon jalostaa ja kasvattaa ihmistä?

 

Tuntuu, että otsikko käsittelee nyt aivan eri asiaa kuin aloitus.

Otsikon kysymykseen, voiko olla onnellista lapsuutta alkoholismista tms. huolimatta - kyllä kai. Riippuu, onko lapsella kuitenkin ainakin yksi turvallinen aikuinen, johon hän voi luottaa, ja mitä alkoholismi tai muu perheessä tekee. Voi varmaankin olla perheitä, joissa toisen vanhemman alkoholismi ei aivan kauheasti vaikuta lapsiin, jos tämä alkoholisti ei ole humalassa aggressiivinen tai pelottava, eikä ehkä edes juo lasten nähden. Toki se heijastuu silti mutkan kautta, mutta ei ehkä tee lapsuudesta onnetonta. Näen myös typeränä "mielenterveysongelmien" niputtamisen yhteen. On aivan eri asia, että esim. äidillä/isällä on joitain lievähköjä masennusjaksoja, ehkä sairauslomaa ja lääkitys niiden takia, kuin että äiti/isä olisi paranoidinen ja väkivaltainen psykoosipotilas, joka olisi täysin kykenemätön huolehtimaan lapsestaan millään tavalla. Mielenterveysongelmat ovat yllättävän yleisiä, ja suuri osa näiden perheiden lapsista kasvaa kuitenkin kohtalaisen onnellisina, vaikka ongelma toki jollain lailla heihinkin vaikuttaa.

Sitten aloituksen vähän erilaiseen kysymykseen. Vaikea lapsuus voi jalostaa ja kasvattaa, mutta se voi myös katkeroittaa ja pahassa tapauksessa tunnevammauttaa niin, että siirtää samat ongelmat seuraavaan sukupolveen, vaikkei haluaisikaan tehdä niin. En pidä ketään lapsuutensa perusteella huonompana tai parempana kuin muita. Joskus myös lapsuus on voinut olla päällepäin onnellinen, mutta on jotain, mikä on ollut hyvin vaikeaa. Myös vanhemmista riippumattomat tekijät, kuten vaikkapa koulukiusaaminen vaikuttavat suuresti. Täysin säröttömiä ihmisiä tuskin onkaan.

 

Mun mielestä vaikuttaa kummalliselta ylistää heitä, joilla on ollut vaikeuksia. Ikään kuin ollakseen syvällinen, pitäisi käydä läpi joitain voittamattomia vaikeuksia.

Uskon kyllä, että myös vaikkapa alkoholistiperheessä tai perheväkivaltaa kokeva lapsi voi kokea lapsuudessaan onnellisuutta, ja hän varmasti jossain määrin rakastaakin vanhempiaan, jotka aiheuttavat elämään surua ja ahdistusta. En silti usko, että tuollainen lapsuus voi olla onnellinen siinä mielessä, mitä minä sillä käsitän. Onnelliseen lapsuuteen kuuluu mielestäni turvallinen ja turvattu elämä, jonka takaavat vanhemmat tai sellaisessa asemassa olevat ihmiset, jotka kohtelevat lasta rakastavasti ja kunnioittaen. Onnelliseen lapsuuteen kuuluu leikki ja tasapaino, onni, iloisuus ja ilo. Onnelliseen lapsuuteen ei kuulu pelko, ahdistus, epävarmuus, huostaanotot ja vastuunkanto omista vanhemmista.

 

Ja ei, minusta ei ole mielenkiintoisempaa, että ihminen on elänyt tavalla tai toisella "vaiherikkaan" tai vaikean lapsuuden. Ennemminkin ihmisen mielenkiintoisuudessa on kyse hänen henkisistä ominaisuuksistaan, hänen empaattisuudestaan, hänen kyvystään tarkkailla ja arvioida maailmaa.

Se, että äiti on mielenvikainen tai alkoholisti, ei ihmisestä mielenkiintoista tee, eikä myöskään se, että sellaisia kokemuksia ei joku omaa. On hiukan yksisilmäistä ja pikkuriikkisen typerää sanoa, että ainoastaan vaikeat kokemukset tekevät jostakin ihmisestä mielenkiintoisen tai että helppo ja turvattu elämä tekee jostakusta toisesta tuliterän mersujen ajattelijan. Ymmärtää kai ap, että ollenkaan kaikki lapset, jotka eivät elä alkoholisti- tai muissa ongelmaisissa perheissä, eivät ole siinä asemassa, että voisivat saada vanhemmiltaan mersun?

 

Sehän riippuu siitä, miten alkoholismi ilmenee. Juopotteleeko perheessä joku joskus ja thats it? Mutta jos juopotellessaan harjoittaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja laiminlyö lastenhoitoa juomisen takia, voi olla ettei siinä onnellisuus ole lapsilla päällimmäisenä tunteena.

Olen myös huomannut, että monilla sielunveljillä ja -sisarilla on jotain rankempia kokemuksia usein sieltä lapsuudesta takana. Luulen, että se syvällisyys sun muu johtuu siitä, että on joutunut lapsesta asti alkamaan ajatella asioita vähän erilailla ja laajemmin, toisin kuin monet, jotka ovat voineet viettää sitä normaalia elämää lapsena, kuten kuuluisikin.

 

Mun mielestä jotenkin hassusti sanottu "onnellinen lapsuus, mut kaikki oli silti perseellään". Joo, voihan sitä aikuisena tulla siihen tulokseen (ja parempi oliskin), että kaikki kasvatti ja olen nyt vahvempi ihminen, mutta en mä ainakaan voi sanoa lapsuuteni olleen onnellinen, koska se ei yksinkertaisesti ollut sitä! Mutta juu, voihan siitä oppia ja kehittää itseään.

 

up

 

En mä tiedä onko se nyt niin onnellista, surullista se musta on lähinnä, kun vanhemmat eivät kykene huolehtimaan lapsistaan. Itse myös kasvanut alkoholistikodissa, huostaanotettuna jne. Ja en ajattele lapsuuteni olevan onnellinen, mutta en ole katkera kuitenkaan. Äitini teki parhaansa ja hän oli minulle paras äiti. Uskon kuitenkin tiettyjen asioiden jättävän traumoja ihmiselle, toisten elämään ne vaikuttaa aikuisena, toisten ei. Mutta en olisi sama minä ilman lapsuuttani.

 

nosto