voiko ikinä antaa anteeks tuettomuutta, kun sitä eniten tarvii...?

sain 20005 ekan keskenmenon yksi lapsi oli tuolloin ennestään. kävin ultrassa, selvittämässä viikkoja kun menkat oli ihan sekasin. uä:ssä todettiin, ettei osannut sanoa tarkkaan viikkoja, sikiössä häikkää.. menin vko päästä uudestaan. silloin todettiin sikiön kehityksen pysähtyneen ja menneen takapakkia ed. vko nähden.. halusin kaavinnan. mieheni oli kummallakin kerralla mukana. kun kuultiin "tuomio" ja siirryttiin käytävälle odottomaan aikaa toimenpiteeseen, poistui mieheni töihin (ajaa taksia) eli jäin yksin odottomaan. tilanne oli itselleni aivan hirveä. kun sitten menin toimenpiteseen ja pääsin sairaalasta pois, vei mieheni mut kotiin ja poistui töihin. (mulla oli oma äitini seurana, kun en saanut olla yksin toimenpiteen, nukutuksen, jälkeen) jouduin siis käytännös käymään koko tuon suruprosessin yksin läpi. (tiesin kyllä, ett joudun tyytymään äitini seuraan, protestoin sitä, mut voimat ei riittänyt kunnon yhteenottoon) edelleen olen katkera miehelleni tästä, en tiedä voinko ikinä antaa anteeksi..? voiko tuollaista edes antaa anteeksi? tuntuu, ett mua ois loukattu, ja pahasti.. jätetty yksin, kun eniten tarviin tukea mieheltäni.
asiasta puhunut mieheni kans jälkikäteen, eikä osaa sanoa syyksi muutakuin, ett hänellä oli työvuoro.. tunnen hänen pomonsa suht hyvin, ja olisi varmasti saanut vapaata, jos oisi vaan pyytänyt..

 

Sun pitää ymmärtää et se vauva ei kasvanut sun miehen sisällä eikä ollut mitenkään konkreettinen asia vielä. Ei munkaan mies osannut lohduttaa, sanoi vaan et on pahoillaan kun ei pysty suremaan eikä tietämään miltä musta tuntuu. Oli pahoillaan mun pahasta mielestä mutta miehen on vaikea surra sellaista mitä ei ole konkreettisesti ollut. Suna antaisin asian olla. Ymmärrä kyllä et kaipaisit tukea mut mä koen etten saanut sitä oikein keltään, kun kukaan ei pysty ymmärtämään miltä keskenmneon kokeminen tuntuu.

Ehkä miehesi korvasi oman surunsa työnteolla? Voimia sulle :hug:

 

hei olen ollut saman vuonna samassa tilanteessa,poikkeuksena se että mies ei ollut mukana kuulemassa,että kuule nyt on tosi huonoja uutisia ja hyviä kummat haluat ensin? sisälläsi on yksi kuollut sikiö ja yksi elävä sikiö. Nyt ei voi tehdä muuta kuin toivoa että elävä sikiö säilyy ja toinen poistuu. Tämä tapahtui rv 12. soitin miehelle niin ei sanonut siihen mitään. Koko odotuksen kun olin vuodelevossa ja ramppasin lääkärissä,synnärillä ja milloin missäkin olin aina yksin kuulemmassa tuomioita ja siitä että toinenkin kyllä menee kesken. No todistin lääkäreiden monet tulkinnat vääriksi ja esikoinen syntyi rv 36 terveenä. Ajaiduimme eron partaalle tämän ja monen muun parisuhdeongelman vuoksi,josta sitten ihmeen kaupalla selvittiin ja olemme nyt edelleen yhdessä. Odotamme toista lasta. Nyt mies on ollut aina mukana kun on tapahtunut jotain. Siis taas kerran historia toistaa itseään kaksoisraskauden keskenmeno rv 8, toinen meni kesken,toinen sinnittelee edelleen sisällä voimakkaista verenvuodoista huolimatta. Nyt mies on jotenkin enemmän tajunnut ettei voi vaimoa jättää yksin tämänlaisen asian kanssa.

Sinun täytyy koittaa vielä kerran puhua,ja saada mies ymmärtämään,että tämä asia on sinulle tosi iso vaikka mies ei sitä koekkaan samalla tavalla. Joskus se vaatii shokkihoitoa että toinen tajuaa mitä keskenmenosta voi seurata. Masennusta,ero ja mitä kaikkea voikin tulla eteen.

Toivottavasti tarinani vähän edes lohduttaa/tai auttaa sinun tilannetta. Halusin jakaa kokemuksen kanssasi,että tiedät ettet ole yksin.

 

kiitos molemmille vastauksista..
Öttis2010: mä olen niin monesti yrittänyt puhua aiheesta.. vieläkin, vaikka tuota on jo kulunut aikaa.. mulla on ollut masennusta, niin tuon tapahtuman takia, kuin muutenkin.. nyt tällä hetkellä mulla erittäin vakava masennus.. mieheni ei tunnut edes tätä ymmärtävän.. aika yksin olen tämän kanssa.. mies ei suostu puhumaan, ja jos kyselen miks, hän totee ettei jaksa jauhaa tätä samaa asiaa.. eli... äääh.. sekavaa tekstiä sekavasta päästä...

 

Mä sain keskenmenon eilen ja viime yön sitten olin sairaalassa. Mies lähti mukaan sairaalaan ja oli kuulemassa "tuomion" pikkuisen kohtalosta. Sen näki miten kihlattuun se sattui, tuli itkua ja kirosanoja vaikka muille jakaa. Rauhoittui kyllä, kun kävi sitten ulkona tupakalla ja oli ihan ok kun tuli takaisin luokseni. Mies yöpyi siis kotona ja minä sairaalassa ja molemmat ollaan valvottu viime yö...Kihlattuni tuli kyllä heti aamupäivästä luokseni ja oli kovin helpottuneen oloinen kun näki, ettei ole enää mitään isompaa hätää. :/ Asiasta ollaan puhuttu ja kotona mies ei anna minun tehdä oikeastaan yhtään mitään...suojelee kovasti ja sanoo minun tarvitsevan lepoa, Vaikka mikä onkaan tässä tilanteessa ahistavampaa kuin paikallaan olo.

 

Ehkäpä sun mies ei osannut tehdä siinä tilanteessa muuta? Ei kaikki miehet osaa sanoa oikeita asioit, itkeä, pitää kädestä.... Ehkä hän ajeli yksin ja itki itsekseen, sitähän sinä et tiedä. Tai sitten asia oli hänelle järkeenkäypä, niin vain joskus käy.

Keskenmeno on kova paikka enkä omaanikaan voi unohtaa. Minä halusin surra yksin niinkuin miehenikin, omalla tavállaan. Mut on se aina varmaan naiselle kovempi paikka.

sun pitää nyt kuitenkin päästä tuon yksittäisen tapahtuman yli eikä missään nimessä kasata syyllisyyttä mieheasi päälle. Puhu terapeuttisi kanssa tuo keskenmenokin läpi.

 

ensimmäinen mieheni ei osannut tukea keskenmenoissa, ja avioero tuli. En vaan kestänyt niitä "get over it-puheita ja selittelyä miten muillakin sita tapahtuu.

ja tosiaan, ekan synnytin rv 18+ ja YKSIN olin sairaalassa...oikeastaan kaikki kunnioitus, ja usko mun kumppaniin hävisi sinä päivänä.

Nykyisen kanssa ollu 2 km.ää jo ja aivan eritavalla osaa olla tukena. Nyt vasta tiedän mitä on kun toinen oikeasti välittää ja rakastaa:heart: