Moikka!
Pikkusen alustusta tilanteellemme. Olemme molemmat 34v. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 13 vuotta, eli 21 asti yhdessä. Molemmille ensimmäinen pitkä suhde. Meillä on yksi lapsi, joka on nyt 9v.
Olimme ensimmäisen vuoden umpirakastuneita, muutimme heti yhteen ja teimme kaiken yhdessä. Kaikki oli niin ihanaa ja olimme tosi onnellisia. Sitten miehelle tuli suhde, joka kesti puoli vuotta. Minulle hän kertoi asiasta vasta myöhemmin. Tästä aiheutuneet omatunnontuskat laukaisivat hänellä masennuksen, joka on oikeastaan tullut jäädäkseen. Annoin hänelle tämän anteeksi ja sainkin lohdutella häntä "elämässä sattuu pahempiakin asioita kuin syrjähyppy"...
Kun suhdetta oli takana kolmisen vuotta, ihastuin itse tosi pahasti (mitään ei siis tapahtunut kuitenkaan) ja silloin rupesin jo miettimään, haluanko jatkaa hänen kanssa vai en. Mutta sitten tulin raskaaksi ja ihastus + kyseiset ajatukset saivat väistyä.
Kun lapsi oli vuoden vanha (eli 7 vuotta sitten), mulle tuli ensimmäisen kerran taas pintaan, että haluan tauon/erota. Meillä oli siihen aikaan paljon riitoja, koin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta etc.. Vasta kun ilmoitin miehelle 3v sitten, että nyt se on ohi, että jätän hänet, hän suostui pariterapiaan. Riidat väheni hieman, mutta mua silti ahdisti paljon ja halusin pois. 2v sitten olimme pari kuukautta tauolla ja kun palasin kotiin, hetken aikaa asiat olivat paremmin.
Nyt viimeiset 2 vuotta emme ole riidelleet niin paljon, mutta meillä ei kertakaikkiaan ole mitään yhteistä. Arki sujuu hyvi, puhumme ainoastaan kuka vie/hakee lapsen, kuka käy kaupassa ym. Mikään muu ei meitä yhdistä. Seksiä harrastettiin harvemmin kuin kerran kuussa, eikä mulla ole vuosiin ollut halua harrastaa seksiä sen kanssa. se on enemmänkin ollut pakkopullaa.
Muutama kuukausi sitten otin asian taas esille, etten pysty jatkamaan näin ja ilmoitin, että tarvitsemme molemmat tauon ja aikaa miettiä, mitä haluamme yms. Mies otti asian aika raskaasti ja vajosi syvään masennukseen. Nyt olemme olleet 3kk tauolla ja joka päivä hänen tilansa vain pahenee. Mä joudun toimimaan siinä hänen terapeuttina ja hoitajana koko ajan. Hän väittää rakastavansa mua yli kaiken, ei pysty elää ilman minua, ettei halua edes käydä tapaamassa ketään muita, vain mua ym.
Itse en oikeasti tiedä mitä haluan tai tunnen häntä kohtaan. Rakastan toki, mutta luulen sen olevan enemmän sellaista sisarellista rakkautta, ollaanhan asuttu yhdessä 13 vuotta ja käyty monen helvetin läpi yhdessä.
Nyt tilanne on tullut siihen pisteeseen, ettei mies enää pysty odottamaan vastausta kauaa. Itsellä aivan hirveä paniikki, kun en tiedä, mitä tekisin. Jotenkin ajatus, että palaisin kotiin, on tosi ahdistava, mutta niin on kyllä erokin. varsinkin kun tiedän, miten hajalla mies on. Pääni ei osaa tuottaa yhtäkään järkevää ideaa/ajatusta, pää on vain täynnä syyllisyyttä, mieletöntä huolta toisesta ja pakokauhua.
Kysymys kuuluukin, onkohan meidän suhteella mitään tulevaisuutta ja jos on, niin millä keinoin? Vai olisiko se ittensä ja toisen kiusaamista, jos palataan yhteen? Pelkään, etten saa tunteita herätettyä, sillä mulla on ollut jatkuvasti mielessä muut miehet ja kuinka kaipaan sellaista rakastumisen tunnetta, sitä että haluaa ja nauttii seksistä ym..
Kiitos kaikille paljon vastauksista. Tilanne on jotenkin mennyt niin pahaksi, etten enää näe metsää puilta.
Pikkusen alustusta tilanteellemme. Olemme molemmat 34v. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 13 vuotta, eli 21 asti yhdessä. Molemmille ensimmäinen pitkä suhde. Meillä on yksi lapsi, joka on nyt 9v.
Olimme ensimmäisen vuoden umpirakastuneita, muutimme heti yhteen ja teimme kaiken yhdessä. Kaikki oli niin ihanaa ja olimme tosi onnellisia. Sitten miehelle tuli suhde, joka kesti puoli vuotta. Minulle hän kertoi asiasta vasta myöhemmin. Tästä aiheutuneet omatunnontuskat laukaisivat hänellä masennuksen, joka on oikeastaan tullut jäädäkseen. Annoin hänelle tämän anteeksi ja sainkin lohdutella häntä "elämässä sattuu pahempiakin asioita kuin syrjähyppy"...
Kun suhdetta oli takana kolmisen vuotta, ihastuin itse tosi pahasti (mitään ei siis tapahtunut kuitenkaan) ja silloin rupesin jo miettimään, haluanko jatkaa hänen kanssa vai en. Mutta sitten tulin raskaaksi ja ihastus + kyseiset ajatukset saivat väistyä.
Kun lapsi oli vuoden vanha (eli 7 vuotta sitten), mulle tuli ensimmäisen kerran taas pintaan, että haluan tauon/erota. Meillä oli siihen aikaan paljon riitoja, koin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta etc.. Vasta kun ilmoitin miehelle 3v sitten, että nyt se on ohi, että jätän hänet, hän suostui pariterapiaan. Riidat väheni hieman, mutta mua silti ahdisti paljon ja halusin pois. 2v sitten olimme pari kuukautta tauolla ja kun palasin kotiin, hetken aikaa asiat olivat paremmin.
Nyt viimeiset 2 vuotta emme ole riidelleet niin paljon, mutta meillä ei kertakaikkiaan ole mitään yhteistä. Arki sujuu hyvi, puhumme ainoastaan kuka vie/hakee lapsen, kuka käy kaupassa ym. Mikään muu ei meitä yhdistä. Seksiä harrastettiin harvemmin kuin kerran kuussa, eikä mulla ole vuosiin ollut halua harrastaa seksiä sen kanssa. se on enemmänkin ollut pakkopullaa.
Muutama kuukausi sitten otin asian taas esille, etten pysty jatkamaan näin ja ilmoitin, että tarvitsemme molemmat tauon ja aikaa miettiä, mitä haluamme yms. Mies otti asian aika raskaasti ja vajosi syvään masennukseen. Nyt olemme olleet 3kk tauolla ja joka päivä hänen tilansa vain pahenee. Mä joudun toimimaan siinä hänen terapeuttina ja hoitajana koko ajan. Hän väittää rakastavansa mua yli kaiken, ei pysty elää ilman minua, ettei halua edes käydä tapaamassa ketään muita, vain mua ym.
Itse en oikeasti tiedä mitä haluan tai tunnen häntä kohtaan. Rakastan toki, mutta luulen sen olevan enemmän sellaista sisarellista rakkautta, ollaanhan asuttu yhdessä 13 vuotta ja käyty monen helvetin läpi yhdessä.
Nyt tilanne on tullut siihen pisteeseen, ettei mies enää pysty odottamaan vastausta kauaa. Itsellä aivan hirveä paniikki, kun en tiedä, mitä tekisin. Jotenkin ajatus, että palaisin kotiin, on tosi ahdistava, mutta niin on kyllä erokin. varsinkin kun tiedän, miten hajalla mies on. Pääni ei osaa tuottaa yhtäkään järkevää ideaa/ajatusta, pää on vain täynnä syyllisyyttä, mieletöntä huolta toisesta ja pakokauhua.
Kysymys kuuluukin, onkohan meidän suhteella mitään tulevaisuutta ja jos on, niin millä keinoin? Vai olisiko se ittensä ja toisen kiusaamista, jos palataan yhteen? Pelkään, etten saa tunteita herätettyä, sillä mulla on ollut jatkuvasti mielessä muut miehet ja kuinka kaipaan sellaista rakastumisen tunnetta, sitä että haluaa ja nauttii seksistä ym..
Kiitos kaikille paljon vastauksista. Tilanne on jotenkin mennyt niin pahaksi, etten enää näe metsää puilta.
mutta mun mielestä voi sen saada pienenkin hiilloksen vielä liekkeihin