Voiko aviomieheen rakastua uudelleen jos tunteet on täysin kuolleet?

[tahdon uskoa]

Meillä on pitkä suhde takana. Ongelmia on tottakai ollut, mutta aina on rakkautta riittänyt. Nyt olen kuitenkin jo vuoden verran ollut miehen kanssa vain lasten vuoksi. En tunne enää mitään. Tämä on seurausta monesta asiasta, enkä niitä nyt lähde erittelemään. Olen kuitenkin tunnepuolella täysin kuollut. Eroaisin heti jos ei olisi lapsia.

Olen ollut kerran aiemmin pitkässä suhteessa ja silloin kävi samoin. Erosin, enkä koskaan katunut päätöstäni. Nyt kuitenkin haluaisin vielä lasten vuoksi yrittää. Meillä kun ei ole mitään ns. oikeita ongelmia, joilla ero olisi helppo perustella. Minä vain voin huonosti. Mies rakastaa minua ja tahtoo olla kanssani. Minä vaan en rakasta enää miestäni. En vaikka miten yrittäisin.

Voinko jotenkin löytää vielä tunteet miestäni kohtaan? Onko muilla vastaavia kokemuksia? Löytyikö tunteet, vai päädyittekö eroon? Kuinka kauan voi itsensa "uhrata" lasten vuoksi? Vai voiko vain jatkaa ilman tunteita? En todellakaan tiedä mitä tehdä.

 

["vaemo"]

Haluatko rakastua mieheesi? Haluatko löytää hänet uudelleen? Mikäli haluat, niin voit. Työtä se vaatii. Aloittaisin joltain parisuhdeleiriltä tai terapiasta. Mikäli et halua, niin eroa. Lapset ansaitsee toisiaan rakastavat vanhemmat.

 

[hhhelinä]

Meillä on pitkä suhde takana. Ongelmia on tottakai ollut, mutta aina on rakkautta riittänyt. Nyt olen kuitenkin jo vuoden verran ollut miehen kanssa vain lasten vuoksi. En tunne enää mitään. Tämä on seurausta monesta asiasta, enkä niitä nyt lähde erittelemään. Olen kuitenkin tunnepuolella täysin kuollut. Eroaisin heti jos ei olisi lapsia.

Olen ollut kerran aiemmin pitkässä suhteessa ja silloin kävi samoin. Erosin, enkä koskaan katunut päätöstäni. Nyt kuitenkin haluaisin vielä lasten vuoksi yrittää. Meillä kun ei ole mitään ns. oikeita ongelmia, joilla ero olisi helppo perustella. Minä vain voin huonosti. Mies rakastaa minua ja tahtoo olla kanssani. Minä vaan en rakasta enää miestäni. En vaikka miten yrittäisin.

Voinko jotenkin löytää vielä tunteet miestäni kohtaan? Onko muilla vastaavia kokemuksia? Löytyikö tunteet, vai päädyittekö eroon? Kuinka kauan voi itsensa "uhrata" lasten vuoksi? Vai voiko vain jatkaa ilman tunteita? En todellakaan tiedä mitä tehdä.

Itse olin pitkässä suhteessa ennen nykyistä suhdettani ja siinä kävi juuri niinkuin kuvailit, en tuntenut mitään. Miehessä ei ollut mitään vikaa, en vain tuntenut kuin ystävyyttä tai sellaisia sisarellisisa tunteita ja seksi tuntui väärältä tämän miehen kanssa. Mietin, etten alun alkujaankaan ollut häneen rakastunut.

Nykyisen aviomiheni kanssa meillä on myös ollut vaiheita, jolloin ero on tuntunut parhaalta ratkaisulta mutta rakkautta on kuitenkin riittänyt. Raskauksien jälkeen en tuntenut mitään rakkautta miestäni kohtaan. Lopulta "pakotin" itseni (huom. kuulostaa pahemmalta kuin on!!!) rakastelemaan mieheni kanssa, säännöllisesti. Ihan oikeasti. Tunteet heräs siitä horroksesta ja nyt meillä on 10v yhteiselon jälkeenkin aivan mielettömän hyvä suhde!!! Mun kohdalla kysymys oli takuulla vain hormooneista. Lähellä olo nostaa hormoni pitoisuuksia ja oikeasti mä rakastuin mieheeni uudelleen ja hän minuun.

Toisaalta, omien vanhempieni kipeää suhdetta lapsena seuranneena en suosittele olemaan yhdessä pelkästään lasten takia! Se on minusta äärimmäisen huono juttu!! Lapsi kuitenkin vaistoaa vanhempien välit..

 

["Alkup."]

Haluan rakastua mieheeni uudelleen. Olen niin vihainen itselleni tilanteesta. Seksi ja läheisyyskään ei auta. Niitä on molempia paljon ja säännöllisesti. Lapset on jo isoja, nuorempikin jo ekaluokkalainen.

 

[ihana harakka]

Tahtoa se vaatii varmasti että tunteet palaa. Jos molemmat sitä haluaa ja näkee vaivaa elvyttääkseen hiipuneet tunteet.
Reilu kolme vuotta sitten huomasin omien tunteiden hiipuneen olemattomiin ja epäilen ettei ne enää palaa. Tahtoa ei riitä tarpeeksi.
Pitkä suhde takana ja useampi lapsi, niin lähteminen ei ole helppoa.

 

["vile"]

Minusta tuo on ihan bullshittia että kannattaa erota jos ei niin kovin auvoisesti ja intohimoisesti rakasta kumppaniaan. Olen 100% varma että lapsillamme ei ole mitään hajuakaan suhteemme syvällisistä ongelmista. Perhe-elämä on silti ollut sangen tyydyttävää, huumoria ja onnellisuutta, hyvä isä ja hyvä äiti, yhdessä. Niin ja tuohon apn alkuperäiseen kysymykseen olisin sanonut 3 kk sitten ei, tai ei ainakaan halua siihen mutta nyt olen antanut mahdollisuuden mielen muuttumiseen. Niin, ja rämpimistä on ollut vuosia.

 

["Huoh"]

Meillä vähän sama.. Aina aiemmin on rakkaus vienyt voiton, nyt alkaa olla tahto koetuksella. Rakastan kyllä miestäni, mutta tuntuu vain sisarilliselta. Seksi ei tunnu juuri miltään (enää) ja haluaisin haluta miestäni enkä vain suostua velvollisuudesta. Olen jopa alkanut ymmärtää heitä, jotka syystä tai toisesta päätyvät salasuhteisiin vastaavassa tilanteessa vaikka itse en sitä edes harkitse...

 

[owerwatch]

Toivottavast myös puolisonne tietää, missä mennään. Tuollainen teeskentely on mielestäni pettämistäkin pahempaa.

 

["vile"]

Mies tiennyt aivan hyvin, ei mitään teeskentelyä. Hänestä kuitenkin kaikki ollut ok ja kun näin on niin näin on, ei paskaa kannata jauhaa.

 

[Vierasssss]

Samoja mietin, lapset isoja. Ei ole ns. Oikeita syitä ja mietin "saako" erota silloin? Vatvonut tätä vuosia.

 

[ihana harakka]

Täällä mies tietää hyvin missä mennään. Erostakin ollut puhetta mutta vielä toistaiseksi ainakin yritetään.

 

[Bitch]

Kyllä voi. Se vaatii aikaa ja vaivannäköä kummaltakin eikä se tule enää olemaan sellaista perhosia vatsassa-jalat alta- huumaa vaan enemmän tasaista yhdessäoloa ja elämän jakamista. Nauramista vitseille, joita muut ei tajua jne.

Ensin täytyy miettiä itsekseen haluaako löytää ne tunteet uudestaan. Koska ap miettii tätä asiaa, hänellä ilmeisesti on halu olemassa. Itse asiassa tunteetkin on olemassa, ne on vaan vähän hukassa. Jos tunteet olisi täysin kuolleet, hän ei vaivautuisi uhrautumaan seksiin tai pysymään miehen kanssa.

Hyvä aloitus on alkaa etsiä miehestä / puolisosta niitä puolia, jotka saa hymyilemään sen sijaan että kaivaa ärsyttäviä asioita. Lisäksi kannattaa ottaa kahdenkeskistä aikaa. Se voi olla joku kävelylenkki tai vaikka leffan katsominen, ei sen tarvitse olla mitään ihmeellisempää. Jutella niitä näitä päivän tapahtumista. Hymy murjottamisen sijaan. Ihan pieniä arjen asioita.