T
tsemppiä
Vieras
Että ottaa nyt päästä!
Tällä hetkellä elämä tuntuu kyllä olevan ja syvältä...
Meillä on kämppä kuin pommin jäljiltä, eikä ihan mikään pikkupommi olekaan täällä kosahtanut. Jokapaikassa on jotain roinaa, pyyhkeitä, leluja, kenkiä, kirjoja... miten ne liikkuukin tällä tavalla?
Teen normi päivätyötä, kahdeksalta päiväkodille, lapset hoitoon, työpaikalle, varttia vaille viisi hirveällä höösällä hakemaan lapset ja äkkiä kotiin. Olen yksin koko viikon kuuden lapsen kanssa ja täytyy sanoa, että tämä toinen viikko jo hivenen takkuaa... Ei enää jaksaisi. Mies on työhommissa satojen kilometrien päässä ja tulee vasta perjantaina.
Töissä on hirveä härdelli, kun kesälomat pyörii ja porukka on minimissään. Ihan älyttömästi hommia, joten tuntuu, että vähän kierroksilla mennään sekä töissä että kotona.
Esikoisen urheiluhomman kanssa on säätämistä suuntaan jos toiseen, vanhemmat vinkuu kuin pahimmaiset kakarat ja pilaa ihanan harrastuksen. Eilen oli palaveri, joka selvitti asioita, mutta valvoin silti viime yön pohtien eräiden vanhempien jääräpäisyyttä ja suoranaista hulluutta.
Viikonlopuksi pitäisi järjestää pippalot tyttöjen kesken, meillä. Täällä pommin räjähdyksen raunioilla... Miehen vanhemmat kävivät tänään tuomassa mansikkahilloa ja yksi lapsista alkoi kitisemään, että ei mummolaan, ei mummolaan... Ihan siitä taitaa olla jo puoli vuotta, kun viimeksi olivatkin... Ja mummo tokaisi ystävällisesti, että ei oltaisi kuule otettukaan. Voi pylly, että tuli taas iloinen mieli kaikille. Ei aina tuo mummon huumorintaju oikein iske meihin. No, juuri tältä mummolta olin ajatellut kysyä hoitopaikkaa viikonlopuksi...juu, ei ehkä.
Kaiken kruunaa tässä ehkä se, että mulla on menkat.
Että näin. Pitkä oli paasaus, mutta onnea, jos jaksoit lukea. Mulla on ainakin nyt jo parempi olo
Tällä hetkellä elämä tuntuu kyllä olevan ja syvältä...
Meillä on kämppä kuin pommin jäljiltä, eikä ihan mikään pikkupommi olekaan täällä kosahtanut. Jokapaikassa on jotain roinaa, pyyhkeitä, leluja, kenkiä, kirjoja... miten ne liikkuukin tällä tavalla?
Teen normi päivätyötä, kahdeksalta päiväkodille, lapset hoitoon, työpaikalle, varttia vaille viisi hirveällä höösällä hakemaan lapset ja äkkiä kotiin. Olen yksin koko viikon kuuden lapsen kanssa ja täytyy sanoa, että tämä toinen viikko jo hivenen takkuaa... Ei enää jaksaisi. Mies on työhommissa satojen kilometrien päässä ja tulee vasta perjantaina.
Töissä on hirveä härdelli, kun kesälomat pyörii ja porukka on minimissään. Ihan älyttömästi hommia, joten tuntuu, että vähän kierroksilla mennään sekä töissä että kotona.
Esikoisen urheiluhomman kanssa on säätämistä suuntaan jos toiseen, vanhemmat vinkuu kuin pahimmaiset kakarat ja pilaa ihanan harrastuksen. Eilen oli palaveri, joka selvitti asioita, mutta valvoin silti viime yön pohtien eräiden vanhempien jääräpäisyyttä ja suoranaista hulluutta.
Viikonlopuksi pitäisi järjestää pippalot tyttöjen kesken, meillä. Täällä pommin räjähdyksen raunioilla... Miehen vanhemmat kävivät tänään tuomassa mansikkahilloa ja yksi lapsista alkoi kitisemään, että ei mummolaan, ei mummolaan... Ihan siitä taitaa olla jo puoli vuotta, kun viimeksi olivatkin... Ja mummo tokaisi ystävällisesti, että ei oltaisi kuule otettukaan. Voi pylly, että tuli taas iloinen mieli kaikille. Ei aina tuo mummon huumorintaju oikein iske meihin. No, juuri tältä mummolta olin ajatellut kysyä hoitopaikkaa viikonlopuksi...juu, ei ehkä.
Kaiken kruunaa tässä ehkä se, että mulla on menkat.
Että näin. Pitkä oli paasaus, mutta onnea, jos jaksoit lukea. Mulla on ainakin nyt jo parempi olo
