Voi kiesus tätä oloa (itsesääliä...)

[Olemisen riemu]

Täytyy vielä yhdestä asiasta mainita, vaikka en mitenkään sillä yritä puolustautua.

Mä en nimittäin vaan osaa uskoa tai edes kuvitella että tää vauva syntyisi ennen aikojaan ja siksi en varmaan osaa suhtautua tähän tarvittavalla vakavuudella.

Mä olen oikeesti NIIN varma siitä että vauva syntyy vasta lähellä laskettua aikaa. Tätä lasta "tehtiin" ja toivottiin niin kauan ja raskaus oli alusta asti niin vaikea. Olis liian epäreilua että tää lapsi otettais meiltä pois vielä tässä vaiheessa.

Ei se silti tarkoita että ehdon tahdoin lähtisin riskeeraamaan mitään ja hulluna painaisin hommia täällä. Kuitenkin helposti viikkaan vaikka pyykkiä tai tosiaan järjestelen tota pojan huonetta. Kun tosiaan niin sinisilmäisesti luotan siihen että tää vauva on meille tarkoitettu.

Ei sitä ajattele pahinta jos olisi oikeasti aihetta. Yleensä minä olen sellainen pessimisti ja pahanilmanlintu mutta tosipaikassa sitä on ihmeen positiivinen. Meillä lapsi syntyi 1kk etuajassa eikä tullut mieleenkään että se olisi jotenkin paha juttu. Asiaa helpotti varmaan se että tiesin ajoissa ettei raskaus tule menemään loppuun asti ja ystäväkin oli saanut samoilla viikoilla syntyneen keskosen.
Neuvolasta yritettiin "pelotella" että synnyttyään lapsi saa keuhkojavahvistavan piikin, imetys ei välttämättä onnistu ja lapsi joutuu letkuruokintaan. Tiesin kaikki jo etukäteen ja en ollenkaan ymmärtänyt th:n asennetta. Sehän vasta kamalaa olisi ollut jos piikkiä ei olisikaan anettu lapselle syntymän jälkeen tai jos lapsi ei olisi ollut nenämahaletkussa. sehän olisi ollut lapsen kannalta huono juttu. :/

Raskausmyrkytysoireitanikaan en oikein osannut ottaa sairaalassa tosissani. oloni oli hyvä ja oli todella tylsää maata yksin hämärässä huoneessa ilman televisiota, radiota tai lukemista. Synnytyksen jälkeen lääkärit tulivat ja kertoivat ettei synnytys ollut auttanut vaan minulla laitettaisiin katetri ja magnesiumtippa. Siinä vaiheessa olo oli edelleen kohtalainen. Olo tosin pian huononi huomattavasti ja 2 päivää meni sumussa.
Vasta kotiuttamisen yhteydessä tajusin että olisi voinut asiat mennä huonomminkin. Siinä vaiheessa kun lääkäri sanoi että oli onni että ehdit synnytää alakautta, jos olisi tehty sectio olisit joutunut heti teho-osastolle. lääkäri vielä jatkoi että oli tuuria ettei veriarvoihin tullut häikkää ja maksa ja munuaisetkin säästyivät vaurioilta. Siinä vaihessa hieman kyllä kylmäsi ja olin .

Positiivinen ajattelu riskitilanteessa on itsesuojeluvaistoa. Mitä siitä tulisi jos olisi heti heittämässä kirvestä kaivoon. Hyvä että jaksat olla positiivinen se on lapsenkin kannalta hyväksi ettei stressaa. :hug: Asiat menevät niinkuin menevät, murehtiminen ei paljoa tilannetta paranna. Ja aina sitä jotenkin kaikesta selviää :heart:

 

[Turkilmas]

Sulla oli vieras harmaana niin pitkä kirjoitus että en viitsi sitä uudelleen lainata, mutta kiitos viestistäsi :hug: . Ja olen kyllä kovasti samaa mieltä kuin sinä. Koitan tosiaan olla nyt niin positiivinen kuin mahdollista ja toisaalta ei oo edes muuhun mahdollisuutta kun en kertakaikkiaan voi uskoa että mitään pahaa tapahtuu.

Ja jos jotain kuitenkin tapahtuu, niin silloin eletään sen mukaan. Jos nyt mietin ja murehdin asioita ennakkoon, niin se ei mitenkään vaikuta siihen kauanko vauva jaksaa vatsassani olla. Se ei jalosta mua tulevaan, eikä edes valmista mitenkään.

Mä olen ennenkin huomannut että ihminen kestää mitä vaan ja sopeutuu pakon edessä vaikka mihin. Olen varma että niin myös minä jos siihen on tarvetta. Mutta nyt tosiaan menen päivä kerrallaan eteenpäin ja otan ilolla jokaisen päivän vastaan jona vauva pysyy vatsassa ja möyriikin vielä (eli tiedän että kaikki on kunnossa).

Mutta kyllä mun täytyis silti malttaa enemmän olla levossa ja paremmin motivoitua tähän huilimiseen, sen tiedostan ja myönnän :ashamed: