Näitä "ei ole kavereita eikä lapsillakaan ole"- ketjuja lukiessa tulee mieleen, että mitenköhän ns. periytyvää yksinäisyys, ujous, epäsosiaalisuus ja sen sellainen on?
Jos lapsi ei ole pienenä päässyt muiden lasten pariin leikkipuistoihin, perhekerhoihin yms oppimaan sosiaalisuutta ja yhdessäoloa, niin osaako hän sitä sitten isompanakaan? Jotkut osaavat varmasti luonnostaan, toiset taas olisivat kaivanneet siihen harjoittelua pienestä pitäen, näin uskon. Siksi kirpaisee joka kerta kun joku sanoo että 'me ollaan kotosalla vaan, ja se riittää ihan hyvin lapsellekin, näkee se serkkujaan kerran kuukaudessa, me ei mennä minnekään perhekerhoihin yms paikkoihin koska minä (äiti) en viihdy sellaisissa'. Tai että 'en minä halua tutustua lasten päiväkotikavereiden vanhempiin tai naapureihini'. Tai 'meille ei kyllä oo lasten kavereilla mitään asiaa, en jaksa vieraita lapsia ja hälinää omassa kodissani, enkä kyllä oo koskaan järjestänyt lapselle synttäreitäkään'. Tai 'meidän Janne ei todellakaan harrasta mitään, ei lapsi harrastuksia tarvitse'. Ei ihme, jos lapsi on pian yksin, jos vanhemmilla ei ole halua tehdä mitään lapsen ystävyyssuhteiden kehittymiseksi.
Ei ystävyyssuhteita ihan itsestään synny, niiden syntymistä pitää tukea sekä lasten että aikuisten kohdalla aika useinkin. Jos siis haluaa kavereita, eivät kaikki halua, ja se on ihan jees, pääasia että itse ovat elämäänsä tyytyväisiä. Jos joku piirre itsessä karkoittaa kaverit pois, niin kannattaa miettiä mikä piirre se on, ja muuttaa asiaa, jos kärsii kaverittomuudesta.