Vispilän aiemmasta ketjusta tuli mieleeni...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja tromby
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

tromby

Vieras
että väkivaltaa kotonaan kokeneilla naisilla ja alkoholisteilla on usein paljon yhteistä. En nyt tarkoita nimenomaan vispilää, vaan kirjoitan yleisellä tasolla.

Ensinnäkin ongelman vakavuus kielletään viimeiseen asti. Molemmat kokevat, että he eivät missään tapauksessa ole mitään tyypillisiä väkivallan uhreja tai alkoholisteja, vaan heillä on aina erityissyitä ja perusteluja miehen lyömiselle tai omalle juomiselle. Muiden neuvoja lähinnä pilkataan, koska muut eivät voi ymmärtää heidän erityistilannettaan ja kun on parempi kausi menossa ei mitään ongelmaa itseasiassa olekaan. Syitä sille miksi väkivaltaisesta miehestä ei voi erota tai alkoholia ei voi jättää löytyy aina. Kun turpaan saamisesta on muutama päivä, puolustetaan miestä kaikin tavoin ja uskotaan parempaan. Samoin alkoholisti puolustelee juomistaan, eikä hän näe mihin juominen todella johtaa.

Näiden ihmisten neuvominen ja avun piiriin ohjaaminen tuntuu olevan toivotonta. Niin kauan kunnes he itse todella ihan oikeasti heräävät tilanteeseensa, kaikuvat muiden sanat kuuroille korville. Vasta kun tapahtuu jotakin riittävän pahaa, kun ollaan sellaisessa umpikujassa, että muuta ulospääsyä ei enää ole, voidaan apua nöyrtyä hakemaan. Ennen sitä muiden on turha tarjota apuaan ja anella heitä muuttamaan elämäänsä - he kieltävät kaiken ja sulkevat silmänsä siltä minkä muut näkevät... :|
 
Hyvä kirjoitus :flower:

Miehen puolustaminen ja turhasta kehuminen on myös yksi piirre, jonka olen huomannut yhdistävän tällaisessa suhteessa eläviä naisia. "Mieheni on ollut niin ihana, hän ei ole lyönyt mua kolmeen viikkoon!" tms selitetään onnellisena, tajuamatta että se ei todellakaan ole mikään palkinnon arvoinen asia, vaan sen pitäisi olla itsestäänselvyys parisuhteessa. Ja lyönnit selitetään sillä, että miehen veljen kissa kuoli juuri, ja miehellä on ollut rankkaa töissä, sitäpaitsi kahvikin oli loppu.

Mä sanoin eräälle väkivaltaisessa suhteessa elävälle kaverilleni että en halua kuulla enää juttuja lyömisestä/potkimisesta, enkä halua öisiä puhelinsoittoja joissa hän itkee ja kertoo miten kamala olo taas on kun se löi. Monen monta kertaa yritin auttaa: hankin turvakodin osoitteen ja puhelinnumeron hänelle, siivosin jälkiä kun mies oli pistänyt kämpän palasiksi, ruokin hänen lapsensa kun hän itse ei kyennyt, tarjouduin viemään lääkäriin hakemaan todistuksen, jne. Apu ei kelvannut. Lopulta, kun tapahtumat alkoivat tulla omiin uniini ja vaikuttaa liiaksi omaan elämääni, mielenterveyteeni ja parisuhteeseeni sanoin, että anna olla, en jaksa enää, elä sinä omaa elämääsi miten parhaaksi näet, ja ota yhteyttä vain jos sulla on muuta asiaa kuin se että mies taas löi ja kaipaat olkapäätä jota vasten itkeä. Jos eroat, autan sinua minkä vaan voin, mutta enää en suostu katsomaan vierestä kun mies kohtelee sinua noin ja sinä vaan puolustelet sitä paskiaista. Hän teki työtä käskettyä: ei soita enää kun mies on hakannut, tavataan aika ajoin muuten vaan, minä en kysy heidän perheväkivallastaan eikä hän enää kerro.
 
Mun oli pakko kaivaa toi toinenkin ketju esiin, ja ei voi muuta sanoa kuin että samaa mieltä. Niin samaa mieltä tämän tekstin kanssa. Valitettavaa mutta näin se vaan menee.
 
Missään vaiheessa kuitenkaan se avun tarjoaminen ei ole turhaa. Turhauttavaa se voi olla, kun apuun ei tartuta, vaikka nähdään, että kuinka se olisi tarpeen, mutta kun ajatellaan, että ei ne mene silti kuuroille korville ne puheet, kyllä ne sinne jonnekin aivolokeroon jää muhimaan.
Eli sitten kun se tilanne tulee, että on jotain vakavaa sattunut, niin ne tulee siinä vaiheessa esille kannustimena. Ja ehkä myös konkreettisena avunpyyntönäkin.

Mutta kyllä, yhtäläisyyksiä löytää noista asioista. Yhtäläisyyksiä on yllättävissäkin asioissa. Ihminen kun omaa kuitenkin suhteellisen pienen repertuaarin käytösmalleja =)
 
Niin toi ongelman vähättely ja tavallaan avun tarjoajien pilkkaaminen on omituista, että "enhän minä nyt niin sanonut, enkä ainakaan tarkoittanut, että nyt taitaa olla avun tarjoaja vähän hakoteillä, heh hee..." Tai että keksitään kaikki keinot joilla saadaan jäljet peiteltyä, ettei mitään muka tapahtunutkaan. Ja tähän sitten aletaan itsekin uskoa pikkuhiljaa. Surullista :(
 
Joo, itse olen aikanaan elänyt väkivaltaisessa suhteessa. Puolustin leijonana tätä hullua ulkopuolisia vastaan. kaikki otin omaksi syykseni jne... En tällä järjellä ajatellen tajua itseäni. onneksi lapsia ei ollut. Hakkasi myös seuraajaani, jonka kanssa sai useammankin lapsen.

Näen edelleen painajaisia tästä tyypistä :( Hän on jo edesmennyt, joten enää ei kiusaa ketään.

Nykyisestä 20v kestäneestä liitosta lähden ihan välittömästi, jos ukko käy kiinni. En koskaan enää aio kokea samaa. Onneksi nämä vuosikymmenet on eletty ihan tavallista arkea-ei tarvitse ukolle kehuja antaa siitä, ettei selvänä hakkaa...
 
Vain harva ihminen pystyy irtaantumaan perheväkivaltahelevetistä tai päihdekierteestä ihan tuosta noin vaan sormia napsauttamalla. Ei se ole niin yksinkertaista. Väkivaltasuhteesta irtaantuminen voi vaatia useita irtiottoyrityksiä, ennen kuin se lopullinen irtaantuminen tapahtuu. Syitä siihen on monia. Pelko ei varmaan se vähäisin. Myös syyllisyyden ja häpeän tunteet ovat ne yleisimmät, jotka pitävät kulissia yllä.
 
Ystävälläni oli mies, jolla paljastui ihanan alun jälkeen alkoholi- ja lääkeongelma. Kaikenlaista ystäväni sai kestää hänen taholtaan. Väkivaltaa, mies remontoi humalassa kirveen kanssa kotia uuteen uskoon muutamaan kertaan, katoamistemppuja ja muuta älytöntä oli aina. Kuukauden pari mies oli kunnolla ja sitten rysähti taas. Minä tuin ja autoin ystävääni. Ystäväni on fiksu nainen. Hän katseli touhua aikansa, mutta on nyt lähtenyt. Onneksi.
 

Yhteistyössä