Kertokaa omista kokemuksistanne, miten olette opettaneet lapsenne ajamaan ilman apupyöriä. Meidän neiti on jo 6-vuotias, eikä osaa ajaa kyllä yhtään. Yirtetty on opettaa, mutta tuntuu, ettei osaa yhtää pitää tasapainoa pyörän päällä.
Karu vuodenaika fillarilla ajon opetteluun.
Mielestäni fillarilla ajossa (ja luistelussa) olennaista on päästä eroon lapsen pystyyn tukemisesta ja tukeen retkahtamisesta jolloin lapsi ei pääse oppimaan oikeita reaktioita fillarin liikkeisiin. Lapsen pitää siis päästä tuntemaan hetki jolloin tilanne lähtee ns. lapasesta.
Itse tein niin että kipitin selkää säästämättä fillarin vieressä ja ohjastin satulasta (Jotta tenava on vapaa antamaan omaa bodylanguageaan tasapainon ylläpitoon) oikeaan suuntaan kallistamista niin että lapsi pääsee kokemaan kaatumisen tunteen muttei kuitenkaan pääse loppuun asti kaatumaan. Ohjaamisen ja siis karkean tasapainon opettelussa tein niin että tavallaan pysäytin tilanteen tenavan lähtiessä kaatumaan ja vinkkasin mihin suuntaan tankoa kannattaa kääntää. Kun tanko oli suurin piirtein oikeaan suuntaan, matka jatkuu kohti seuraavaa katastrofia. Pysäyttäminen tuntuu älyttömältä mutta lapselle on jännä olla fillari kallellaan pulassa ja kait se jotain opettaa kun tilanteesta pelastuu kääntämällä tankoa oikeaan suuntaan. Jos lapsi kääntää tankoa väärään suuntaan, voi kaatumista jatkaa työntämällä pyörää hieman eteenpäin ja varmistaa oliko suunta oikea. Vähän niin että aikuisen kommunikointi lapsen kanssa käy mahdollisimman paljon fillarin liikkeiden kautta.
Apupyöristä eroon pääsyssä vanhempien laiskuus taitaa olla toimiva konsti. Ellei apupyörien asennosta ota itse isoa stressiä ja lapsella on into ajaa, apupyörien luontainen paskuus aiheuttaa sen että ne pikku hiljaa kääntyvät tai taipuvat ylöspäin.
Polkimien irroittelun osalta riippunee kait vähän lapsesta ja innosta millä pyöräilyä on opettelemassa. Polkimitta on kait helpompaa potkia vauhtia mutta tietty epämukavuus polkimiin potkiessa saanee lapsen nopeammin kokeilemaan polkimille nousemista.
Periaate siis se että lapsen pitää joutua kontrolloidusti pulaan ja selvitä pulasta mahdollisimman paljon (Mahdollisimman paljon ei siis ole 'täysin') itse.
Opetin ettei tangosta päästetä irti vaikka kävisi mitä. Oltiin menossa koulun leikkikentälle. Tyttö laski loivaa asfalttimäkeä pikkuhiljaa alas ja hölkkäilin itse perässä. Vilkaisiko taakse vai mikä lie oli tilanne mutta porhalsi suoraan toista metriä syvän heinikkoisen ojan pohjalle. Ei olisi isosti sattunut vaikka olisi mennyt nurin joten annoin mennä. Säikähti vasta pohjalla mutta ei jäänyt traumoja kun kehuin miten hienosti piti tangosta kiinni ja kuin ei käynyt kuinkaan kun ei hätääntynyt.
Pojan kanssa ajellaan metsälenkkejä. Mukava viedä poika jännän äärelle paikkoihin joissa äiti ei ikinä antaisi lastensa kulkea.
Saa nähdä miten nuorempi neiti rämäpää innostuu sillä kesällä oli kova tinki mukaan metsälenkille. Olin joo mälsä ja käytin 'ensi kesänä sitten' -kortin. Tasapainoilemista sen kanssa ettei pojalla ole tylsää ja ettei tytär polta hihojaan koko touhuun jos mennään liian hankaliin paikkoihin ennen kuin on kokemusta enemmin.
Juomapullo ja huikan ottaminen mäen päällä on lähes retkeä tärkeämpi juttu.
Lapset oppivat ajamaan kait jotain viiden-kuuden vanhana. Pojalla motivaattorina toimi isi (Niin tahdon asian nähdä
ja tyttärellä tietysti isoveli.
Nää nykylapset ovat muuten ihme konformisteja. Tuli pojalta välitöntä ja kipakkaa palautetta kun fillari ei ollut koulun liikennepäivänä aivan pilkulleen vaatimusten mukainen. Heijastimet polkimissa? Seisontatuki? Valot? Täh?
-
Muistakaa säätää sitä satulaa.